Neuvottelija · Artikkelit

Sisäpiiri 126 · Yhteiskunta · 2025-08-19

Viikon viisastelun tulevaisuus | Ivan Puopolo | Neuvottelija Sisäpiiri 126

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kaksi vuotta sen jälkeen kun Ivan Puopolo selitti Viikon viisasteluklubin synnyn Neuvottelija 204:ssä, hän selittää saman ohjelman ongelman: Tere Sammallahti ja Onni Rostila ovat molemmat hallituspuolueiden kansanedustajia, eikä ohjelmasta haluta hallituksen äänitorvea. Jaksossa kerrotaan myös, miksi vasemmistolaisen vieraan tuominen formaattiin ei toimi, mitä 'woke right' voisi Suomessa tarkoittaa, ja miksi Trumpin fanittaminen ei isännän mukaan kanna Suomeen. Jakso on ohjelman tekijöiden oma arvio omasta ohjelmastaan, ja se on merkitty.

Sami Miettinen

Viikon viisastelun tulevaisuus | Ivan Puopolo | Neuvottelija Sisäpiiri 126

Tiivistelmä: Kaksi vuotta sen jälkeen kun Ivan Puopolo selitti Viikon viisasteluklubin synnyn Neuvottelija 204:ssä, hän selittää saman ohjelman ongelman: Tere Sammallahti ja Onni Rostila ovat molemmat hallituspuolueiden kansanedustajia, eikä ohjelmasta haluta hallituksen äänitorvea. Jaksossa kerrotaan myös, miksi vasemmistolaisen vieraan tuominen formaattiin ei toimi, mitä “woke right” voisi Suomessa tarkoittaa, ja miksi Trumpin fanittaminen ei isännän mukaan kanna Suomeen. Jakso on ohjelman tekijöiden oma arvio omasta ohjelmastaan, ja se on merkitty.

Lukuohje ja sidonnaisuudet

Nauhoitus on 19.8.2025, ja se on tilaajapuolen jatko jaksolle Median Batman (Neuvottelija 334). Neljä varausta:

1. Ongelma, jota ei ollut olemassa vuonna 2023

Kun Puopolo selitti ohjelman synnyn Neuvottelija 204:ssä heinäkuussa 2023, isäntä kysyi häneltä juuri oikean kysymyksen: kestääkö konsepti, kun sen vakiovieraat istuvat nyt hallituksessa? Silloin Puopolo vastasi, että poliitikkovieraat ovat väistämättä hallituksen puolesta puhujia mutta että hän tuo esiin myös oikeiston hölmöydet.

Kaksi vuotta myöhemmin sama kysymys on saanut vastauksen, ja se on kielteisempi kuin silloinen:

En halua muodostaa siitä kanavasta mitään hallituksen äänitorvea. Ja nyt kun Tere ja Onni kumpikin on sattunut olemaan hallituksessa, niin se on tietyllä tavalla ongelma.

Mekanismi on tarkkarajainen ja se on jakson paras yksittäinen havainto, koska se ei koske mielipiteitä vaan rakennetta:

Tämä on siis se hinta, jonka ohjelma maksoi vieraidensa menestyksestä: formaatti rikkoutui siitä, että sen vakiovieraat voittivat. Jaksossa sitä ei sanota näin, mutta se on sen sisältö.

2. Miksei vasemmistolaista vierasta

Miettinen esittää ilmeisen ratkaisun: eikö formaatin voisi korvata tuomalla pöytään joku vasemmistolainen? Puopolon vastaus on kaksiosainen, ja vain toinen puoli on mukava.

Ensimmäinen puoli on syytös, jonka hän esittää itseään vastaan. Hän tietää mitä siitä sanottaisiin:

Itse aina kritisoit moniäänisyyden puutetta ja itse vyörytät näitä samanmielisiä puhumaan sinun viisasteluklubiisi.

Toinen puoli on empiirinen väite katsojista, ja se on jakson kyynisin kohta:

Jos minä tuon sinne niitä vasemmistolaisia, niin kukaan ei katso. Sitä kyllä halutaan ajatuksen tasolla, koska se kuulostaa ylevältä ja hienolta.

Vertaus, jolla hän sen perustelee, on tuttu mediatutkimuksesta ja hyvin muotoiltu: ihmiset vastaavat kyselyihin katsovansa vain dokumentteja, luonto-ohjelmia ja uutisia — ja katsovat sitten Kauniita ja rohkeita ja pornoa. Ilmaistut preferenssit eivät ole sama asia kuin toteutunut käyttäytyminen.

Hänen oma selityksensä syylle on tarjontapuolinen: vasemmistolaiset ajatukset eivät kiinnosta YouTubessa, koska niitä on ylitarjontaa kaikkialla muualla. Tämä on hänen arvionsa suomalaisesta mediakentästä, ei mittaus.

Miettinen tarjoaa vaihtoehdon, joka ei vaadi politiikkaa lainkaan: puhuttaisiin maailmanmenosta ja sijoittamisesta, jolloin sama juttelu voisi silti olla kiinnostavaa. Hän kertoo itse pitäneensä eniten juuri siitä, kun ohjelma alkoi laajentaa talousaiheisiin. Puopolo myöntää, että ohjelma oli aika poliittinen.

3. Katvealueteesi — ja se, mikä siinä on väite

Tämä on jakson eksplisiittisin ideologinen kohta, ja se kannattaa lukea sellaisena kuin se esitetään. Puopolo piirtää neliön ilmaan: siihen mahtuu kaikki, mistä voisi puhua.

Suomessa se julkinen keskustelu kallistuu 80-prosenttisesti vasemmalle, jolloin tänne oikealle jää ihan mieletön katvealue. Ajatuksia ja argumentteja, joita kukaan ei sano koskaan ääneen. Ne on olemassa, mutta niitä ei kukaan sano, koska tämä on niin vasemmistohegemoninen maa.

Ja siitä hänen oma roolinsa: hän täyttää sitä kulmaa joko sanomalla ne itse tai tuomalla studioon ihmisiä, jotka sanovat ne.

Kaksi asiaa on rehellistä merkitä. Ensinnäkin 80 prosenttia on retorinen luku, ei mittaustulos, eikä jaksossa esitetä sille lähdettä. Toiseksi teesi on rakenteeltaan kehämäinen suhteessa kohtaan 2: jos vasemmistolaisia ajatuksia on ylitarjontaa kaikkialla, niin katvealueen täyttäminen ja katsojaluvuista huolehtiminen osoittavat samaan suuntaan — mikä tekee väitteestä vaikean falsifioida. Jaksossa tätä jännitettä ei käsitellä.

Aiemmin sarjassa on käsitelty samaa aihepiiriä myös silloin, kun pöydässä on ollut eri osapuolia: esimerkiksi Vasemmisto kauhuissaan Twitteristä ja Tasa-arvo ja sananvapaus.

4. Woke right — konsepti, joka keksitään kesken jakson

Jakson hauskin ja käyttökelpoisin osuus, ja se syntyy vertailusta Britanniaan: Miettinen nostaa esiin Triggernometry-kanavan, jossa vieras oli tuonut mukanaan uuden käsitteen, woke right.

Ajatus on flippaus. Ohjelmassa on vuosia naurettu sille, kuinka kujalla woke-vasemmisto voi olla — ja Miettisen ehdotus on, että sama mitta käännetään omaan suuntaan:

Ei siis natsioikeisto, vaan pölhö oikeisto: vähän kujalla oleva, todellisuudesta yhtä lailla vieraantunut kuin woke-vasemmisto.

Puopolo kysyy heti oikean kysymyksen — onko sitä Suomessa? — ja tarjoaa itse kandidaatteja: kulttimaisuus, jossa Trumpin tariffit aina toimivat, vaikka ne olisivat kuinka pölhöjä, tai yliopistojen puhdistaminen koulutuksen varjolla.

Hän myös kertoo, miksi ajatus viehättää häntä, ja se on jakson yleisin oivallus:

Aina kun joku onnistuu flippaamaan konseptin — klassikkoesimerkki on Ihmemaa Oz, josta tehtiin Wicked, jossa noidat olivatkin hyviksiä. Suuren totuuden vastakohta on usein myös suuri totuus.

Huomionarvoista on, että tämä on ohjelma, joka etsii itselleen uutta kohdetta omasta suunnastaan — vastaus kohdan 1 formaattiongelmaan, vaikka sitä ei siinä kohtaa sanota.

5. Fanittaminen, ja miksi se ei isännän mukaan kanna Suomeen

Osuus on psykologinen, ei poliittinen, ja siksi se kestää lukemisen riippumatta siitä, mitä Trumpista ajattelee.

Havainto. Puopolo kuvaa fanittamisen ilmiöksi, joka alkaa joillakin ihmisillä teini-iässä eikä mene pois: kohde vaihtuu, fanittaminen jatkuu. Politiikasta kohteita tuntuu löytyvän. Hän kertoo itse, ettei ole koskaan fanittanut ketään — lähimmäksi tuli Kiss-vaihe ja Gene Simmonsin juliste seinällä, ja Ozzy Osbournekin oli siellä — mutta ei pidä sitäkään fanittamisena.

Rinnastus. Politiikka ja uskonto ovat tässä lähellä toisiaan: jumalaa fanitetaan täysin sokeasti, kaikki mitä sanotaan on aina oikein. Sama mentaliteetti näkyy hänen mukaansa joidenkin ihmisten suhtautumisessa poliitikkoihin.

Miksi se on ymmärrettävää Yhdysvalloissa. Tämä on osuuden paras kohta, koska se on empaattinen selitys eikä tuomio. Jos asut Bible Beltissä ja seuraat julkista keskustelua, jossa esiintyjät ovat käsittämättömän kaukana omasta arvomaailmastasi, etkä ole kahteenkymmeneenviiteen vuoteen nähnyt ketään sanovan ajatuksiasi ääneen isolla näyttämöllä — ja sitten tulee yksi kaveri, joka sanoo ne suoraan, ei pyydä keneltäkään anteeksi ja painaa kaasu pohjassa — niin siitä pidetään kiinni kaikin tavoin.

Ja miksi se ei siirry tänne. Puopolon johtopäätös on lyhyt: mitä ne täällä Suomessa? Mitä väliä? Suomessa ei ole sitä katvetta, jota vasten ilmiö syntyi.

Miettinen lisää oman, itseironisen havaintonsa, joka on jakson rehellisin: hänen fiiliksensä Yhdysvaltain hallinnosta riippuu aika paljon hänen jenkkiosakesalkkunsa väristä. Vihreänä päivänä se tuntuu siedettävältä; punaisten päivien jälkeen alkaa harmittaa, eikö siellä osattaisi tehdä perinteistä republikaanista politiikkaa.

6. Trumpin toimintatapa isännän lukemana

Tämä on tulkinta, ei havainto, ja se on merkittävä sellaiseksi. Miettinen sanoo suoraan, ettei pidä Trumpista, ja esittää sitten mallin, joka on analyyttisesti siisti:

  1. Hänellä on yksittäisiä päämääriä, joita hän tavoittelee — rauha Ukrainassa, maahanmuuttajat pois etelärajalta, woke-hölmöilyt pois.
  2. Kuka ikinä on sitä tavoitetta vastaan, saa täyden voiman päälleen joka kerta.
  3. Kuka ikinä edesauttaa sitä, on tremendous, great, best possible.
  4. Kun tavoite on saavutettu tai siirrytään seuraavaan, edellisellä ei ole enää mitään merkitystä. Ei kaunaa, ei erityistä suosimista.
  5. Vihollinen ja liittolainen määritellään joka hetkessä uudelleen; muistia edellisestä ei ole.

Siitä seuraa johtopäätös, joka on esitetty ehdollisena ja on siksi käyttökelpoinen: jos olet tavoitteista samaa mieltä, politiikka näyttäytyy hyvänä, koska se etenee niitä kohti hinnalla millä hyvänsä — vaikka toimintatavat olisivat röyhkeitä.

Ja siihen liitetty muistutus, joka on osuuden pointti:

Eihän se mikään Suomen presidentti ole. Hänet on äänestetty Amerikan presidentiksi. Jos me äänestäisimme Suomessa valtaan ihmisen, joka alkaa ajaa ulkovaltojen asioita, niin olisiko se meidän kannalta kovin hyvä?

Sivuhuomiona mainitaan, että Alexander Stubb on onnistunut luikertelemaan Trumpin soittorinkiin golftaitojensa ansiosta.

7. Diktatuuripuhe ja se, mikä olisi todellinen mittari

Jakson loppu on mediakritiikkiä, ja siinä on yksi analyyttisesti pätevä kohta ja yksi selvästi mielipiteellinen.

Mielipiteellinen osa. Miettinen kertoo käyneensä Berkshire Hathawayn yhtiökokouksessa ja nähneensä, että “kaikki on vielä ihan kunnossa”; hänen mielestään täysi urheiluareena katsomassa amerikkalaisen pörssiyhtiön yhtiökokousta ja sen Q&A-osiota oli hieno näky. Yleisömäärä jää litteraatissa epäselväksi eikä sitä esitetä tässä. Molemmat arvostelevat Helsingin Sanomia siitä, että lehti julisti diktatuurin ja fasismin tulon Trumpin valinnan jälkeen ja on Puopolon mukaan toistanut sen niin, että se on aina “seuraavalla kerralla nyt todellista”.

Analyyttisesti pätevä osa on Miettisen muotoilu, ja se kannattaa lukea siksi, että se on falsifioitava:

Dictator except for today. Ensimmäisenä päivänä tuli raakaa vastapalloa, josta osa oli presidentin asetuksia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta. Sen jälkeen se on ollut vähän normaalimpaa.

Ja sananvapaudesta sama: se, että yliopistossa syynätään sanoja, ei ole sananvapauden lakkauttamista. Miettisen mittari on nimetty ja tarkistettava:

Jos se onnistuisi kriminalisoimaan New York Timesin ja CNN:n, sitten voisi ruveta puhumaan, että sananvapaus on menossa.

Tämä on jakson metodisesti paras lause riippumatta siitä, onko lukija samaa mieltä: se vaihtaa retorisen väitteen ehdoksi, jonka toteutumisen voi todeta. Harvardin tapaus jää jaksossa kesken, ja se todetaan avoimeksi.

Viikon viisasteluklubi tässä sarjassa

Tämä jakso on ohjelman tilannekatsaus kaksi vuotta sen taustaluvun jälkeen, ja se kannattaa lukea siinä ketjussa:

Väitteitä, jotka esitetään väitteinä

Mitä jaksosta jää käteen

  1. Formaatti rikkoutui siitä, että sen vakiovieraat menestyivät. Kun kaksi kaveria muuttuu kahdeksi hallituspuolueen kansanedustajaksi, sama puhe saa eri merkityksen — ja ohjelma, joka ei halua olla äänitorvi, menettää kokoonpanonsa.
  2. Ilmaistu preferenssi ei ole toteutunut käyttäytyminen. Moniäänisyyttä halutaan ajatuksen tasolla; katsotuksi tulee jotain muuta. Tämä pätee laajemmin kuin tähän ohjelmaan.
  3. Flippaus on työkalu, ei vitsi. “Woke right” on saman mitan kääntäminen omaan suuntaan, ja se on ainoa kohta, jossa ohjelma osoittaa kritiikin itseensä päin.
  4. Vaihda retorinen väite ehdoksi. New York Times ja CNN kriminalisoituina on mittari, jonka toteutumisen voi todeta; “diktatuuri tulee” ei ole.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Poliittinen satiiri · Markdown: index.md · In English