Neuvottelija · Artikkelit

EP101 · Yhteiskunta · 2021-10-01

Puopolon Viikon viisasteluklubi | Tere Sammallahti, Ivan Puopolo | Neuvottelija 101

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson jälkeen nauhoitettu jälkipuinti, jossa Sami Miettinen kysyy vierailtaan, miten sananvapauden kanssa oikeasti eletään silloin kun oma elinkeino on pelissä. Miettinen tunnustaa, että yli sadan jakson jälkeen hänellä on yhä pieni itsesensuuri päällä, ja vastaus on, että tunne on täysin luonnollinen mutta siitä pääsee eroon toleranssia kasvattamalla. Ivan Puopolon linja on olla koskaan pyytämättä anteeksi; Tere Sammallahti pitää sitä oikeana filosofiana mutta muistuttaa, että aidosti väärässä ollessa anteeksi pyydetään. Jakson terävin kysymys on, voiko yrittäjä suojella liikekumppaneitaan, joiden kautta painostus kiertää elinkeinoon. Toinen terävä havainto on perspektiiviharha: Puopolon twiitti tavoitti noin satatuhatta näyttöä, mikä tarkoittaa että valtaosa suomalaisista ei nähnyt sitä koskaan. Toimitusjohtajalle he tarjoavat konkreettisen toimintaohjeen maalitustilanteeseen, ja lopuksi puhutaan siitä, miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista. Julkaistu 1.10.2021.

Sami Miettinen

Puopolon Viikon viisasteluklubi | Tere Sammallahti, Ivan Puopolo

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 101 Sami Miettinen istuu alas Tere Sammallahden ja Ivan Puopolon kanssa heti Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson nauhoituksen jälkeen. Jälkipuinti kääntyy nopeasti aiheeseen, joka koskee kaikkia julkisesti puhuvia: mitä sananvapaus käytännössä maksaa silloin, kun oma elinkeino on pelissä. Jakso on epätavallisen konkreettinen, koska kolme puhujaa on kolmessa eri asemassa — sitoutumaton kanavanpitäjä, puolueen väreissä esiintyvä kunnallispoliitikko ja yrittäjä, jonka leipä tulee osin juuri suoraan sanomisesta. Vahvin yksittäinen anti on perspektiiviharha: lasku siitä, mitä sadantuhannen näytön twiitti tosiasiassa tavoittaa. Loppupuolella keskustelu kääntyy siihen, miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista, ja miksi huumori toimii politiikassakin. Julkaistu 1.10.2021.

Lukuohje. Jakson vieraat ovat oikeistolaisia kommentaattoreita ja keskustelu käydään heidän lähtökohdistaan. Näkemykset on tässä artikkelissa attribuoitu puhujittain, eikä artikkeli ota niihin kantaa.

Kolme eri asemaa samassa kysymyksessä

Miettinen avaa kertomalla, että hän kysyi Neuvottelija-yhteisöltään, kannattaako Viikon viisasteluklubia jatkaa. Monta sataa ihmistä äänesti, ja vain kolme prosenttia sanoi älä jatka. Vieraiden mielestä noin kovan luvun takia paikalle olisi pitänyt kutsua vaalitarkkailija.

Jakson rakenne selittyy sillä, että puhujat eivät ole samassa veneessä, ja he sanovat sen ääneen.

Sami Miettinen on sitoutumaton. Hän huomauttaa, että juuri siksi kukaan ei oikeastaan hyökkää hänen kimppuunsa: yli sadan jakson aikana vieraita on ollut joka ikisestä puolueesta — vasemmistoliitosta vihreisiin ja kokoomukseen, esimerkiksi Elina Valtonen. Vaikeamman pelin hän näkee toisella puolella: hänen vieraansa ja pörssikoulutusyhteistyön kumppaninsa Petri Roininen oli juuri lähtenyt Sinisen tulevaisuuden puheenjohtajaksi.

Tere Sammallahti esiintyy avoimesti puolueen väreissä, kokoomuksen liberaalisiivessä. Se tekee hänestä helpon kohteen: poliittisen vastustajan on yksinkertaista osoittaa, mihin leiriin hän kuuluu. Vaalien jälkeen muutama raivovasemmistolainen oli hänen mukaansa jo vaatinut, että Espoon kokoomus erottaa hänet “väärien mielipiteidensä” takia. Hänen vastauksensa on luottamus omiin: ei kukaan heistä joka käänteessä puukota selkään.

Ivan Puopolo on eri asemassa kuin kumpikaan muista. Jakson terävin kysymys esitetään hänelle:

Sä voit ehkä suojella itseäsi — ja sitä mä oon myös tehnyt — mutta voitko sä suojella liikekumppaneitasi?

Painostus ei pysähdy siihen, että kohde ei taivu. Se kiertää ohi: “ihan sama mitä sä sanot, ihan sama mitä sä seisot sen takana, me mennään sun ohi ja mennään sun elinkeinoon.”

Puopolo myöntää, ettei “jeesustelu paksumman nahan kasvattamisesta” auta, kun kyse on elinkeinosta. Hänen oma tilanteensa on kuitenkin käänteinen: osa hänen leivästään tulee juuri siitä, että hän sanoo asiat suoraan, joten anteeksipyytely ja hyssyttely olisi hänen brändilleen haitallista. Muuta keinoa kuin yrittää saada yhteistyökumppanit ymmärtämään hänen näkökulmansa hän ei osaa nimetä.

Itsesensuuri ei katoa itsestään — toleranssia kasvatetaan

Miettinen esittää kysymyksen tunnustuksena. Sadan jakson jälkeenkin hänellä on joka jaksossa päällä pieni itsesensuuri: pelko siitä, että joku leikkaa kahdenkymmenen sekunnin pätkän, jossa asia tuli sanotuksi hassusti, ja jakaa sen.

Hän olettaa, etteivät vieraat tunne samaa. Vastaus korjaa oletuksen suoraan: tunne on tuttu, se on vain hävinnyt vähitellen. Vastaajan mukaan se on täysin luonnollinen osa jokaista ihmistä — mutta siitä pitää päästä eroon.

Menetelmä on asteittainen: toleranssin kasvattaminen, jalka oven väliin -taktiikalla. Sanoo joka kerta vähän enemmän, ja taas vähän enemmän. Mekanismi on nimetty jaksossa itse Overtonin ikkunan laajentamiseksi.

Siihen liittyy jakson jyrkin ohje, jonka Sammallahti pian sen jälkeen nimeää “Ivanin maximum attackiksi” – ohje on siis Puopolon:

Ei pidä välittää vastaväitteistä. Ikinä ei pidä pyytää anteeksi. Ikinä ei saa sanoa olevansa väärässä.

Sammallahden tarkennus tähän on artikkelin kannalta olennainen, koska se on jakson selkein sisäinen jännite. Hän ymmärtää ohjeen retorisena ja propagandistisena työkaluna, mutta jos on väärässä, silloin pitää pyytää anteeksi ja myöntää se. Ohje koskee hänen mukaansa tilannetta, jossa ei koe olevansa väärässä ja pystyy perustelemaan kantansa. Hänkään ei sano kaikkea eikä halua tarkoituksellisesti loukata, ja karkeimmat jutut jäävät saunailtoihin. Kyse on siitä, ettei anna pelotella itseään vaikenemaan – “ja siinä mielessä Ivanin maximum attack, vähän niin kuin Valavuorella, on mun mielestä oikea filosofia”.

Anteeksipyytely häviävänä strategiana

Puopolon analyysi siitä, miksi anteeksipyytely ei toimi, on esitetty konfliktin logiikkana. Kyse on hänen mukaansa poliittisesta tai kulttuurisesta taistelusta, jossa vastapuoli käyttää kaikki avautuvat paikat hyväkseen:

Niin kauan kuin alistuu pyytämällä anteeksi ja todistelemaan, että en ole sitä tai tätä, sitä vyörytystä tulee. Mutta kun riittävän kauan ampuu takaisin, vastustaja toteaa ettei tämä käänny — ja siirtyy seuraavaan kohteeseen.

Sammallahti pitää analyysia “tosi terävänä” ja antaa esimerkin: eduskuntavaalien alla käydyt kohut, joissa muutaman kokoomuslaisen provokaatiosta seurasi viikkojen hässäkkä ja vaatimuksia listalta tiputtamisesta. Sammallahden mukaan Helsingin kokoomus alistui ulkopuolelta tulleeseen vaatimukseen, ja se jää häpeäpilkkuna puolueosaston historiaan; Espoossa vaatimukset eivät hänen mukaansa liikuttaneet ketään. Hänen johtopäätöksensä on, että nöyristely kutsuu lisää nöyristelyn vaatimuksia — ja että sama kampanja toistuu seuraavien vaalien alla.

Tässä on syytä huomata, mitä jaksossa tehdään ja mitä ei: puhujat esittävät ennusteen vastustajan aikeista, eivät havaintoa. Ennuste on osa argumenttia, ei sen todiste.

Identiteettipolitiikka: yksilö vai edustaja

Miettinen kytkee keskustelun aiempaan jaksoonsa Ääripäät Suomessa (EP67), jossa Matti Virtasen kanssa käytiin läpi identiteettipolitiikkaa hänen kirjansa pohjalta.

Mekanismi on Miettisen mukaan juuri se, mitä Sammallahti kuvaa: yksilön sanoma tulkitaan aina hänen identiteettinsä edustamisena. Kun kolme miestä tekee huumoriohjelmaa, vastustajat luokittelevat heidät ensin tyypeiksi, minkä jälkeen kaikki mitä he sanovat vahvistaa luokittelua — ja määreet, joita heihin liitetään, ovat ikäviä.

Miettisen vastaus tähän on periaatteellinen: peliin ei pidä suostua. “Minä olen yksilö, minä en ole identiteetti.”

Sammallahti lisää havainnon, joka on jakson realistisin: näkyvyyden kasvaessa leimaamista on mahdotonta välttää. Ainoa tapa välttyä on pysyä seinätapettina. Siksi leimaaminen on itse asiassa merkki siitä, että viesti on mennyt perille.

Perspektiiviharha: mitä satatuhatta näyttöä oikeasti tarkoittaa

Tämä on jakson mitattava ydin. Juuri ennen sitä muistutetaan, että “perspektiiviharhasta” on puhunut aikoinaan Ivan Puopolo, ja seuraava laskelma on kertojan sanoista “olen tämän varmaan kertonut aikaisemminkin” päätellen Puopolon oma.

Hänellä oli twiitti, jossa oli noin 1 600 tykkäystä ja 200 uudelleentwiittausta — Suomen Twitterissä kohtuullisen iso määrä. Näyttöjä kertyi 100 000. Mikä kuulostaa isolta, kunnes sen suhteuttaa: se tarkoittaa, että valtaosa yli 15-vuotiaista suomalaisista ei ollut nähnyt twiittiä lainkaan.

Jaksossa tämä prosenttiluku itse asiassa korjataan kesken keskustelun — ensin sanotaan 99 prosenttia, sitten lasketaan tarkemmin ja päädytään noin 95 prosenttiin, jotta ollaan “turvallisilla vesillä”. Se on pieni yksityiskohta mutta kertoo tarkkuuspyrkimyksestä.

Saman ilmiön arkiversion antaa vieras, joka puhuttelee suoraan Miettisen yleisön yritysjohtajia – asiayhteydestä päätellen Puopolo. Kun yrityksen viestintä- tai asiakaspalveluosasto huomaa, että firma on tägätty Twitter-ketjuun, jossa on kuusi keskustelijaa, 25 tykkäystä ja pari uudelleentwiittausta, se tuntuu myllytykseltä. Mittakaavavertaus on jakson siteeratuin:

Se vastaa kinaa, joka käydään työpaikan pikkujouluissa tupakkapaikalla.

Toimintaohje toimitusjohtajalle

Jakso antaa poikkeuksellisen konkreettisen ohjeen tilanteeseen, jossa työntekijää maalitetaan ja toimitusjohtajaa painostetaan — “miten teillä voi olla palkkalistoilla tällainen foobikko tai denialisti”.

Puopolon mukaan tämä on toimitusjohtajalle tilaisuus profiloitua vapauden puolustajana, ei kriisi:

Meidän työpaikassa vallitsee sanan ja mielipiteen vapaus. Me annamme työntekijöille tämän mahdollisuuden, emmekä luovu siitä. Menettäkää seuraavan kerran joku muu.

Sammallahti täydentää: samalla puolustetaan työntekijää itseään — hän on hyvä työntekijä, hänen työpanostaan arvostetaan, ja hän saa olla mitä mieltä tahansa.

Kolme perustelua, miksi tämä on myös liiketaloudellisesti järkevää:

  1. Asiakkaat eivät todennäköisesti tiedä kohusta mitään, ja vaikka tietäisivät, se ei kiinnosta heitä.
  2. Asiakas arvostaa todennäköisemmin sitä, että yrityksen työntekijät ovat töissä eivätkä poliittisina panttivankeina — niin kauan kuin työ tehdään hyvin, yksityiselämä on oma asia.
  3. Paras tapa hallita kohua on olla reagoimatta lainkaan. Puopolon rinnastus: sama ohje kuin sijoittamisessa — älä tee mitään.

Käytännön suojaustoimena Sammallahti suosittelee yksinkertaista asiaa: ota työnantajasi pois Twitter-biostasi. Sillä vältetään hänen arvionsa mukaan 99 prosenttia ongelmista, vaikka päättäväisimmät kyllä löytävät tiedon LinkedInistä.

Ilmapiiri on muuttunut

Yksi jakson optimistisimmista havainnoista koskee muutosta. Puopolo ja Sammallahti ovat aktiivisesti ottaneet kantaa siihen, että toisten työnantajille kieliminen ja tägääminen on paheksuttavaa — ja heidän mukaansa ilmapiiri on muuttunut merkittävästi.

Sammallahden arvio on, että käytännössä koko muu some on melko yksimielisesti sitä mieltä, että toisten työnantajat jätetään poliittisten kiistojen ulkopuolelle. Poikkeuksena hän pitää osaa vasemmistosta, jolle keinolla on hänen mukaansa välinearvoa. Tämä on selvästi puhujan oma tulkinta vastapuolen motiiveista, ei havainto.

Sivuhuomiona Miettinen esittää oman teoriansa algoritmeista: ei kannata miettiä, kenen kanavalle menee vieraaksi, koska algoritmi hoitaa sen, ettei eri mieltä oleva yleisö näe sisältöä joka tapauksessa. Kanavat lokeroituvat.

Miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista

Loppuosa on jakson yllättävin, koska se ei koske kohuja lainkaan.

Sammallahden tuomio on karu: suomalaiset yritykset eivät osaa viestiä yhtään. Ainoa taho, joka on ostanut pätevää viestintää, on hänen mukaansa Verohallinto — ja se on hänestä juuri se laitos, jonka ei pitäisi viestiä muuten kuin virallisia kanaviaan pitkin. “Ei tarvita mitään veromiestä ilveilemään ihmisille.”

Menetetty mahdollisuus on tiedollinen. Yritysjohtajilla ja työntekijöillä on paljon tietoa, jota suurella yleisöllä ei ole: miltä maailma näyttää metsäteollisuuden, terästeollisuuden tai ICT-viennin näkökulmasta. Sammallahden mukaan poliitikkojen pitäisi olla siitä hyvin kiinnostuneita, koska se kertoo, miltä tulevaisuus näyttää ja mihin pitää varautua.

Rohkean viestinnän esimerkkinä Miettinen nostaa Oatlyn suoran hyökkäyksen maitoa vastaan. Kampanja herätti yhteiskunnallista keskustelua ja puhutteli Oatlyn ostajia — ja päätyi tutkittavaksi mainonnan eettiseen neuvostoon. Miettinen sanoo olevansa itse asiasta osin eri mieltä mutta pitää kampanjaa hienona.

Sammallahti varoittaa silti yritysjohtajaa sukeltamasta syvälle puoluepolitiikkaan. Erottelu on hyödyllinen: toimialan asiantuntemuksen jakaminen on eri asia kuin puoluekannan ottaminen.

Huumori on työkalu, ei koriste

Jakso päättyy huumorin puolustukseen. Oatly-esimerkin jälkeen todetaan, että suomalaiset yritykset uskaltavat hyvin harvoin olla hauskoja, vaikka juuri hauskuus jää mieleen. Esimerkkeinä mainitaan 1990-luvun klassikkomainos “ikinä en ole maitoa juonut enkä juo” ja Helsingin Energian mainoskampanjan stereotyyppisen kuiva insinööri, joka puhujan mukaan vetosi häneen insinöörinä “aivan valtavasti”. Yhdysvaltalaiset Super Bowlin väliaikamainokset tutkitaan Suomessa markkinointipuolella tarkkaan, mutta vastaavaa ei uskalleta täällä toteuttaa – “se mua vähän hämää”.

Esimerkki politiikan puolelta on Obama, jonka parhaat puheet ovat hänen mukaansa puoliksi stand-up-komiikkaa — mukaan lukien kuuluisa Trumpin pilkkaaminen ja sen mic drop. Hän myöntää, että puhujalla on kirjoittajat taustallaan, mutta lisää olennaisen: delivery on sekin taito, vaikka käsikirjoituksen olisi tehnyt joku muu.

Ohjelman omat säännöt, jotka Miettinen lukee lopuksi ääneen, ovat itseironinen tiivistys koko jaksosta: naura aina omille vitseillesi, lainaa omia twiittejäsi ja ole aina oikeassa.

Huomio lähteestä: artikkeli on päivitetty 9.10.2026 jakson uudella MacWhisper-litteraatiolla ja julkaisijan omalla lukujaolla. Uusi litteraatio täyttää aiemman noin puolen minuutin katkon kohdassa 17:39 (mainonnan huumori). Litteraatiossa ei ole puhujamerkintöjä, joten puhujat on päätelty asiayhteydestä: esimerkiksi Sammallahti kutsuu anteeksipyytämättömyyden linjaa “Ivanin maximum attackiksi” ja muistuttaa perspektiiviharhan olevan Puopolon käsite. Aiempi versio artikkelista oli antanut nämä kohdat osin väärille puhujille. Yksi jaksossa mainittu kohu (“kisunletit”) ja yksi henkilönnimi (Valavuori) jäivät äänitteessä epäselviksi, eikä niitä ole arvattu.

Jakson tiedot. Neuvottelija 101, julkaistu 1.10.2021, kesto 19 minuuttia 43 sekuntia. Vieraina Tere Sammallahti ja Ivan Puopolo (vieraskortit ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 101 (julkaistu 1.10.2021) Sami Miettinen keskustelee Tere Sammallahden ja Ivan Puopolon kanssa sananvapaudesta, itsesensuurista ja maalituksesta Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson jälkipuinnissa. Keskeiset havainnot: itsesensuuri on luonnollinen mutta siitä pääsee eroon toleranssia asteittain kasvattamalla (Overtonin ikkunan laajentaminen); Puopolo pitää anteeksipyytelyä häviävänä strategiana konfliktitilanteessa (maximum attack), kun taas Sammallahti katsoo, että aidosti väärässä ollessa pitää pyytää anteeksi; jakso kysyy, voiko yrittäjä suojella liikekumppaneitaan, joiden kautta painostus kiertää elinkeinoon; identiteettipolitiikassa yksilön sanoma tulkitaan aina hänen identiteettinsä edustamisena, ja näkyvyyden kasvaessa leimaamista ei voi välttää; perspektiiviharha on jakson keskeisin mitattu havainto — Puopolon noin 1 600 tykkäyksen ja 200 uudelleentwiittauksen twiitti keräsi 100 000 näyttöä, mikä tarkoittaa että valtaosa yli 15-vuotiaista suomalaisista ei nähnyt sitä, ja sadan tykkäyksen kohu vastaa mittaluokaltaan pikkujoulujen tupakkapaikan kinaa; maalitustilanteessa toimitusjohtajan paras liike on puolustaa työntekijää ja profiloitua sananvapauden puolustajaksi, ja paras tapa hallita kohua on olla reagoimatta lainkaan; käytännön suojaustoimi on poistaa työnantaja Twitter-biosta; suomalainen yritysviestintä on puhujien mielestä poikkeuksellisen varovaista, ja rohkeana esimerkkinä mainitaan Oatlyn maitoa vastaan suunnattu kampanja, joka päätyi mainonnan eettisen neuvoston tutkittavaksi; huumori on politiikassa työkalu, esimerkkinä Obaman puheiden stand-up-luonne. Aiheeseen liittyvät jaksot: Ääripäät Suomessa | Matti Virtanen ja Uusi kausi, uusi puoluejohtaja | Petri Roininen.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English