EP377 · Yhteiskunta · 2026-03-23

Neuvotteluklubi + Sisäpiiri | Tere Sammallahti, Onni Rostila | Neuvottelija 377

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Viisasteluklubin alkuperäinen kokoonpano käsittelee kansanedustajille annetut lahjat, perustuslakivaliokunnan, perintöveron ja SDP:n häirintäselvityksen — ja Tere Sammallahti kertoo jaksossa ensimmäistä kertaa julkisesti lähtevänsä kokoomuksen varapuheenjohtajakisaan. Onni Rostila puolustaa valiokunnan varapuheenjohtajana etukäteiskontrollia kolmella rakenteellisella perusteella, ja Sami Miettinen esittää tuhannen euron syntymälahjan, joka kääntäisi eläkejärjestelmän kuudessakymmenessä vuodessa päälaelleen. Poikkeuksellisesti jakson päättävä Neuvottelija Sisäpiiri -osuus Iranin sodasta on mukana ilmaiseksi: noin kolmetoista minuuttia sisältöä, joka on normaalisti tilausmaksun takana. Artikkeliin on lisätty se, miten jakson kaksi avointa kysymystä sittemmin ratkesivat.

Sami Miettinen

Neuvotteluklubi + Sisäpiiri | Tere Sammallahti, Onni Rostila | Neuvottelija 377

Tiivistelmä: Neuvotteluklubin alkuperäinen kokoonpano — formaatin edeltäjän Viisasteluklubin perustajajäsenet — käsittelee kansanedustajille annetut lahjat, perustuslakivaliokunnan, perintöveron ja ylisukupolvisen vaurastumisen sekä SDP:n häirintäselvityksen.

Jakson uutinen on se, että Tere Sammallahti kertoo tässä ensimmäistä kertaa julkisesti lähtevänsä kokoomuksen varapuheenjohtajakisaan. Jakson yllätys on lahjakeskustelu: molemmat vieraat päätyvät puolustamaan läpinäkyvyyttä eivätkä lahjoja, vaikka kohu koski heidän omia puolueitaan.

Ja sen paras yksittäinen sisältö on Onni Rostilan puolustus perustuslakivaliokunnalle — puolustus, joka on rakenteellinen eikä puoluepoliittinen.

🔓 Koko Sisäpiiri-osuus on tässä jaksossa ilmainen

Neuvottelija Sisäpiiri on maksullinen tilaustaso: sen jaksot ovat normaalisti YouTube-kanavajäsenyyden takana, eikä niitä julkaista avoimella puolella.

Tässä jaksossa Iranin sotaa käsittelevä Sisäpiiri-osa julkaistiin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi osana ilmaista pääjaksoa. Se alkaa kohdasta 55:50 ja jatkuu jakson loppuun 1:08:32 — noin kolmetoista minuuttia, eli viidennes koko jaksosta. Se ei ole traileri, esittely eikä maistiainen vaan koko keskustelu leikkaamattomana, ja se on tämän artikkelin viimeinen pääluku.

Jos haluat tietää, mitä Sisäpiirissä tehdään ennen kuin maksat siitä, tämä jakso on ainoa kohta, jossa sen näkee sellaisenaan.

Lukuohje. Tämä on kahden oikeistolaisen kansanedustajan mielipiteellinen keskustelu; tulkinnat ovat heidän ja ne on merkitty puhujittain. Rakenteellinen argumentti, ennuste ja nimeämättömään tutkimukseen nojaava väite on tässä pidetty erillään toisistaan, ja perustelematon retoriikka on jätetty referoimatta. Jaksossa Miettinen ilmoittaa julkisesti tukevansa Sammallahtea kokoomuksen varapuheenjohtajaksi, mikä on syytä tietää keskustelun sävyä arvioitaessa.

Ja koska tämä artikkeli on päivitetty puoli vuotta jakson jälkeen, sen loppuun on lisätty luku siitä, miten jakson kaksi avointa kysymystä — varapuheenjohtajakisa ja perintövero — tosiasiassa ratkesivat. Toinen meni toisin kuin studiossa oletettiin.

Lahjat: läpinäkyvyyden puolustus, ei lahjojen

Helsingin Sanomien tutkivan journalismin yksikkö oli selvittänyt kansanedustajille annettuja lahjoja. Keskustelu alkaa keventävästi — pullon hinnan jalostumisesta tukkurilta ravintolaan, ja siitä että jaettuna usealle henkilölle lahjan arvo per nuppi tuskin ylitti ohjearvoa — mutta se ei jää sinne, ja se on jakson kannalta olennaista.

Sammallahti aloittaa kahdella rajauksella. Ensimmäinen koskee otsikointia: pelkkä sana ökysamppanja ei kerro lukijalle, mistä oli kyse. Toinen koskee itse tapausta, joka oli asianmukaisesti ilmoitettu — “pidän kyllä ehkä pikkuisen väkisin väännettynä moraalikauhisteluna”. Mutta hän myös sanoo suoraan, ettei halua selitellä asiaa paremmaksi kuin se on, ja tekee vertailun yksityiseen sektoriin: yhtiössä, jossa hän on ollut töissä, kaikki tavallista lounasta isommat lahjat oli kierrätettävä toimitusjohtajan hyväksyttävinä, kun taas julkisella puolella allokaatio on suurempi ja valvonta löysempää — jos olet ylittänyt jonkun ohjearvon, se on vähän niin kuin no mitä sitten.

Rostilan kanta on jyrkempi, ja se on jakson selkein yksittäinen moraalikanta:

On siinä aina se jääviys ja korruptioelementti olemassa. — — Kansalaisilla on oikeus, velvollisuus ja moraalinen oikeutus kyseenalaistaa se, onko tämmöisten lahjojen vastaanottaminen oikeutettua.

Satojen eurojen arvoiset jääkiekko- tai festariliput ja kustannetut matkat ovat hänen mielestään selkeä ongelma.

Sammallahti vastaa siihen käytännöllä eikä kannalla. Espoon kaupunginvaltuutetuille on ollut tarjolla kaikennäköistä festarilippua, ja hän on kategorisesti kieltäytynyt niistä:

Jos mä haluan sinne mennä, mä ostan sitten omat lippuni. Ei tuu mitään tämmöstä.

Miettisen huomio on se, joka tekee osuudesta kiinnostavan. Hän ei puhu yksittäisistä lahjoista vaan aikajänteestä:

Pitkää peliähän tämä suomalainen korruptio on. Ihmisiin vaikuttaminen — että me ollaan kavereita jo vuosi ennen kuin te olitte täällä vallankahvassa.

Se on tärkeämpi mekanismi kuin yksittäinen pullo, ja se on juuri se, jota ilmoitusvelvollisuus ei tavoita — ja Miettinen käyttää esimerkkinä omaa suhdettaan vieraisiinsa, mikä tekee siitä enemmän kuin abstraktion. Kansainvälisesti vertaillen molemmat katsovat Suomen läpinäkyvyyden olevan hyvällä mallilla, mutta kumpikaan ei käytä sitä puolusteluna.

Perustuslakivaliokunta: miksi etukäteiskontrolli on puolustettavissa

Tämä on jakson painavin sisältö, ja se on hyvä esimerkki siitä, että rakenteellinen argumentti voi olla vakuuttava riippumatta puhujan politiikasta. Se on myös harvinainen siinä, että molemmat oikeistopoliitikot kertovat vaihtaneensa kantaa suuntaan, joka on heidän omalle leirilleen epätyypillinen.

Miettisen lähtökohta on tunnustettu ennakkoluulo. Hän kertoo kannattaneensa aiemmin perustuslakituomioistuinta — näkemys, jonka hän sanoo Nallenkin jakaneen — ja pitäneensä valiokuntaa epäilyttävänä poliittisena kammarina. Perehdyttyään asiaan hän muutti kantansa.

Rostilan puolustus rakentuu kolmesta osasta.

1. Etukäteiskontrolli on vakauttava. Perustuslakituomioistuinjärjestelmässä lainsäädäntöelin voi säätää käytännössä mitä vain, ja oikeustila on epävarma siihen asti kunnes tuomioistuin käsittelee asian.

Voi vain kuvitella, minkälainen epävakauttava vaikutus on, jos on epäselvä oikeustila aivan fundamentaalisten perusoikeuksien tulkinnasta.

Esimerkkinä hän mainitsee korona-ajan, jolloin eräissä Keski-Euroopan maissa ehdittiin säätää tai oltiin säätämässä rokotepakkoa.

2. Politisoituminen ei katoa, se vain siirtyy. Yhdysvalloissa joko tuomarien nimittäminen politisoituu tai ratkaisuihin suhtaudutaan poliittisen kritiikin kautta. Rostilan johtopäätös on epätavallisen rehellinen:

Missään maassa ei ole keksitty systeemiä, jossa voitaisiin täysin irrottaa politiikan ja oikeuden välinen rajanveto toisistaan.

Argumentin muoto kannattaa panna merkille: se ei väitä Suomen järjestelmää puhtaaksi vaan osoittaa, että kritiikki vertaa sitä ihanteeseen, jota ei ole olemassa missään.

3. Menettelylliset takeet kantavat, eivät henkilöt. Eduskuntaryhmät tai ministerit eivät voi ohjata sitä, mitä valiokunnan jäsenet linjaavat; asiantuntijoiden näkemykset on huomioitava; ja pyrkimys yksimielisyyteen viimeiseen asti tarkoittaa, ettei arviointi ole samanlaista poliittista punnintaa kuin muualla.

Miettinen tiivistää tämän tavalla, joka kannattaa poimia:

En usko, että kun kävelet perustuslakivaliokunnan ovesta, sinulle tapahtuu maaginen puhdistuminen. Mutta tarviiko siihen uskoakaan? Hyvä puoli on se, että kokoonpano vaihtuu poliittisten suhteiden mukaan. Jos olet sitä mieltä, että Amerikan korkein oikeus on tunkkainen, et voi tehdä sille mitään. Tässä systeemissä voit äänestää.

Hän esittää myös testin, johon ei saada suoraa vastausta: jos äänestettäisiin siitä, että rajan yli saa kävellä kuka tahansa hakemaan turvapaikkaa, ja se olisi jossain maailmassa juridisesti objektiivisesti oikein, hän ei näe Rostilan painavan hyväksyntää. Rostila ei kiistä — perustuslain tulkinta on nimenomaan tulkintaa.

Sammallahti lisää havainnon työmäärästä — he tekee helvetisti töitä — ja myöntää, että uskottavuuteen on tullut kolhuja; hän mainitsee Marinin hallituksen aikaiset koronaan liittyneet tulkinnat, joista näkemykset hajosivat. Rostila esittää oman varaumansa, joka on jakson rehellisin yksittäinen lause:

Kun itse on kolme vuotta siellä ollut, niin tottakai sitä laitostuu siihen systeemiin, missä toimii.

Kyse ei siis ole siitä, että valiokunta olisi puhdas, vaan siitä että menettely ei edellytä sen olevan.

Suvereniteetti, EU ja se, mihin suuntaan rajoitukset kulkevat

Miettinen tuo keskusteluun kansallisen suvereniteetin ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen välisen rajan, joka on nimenomaan perustuslakivaliokunnan ydinsubstanssia, ja liittää siihen vanhan Libera-työnsä euron tulevaisuudesta ja Suomen vaihtoehdoista.

Hänen kuvauksensa aiemmasta tulkintalinjasta on kärkevä mutta kuvaava: kansainvälisistä instrumenteista tuleva otettiin Suomeen täysimääräisenä ja hyväntahtoisesti tulkittuna. Molemmat katsovat, että pahin naiivius on karissut — Miettisen mukaan siksi, että maailmanjärjestys osoittautui valtioiden väliseksi neuvotteluksi, jota voidaan muuttaa voimapolitiikalla.

Rostila lisää tähän kerroksen, joka on jakson kiinnostavin ennuste ja jonka voi tarkistaa jälkikäteen:

Jos ajatellaan massasiirtolaisuutta ja mahdollisesti akuutimmaksi tulevaa siirtolaiskriisiä, EU:sta voi alkaa tulla aivan uudentyyppistä rajoitusta — sanotaan vaikka turvapaikanhakuun.

Hän viittaa Italian ja Tanskan pääministerien ehdotukseen hätäjarrusta EU-sääntelyyn, ja huomauttaa asetelman kääntyvän kiinnostavasti: samat, jotka ovat pitäneet ihmisoikeusinstrumentteja muuttumattomina ja samalla hehkuttaneet EU:ta, joutuvat uuteen asemaan jos EU:sta alkaa tulla rajoittavaa sääntelyä.

Ja he huomauttavat, että Suomi oli tässä edelläkävijä rajaturvallisuuslaissa, joka meni läpi määräenemmistöllä perustuslakivaliokunnan siunauksella.

Sammallahti ilmoittaa varapuheenjohtajakisasta

Tämä on jakson uutinen, ja se kerrotaan tässä ensimmäistä kertaa julkisesti.

Sammallahti kertoo olleensa vielä tammikuussa varma siitä, ettei missään tapauksessa lähde kisaan, ja että hän oli jo kaksi vuotta aiemmin ollut Espoossa rivissä mutta heittänyt pyyhkeen kehään. Nyt päätös on toinen, ja hän tekee siitä johdonmukaisuusargumentin: kaikki hänen poliittinen tekemisensä — kokoomuksen nuorten liitosta eduskuntaan ja Espoon kaupunginvaltuustoon — on lähtenyt siitä, että hän haluaa jotakin muutosta.

Prosessi on hänen kuvauksessaan tarkasti muodollinen eikä julistava, ja se on hyvä katsaus siihen, miten puolue tosiasiassa valitsee: oma paikallisyhdistys Etelä-Espoon Kokoomus on antanut tuen, seuraavaksi Espoon Kokoomuksen kevätkokous, sitten piirikokous, joka päättää ehdokkaista. “Kyllä tässä on aika monta aitaa vielä hypättävänä.”

Hän luettelee kilpailijansa nimeltä — Antti Häkkänen, Janne Jukkola, Karoliina Partanen, ja edellisenä päivänä ilmoittautuneet Sari Multala ja Mia Laiho — ja tekee siitä puoluedemokratiaa koskevan argumentin: on hyvä, että ehdokkaita on mahdollisimman laaja skaala, jolloin jäsenet pääsevät valitsemaan.

Kolme teesiä, joilla hän on liikkeellä:

Kokoomuksen rohkaiseminen. Hänen mukaansa puolue kulkee aatteellisesti ja poliittisesti oikeaan suuntaan, mutta ilmaisussa tarvitaan lisää rohkeutta.
Viestinnän korjaaminen.
Puolueorganisaation kehittäminen — hän kutsuu prosessi- ja järjestökehittämistä “salaiseksi intohimokseen” ja tarjoaa siihen aikaansa, jos tulee valituksi.

Neljäntenä, ja teesien väliin, tulee aatteellinen pohjatyö. Sammallahti myöntää, että jokainen asemansa vakiinnuttanut puolue muuttuu jossain vaiheessa vaaliorganisaatioksi, ja että kokoomusta on siitä ihan aiheestakin syytetty. Ja sitten hän tekee jotain, mikä kannattaa huomata: nostaa hattua vasemmistoliitolle. Se on hänen mukaansa aatteellinen ja tarjoaa kansalaisille punaisen langan, johon on helppo tarttua — “huolimatta siitä, että ajattelen heidän olevan väärässä.” Jokaisen puolueen pitäisi käydä tuota filosofista keskustelua sisäisesti, jotta sillä on tarjottavaa.

Onko kyseessä linjavaali? Sammallahti myöntää sen suoraan — “ainahan se on” — mutta kiistää, että erot olisivat suuret: on syynsä, miksi kaikki ovat samassa puolueessa. Miettinen kehystää kysymyksen Kirsi Pihan sivistysporvari-linjan epäonnistumisen kautta ja esittää Overton-ikkuna -argumentin: kannattaisi tuoda esiin “vähän rosoisempaa oikeaa laitaa” eikä edetä kaikkein kapeimmassa putkessa. Rostila antaa kaverikannustuksen mutta pidättyy kannanotosta — “pieni littipeukku” — ja toivoo kokoomuksesta löytyvän periaatteellisemman tason oikeistoyhteistyötä.

Sammallahti lisää itse huomion, jota kukaan ei häneltä kysy, ja se osoittautuu jälkikäteen tarkaksi: kokoomuksen kenttä on monella tavalla konservatiivinen, ja t-paita tai satunnainen kirosana eivät vetoa kaikkiin. “Ja se on ihan fine.”

Rooli, joka kaventaa: jakson rehellisin osuus

Kun Miettinen ilmoittaa tukevansa Sammallahtea, tämä vastaa tavalla, joka on jakson inhimillisin ja siirrettävin kohta.

Hirvittää vähän se ajatus, että puheenjohtajisto vääjäämättä edustaa instituutiota. Pelkään sitä ajatusta, että tulisin hajuttomaksi ja mauttomaksi.

Ja sitten se konkreettinen dilemma, jonka kuka tahansa julkisessa roolissa toimiva tunnistaa:

Sä huomaat, että sulla on joku mielipide tai selkäydinreaktio ja sä oot kirjoittamassa viestiä pienessä ärtymyksessä. Sitten sä luet sen pari kertaa ja toteat, etten ehkä muotoile tätä näin. Ja sitten tulee mieleen: petänkö minä nyt itseni ja kaikki muut, jos viesti pysyy samana mutta se sanotaan eri sanoilla? Onko se paha vai ei? En tiedä.

Hän myöntää myös suoraan, että kymmenen vuoden takaiset ylilyönnit eivät ole enää hyväksyttäviä — eikä hän omien sanojensa mukaan edes ajattele enää samoin. Miettisen huomio tähän on institutionaalinen: titteli velvoittaa, ja se tuo sitä karsinaa.

Ja tässä kannattaa yhdistää kaksi kohtaa, jotka jaksossa ovat kaukana toisistaan eivätkä viittaa toisiinsa: Rostila myöntää laitostuvansa valiokuntaan, Sammallahti pelkää laitostuvansa puheenjohtajistoon. Kaksi nousevaa poliitikkoa kuvaa saman ilmiön itsessään samassa jaksossa, kumpikaan huomaamatta toisen tehneen sen. Se tekee havainnosta vahvemman kuin kumpikaan yksinään.

Perintövero: kolme eri argumenttia ja yksi ratkaisematon erimielisyys

Perintöveroasia oli jakson nauhoitushetkellä juuri kuollut hallituksen sisäisessä keskustelussa, ja se, mitä siitä sanotaan, on käytännössä ennuste kevään kehysriihestä. Miten se meni, kerrotaan tämän artikkelin viimeisessä luvussa.

Ensimmäinen argumentti on Miettisen Ruotsi-data. Hän kertoo julkaisseensa siitä somepostauksen, joka keräsi huomiota: vuonna 2004 Suomen ja Ruotsin varallisuus oli suunnilleen sama, noin 80 000 dollaria aikuista kohti; nyt Ruotsissa noin 300 000 ja Suomessa noin 150 000. Hän lisää itse varauman kausaliteetista — korrelaatio ei ole kausaatio — mutta pitää kiinni siitä, että Ruotsin perintöveron poisto vuonna 2004 on siinä keskeinen tekijä.

Tarkistettava huomio. Luvut ovat oikeaa suuruusluokkaa ja peräisin globaaleista varallisuusraporteista, joissa mediaani ja keskiarvo eroavat paljon toisistaan; ne on tässä merkitty puhujan esittämiksi. Kausaaliväite yhdestä veroreformista on tulkinta eikä tutkimustulos, ja Miettinen sanoo sen itsekin ääneen.

Toinen argumentti on Sammallahden ja se on tarkin koko jaksossa, koska se koskee tutkimusasetelmaa eikä lopputulosta. Suomalaisten ekonomistien vankkumaton kanta perintö- ja lahjaveron haitattomuudesta on hänen mukaansa nojannut tutkimukseen, joka on tarkastellut vaikutuksia kotitalouksien tasolla eikä yritysten tasolla — koska yritysvaikutusten tutkiminen todettiin liian vaikeaksi. Ja juuri siinä on hänen mukaansa koko kysymys:

Kolmenkymmenen tonnin verovapaus on itse asiassa aika iso suoja veroilta, jos perijöitä on useita. Mutta eihän se suojaa mitenkään yrityksiltä.

Miettinen mainitsee EK:n pääekonomistin Sami Pakarisen tuoneen VATT:n tutkimuksen keskusteluun ja huomauttaa, ettei yritysvaikutuksia ollut siinä käsitelty. Väite on tarkistettavissa, ja se kannattaa lukea juuri sellaisena: kritiikki ei kohdistu tutkimuksen laatuun vaan sen kattavuuteen.

Kolmas on riihitaktiikka, ja se kerrotaan poikkeuksellisen avoimesti. Sammallahti pitää helmikuun kohua myrskynä vesilasissa, koska pääministeri oli topuutellut keskustelua jo silloin, ja selittää, miksi hallituspuolueiden ei kannata räväyttää riihipäätöksiä etukäteen: “mistään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu”, ja ennakkoräväytykset sekoittavat pakkaa neuvottelupöydässä.

Ja tähän tulee jakson selkein ratkaisematon erimielisyys. Miettinen lukee saman tilanteen päinvastoin: hänestä siinä näkyi eroja hallituspuolueiden välillä, ja RKP ja KD saivat pisteet siitä, että reformi ei näyttäisi etenevän. Hän ilmoittaa laittavansa uuden postauksen liikkeelle “jos tässä on vielä vähän toivoa”. Sammallahti lukee prosessin normaaliksi neuvotteluksi; Miettinen lukee sen tappioksi. Kumpikaan ei taivu — ja jälkikäteen katsoen kumpikin oli oikeassa eri asiasta.

SAK:n ehdotus uudesta 40 prosentin pääomaveroluokasta yli 100 000 euron pääomatuloille saa kolmikolta yksimielisen tyrmäyksen. Miettisen argumentti on liikkuvuus: kun suomalaisilta omistajilta jo nyt vaaditaan tekosyytä pysyä Suomessa, exit-verot ja uudet veroluokat tekevät lähtemisestä helpompaa kuin jäämisestä.

Perhe, kannustimet ja se, mitä vastaan Sammallahti oikeastaan argumentoi

Sammallahden substanssikanta on esitetty kannustinkysymyksenä:

Minkälaisia kannusteita verotuksella halutaan tehdä nimenomaan perheiden ja perheyksikön varallisuuden kasvattamiseen — ja siihen, että ihan tavalliset keskiluokkaiset ihmiset, joilla on lapsia, haluavat jättää jotakin lapsilleen.

Hän kytkee tämän omaan aiempaan teemaansa työssä käyvien lapsiperheiden verotuksesta ja muotoilee taustaoletuksen: universaali ajattelutapa on, että vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja perheyksikkö on riippuvainen vanhempien tekemästä työstä. Poikkeustapauksia varten tarvitaan sosiaaliturva — mutta hänen mukaansa sosialistinen ajatusmaailma lähtee siitä, että sekä vanhempien että lasten tulee olla riippuvaisia julkisesta sektorista. Tämä on hänen tulkintansa vastapuolesta, ja se on tässä merkitty sellaiseksi.

Miettisen kehyksen vaihdos on jakson terävin yksittäinen ajatus:

Tätä vaurastumista vihaavat ihmiset ajattelevat, että tuon lapsella on enemmän ja tuon vähemmän ja suomalaiset ovat vastakkain. Mutta eihän tämä ole suomalainen vastaan suomalainen -kilpailu, vaan tämä on Suomi vastaan muu maailma -kilpailu.

Ja hän lisää siihen vertauksen, joka tiivistää asenteen: ei missään maassa käydä keskustelua siitä, että kun naapurin lapsella ei ole kenkiä, minä lähetän omanikin ilman kenkiä kouluun.

Puttosen kirja, Rawlsin verho ja yksi henkilökohtainen perustelu

Tähän liittyy jakson kaunein erimielisyys, ja se käydään Vesa Puttosen kirjan kautta. Puttosen esittämä ajatus — ettei omaisuutta kannata jättää lapsille, koska heidän pitää itse taistella — saa Sammallahdelta pitkän vastauksen, joka alkaa kunnioituksella (“Puttonen on briljantti kaveri kaikin puolin”) ja päätyy filosofiseen erimielisyyteen. Hän kutsuu ajattelutapaa luterilaiseksi kärsimys jalostaa -logiikaksi ja kiistää sen: ihminen voi olla tavattoman hyvä ja jalo, vaikka elämä ei olisi ollut jatkuvaa selviytymistä.

Hän liittää siihen John Rawlsin tietämättömyyden verhon ja kääntää sen ympäri. Ajatus siitä, että syntymä Suomeen on lottovoitto, esittää asian ikään kuin “sielujen arpakoneena, mihin sä vaan satut menemään”. Se ei hänen mukaansa toimi niin: hyvinvointi on niiden oikeiden ihmisten työn tulos, jotka ovat täällä tehneet työtä, panneet rahaa sukanvarteen ja eläneet varojensa mukaisesti — ja heitä kohtaan ollaan kiittämättömiä.

Ja sitten hän sanoo sen henkilökohtaisesti, mikä on jakson koskettavin kohta:

Minä olen tavattoman kiitollinen vaikka äidilleni, joka jätti sen verran rahaa. Olisin mieluummin pitänyt hänet hengissä, mutta näin kävi kun kävi. Se raha helpotti elämääni sen verran ja on mahdollistanut sellaista vaurastumista, että olen päättänyt jättää lapsilleni vähintään saman.

Vastapainoksi mukana on itsekritiikkiä, ja se on syytä lukea, koska se on ainoa kohta, jossa isäntä kääntyy oman aiemman kantansa vastaan. Miettinen nostaa esiin Anu Partasen kirjan The Nordic Theory of Everything ja kertoo mielensä muuttuneen. Se, että pohjoismaalaiset ja erityisesti suomalaiset muuttavat kotoa maailman nuorimpina, tuntui hänestä pitkään vapauttavalta: täydellinen riippumattomuus, ei nepotismia, kaikki aikuisia 18-vuotiaina, kun Italiassa ollaan 35-vuotiaana peräkammarin poikana. Nyt hän pitää järjestelmää sekä helvetin kalliina että haitallisena — se on katkonut ylisukupolvisen jatkumon perhetasolla ja johtanut vastuuttomuuteen, jossa kaikki menee valtion piikkiin.

Molemmat myöntävät heti, että asialla on toinenkin puoli: työnteon ja rahan arvo on opittava, ja vastoinkäymiset kouluttavat. Sitä ei jaksossa ratkaista.

Tuhannen euron syntymälahja: laskelma, joka kannattaa lukea

Jakson konkreettisin idea on Miettisen, ja hän liittää sen Martin Paasin esittämään ajatukseen valtion antamasta syntymälahjasta — sama idea toisessa muodossa on käsitelty Neuvottelijan jaksossa 388, jossa Paasi esittää viiden tuhannen euron vastasyntyneen.

Laskelma:

1 000 euroa alkupääomaa jokaiselle syntyvälle lapselle.
Ei nostettavissa ennen 60 ikävuotta (tai työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä).
Kuudenkymmenen vuoden korkoa korolle -kasvun jälkeen suuruusluokka on miljoonia.

Ja se, mikä tekee ideasta muutakin kuin lahjan:

Jos meillä olisi 60 vuoden siirtymäaika ja talous kunnossa, me voitaisiin kääntää koko eläkejärjestelmä ja sosiaaliturvajärjestelmä siinä aikaskaalassa päälaelleen. Silloin voitaisiin verottaa sitä varallisuutta loppupäässä ennemmin kuin jokaista satasta, jonka joku laittaa osakesäästötilille.

Vaihtoehtoisena, kevyempänä muotona hän esittää automaattisesti syntymässä avattavan osakesäästötilin, joka toimisi kuorena ja jonka sisällä voisi sijoittaa kuluitta tiettyyn ikään asti.

Tarkistettava huomio. Jaksossa mainittu luku viisi miljoonaa on nimellinen ja edellyttää selvästi yli kymmenen prosentin vuotuista nimellistuottoa kuudenkymmenen vuoden ajan; puhuja kehystää sen itse pyörittelyksi (“laskeskelin joskus”). Reaalisena ja tavanomaisemmilla oletuksilla luku on murto-osa siitä. Rakenne — automaattinen, kuluton, pitkä kuori — ei kuitenkaan kaadu siihen, että esimerkkiluku on optimistinen, ja rakenne on tässä se siirrettävä osa. Miettinen mainitsee myös Yhdysvalloissa säädetyt vastaavat tilit; se on jaksossa heitetty sivulauseessa eikä sitä ole tässä varmennettu.

Julkisen sektorin kymmenen prosenttia

Jakso avataan ja suljetaan samalla väitteellä, ja se on sen kunnianhimoisin yksittäinen luku.

Sammallahti kertoo kysyvänsä yleisöiltä aina saman kysymyksen: kuinka moni on omassa työssään nähnyt, että organisaation toiminnassa olisi karkeasti kymmenen prosentin tehostamisen vara? Yleensä yli puolet käsistä nousee.

Miettinen laskee siitä suuruusluokan: valtion budjetti on noin 94 miljardia, koko julkinen sektori noin 160 miljardia sosiaaliturva mukaan lukien — ja kymmenen prosentin tehostus kuittaisi käytännössä kestävyysvajeen, joka jaksossa arvioidaan noin 15 miljardiksi.

Se on aritmeettisesti oikein, ja se on samalla hyvä esimerkki väitteen ja argumentin erosta: kädennostojen määrä kokousyleisössä ei ole mittaus julkisen sektorin tuottavuuspotentiaalista, ja kymmenen prosentin tehostus kokonaisesta julkisesta sektorista olisi politiikan historiassa tavaton saavutus eikä laskutoimitus.

Puhujat eivät väitä muutakaan. Rostila muotoilee sen tehtävänä, ja se on jakson selkein poliittinen johtopäätös:

Käydään läpi, mitkä ovat valtion ja julkisen sektorin ydintehtävät, mitä me halutaan kustantaa — ja loput pitää yksinkertaisesti vaan jättää pois. Ei ole mitään sellaista talouskasvua tulossa, joka tämmösen 15 miljardin euron alijäämän tosta noin vaan kuittaisi.

Hän lisää aikataulun: tällä vaalikaudella on vielä vuosi jäljellä, ja tällä kokoonpanolla leikkaukset toissijaisesta olisivat todennäköisesti helpommin tehtävissä kuin seuraavalla.

SDP:n häirintäselvitys — rakenteellinen kritiikki, ja mitä siitä on tarkistettavissa

Neljäs teema on lyhyt ja koskee menettelyä. Jaksossa esitetään myös nimeltä mainittuun henkilöön kohdistuva epäily, jota ei perustella eikä lähteistetä; sitä ei tässä referoida, koska se ei lisää analyyttistä sisältöä.

Se, mikä jää jäljelle, on rajausargumentti, ja se on tarkistettavissa: selvitys tehtiin eduskuntaryhmän toimiston työntekijöille, ja kolmikon kritiikki on, että kansanedustajia ei otettu siihen mukaan, vaikka raportointi koski juuri heidän käytöstään. Rangaistuksia ei tullut eikä raportin tuloksia julkaistu kokonaisuudessaan.

Tarkistettu. Selvityksen teki Työterveyslaitos, ja se toteutettiin eduskuntaryhmän toimiston henkilöstölle helmi–maaliskuussa 2026. Ryhmän oma tiedote ja uutisointi kuvaavat lopputulosta niin, ettei laajempaa häirintäongelmaa todettu, mutta yksittäisiä epäasiallisen kohtelun kokemuksia tuli esiin; suositukset koskivat esihenkilötaitojen kehittämistä ja menettelytapoja. Kolmikon havainto selvityksen kohderyhmästä pitää siis paikkansa. Se, oliko rajaus tarkoitushakuinen, on heidän tulkintansa.

Sammallahden pointti on epäsymmetria eikä itse tapaus:

Jos tämmöinen tapaus olisi tullut kokoomuksen tai perussuomalaisten piiristä, nuo demarit eivät olisi antaneet hetkeäkään armoa. Ja jos meidän reaktio olisi ollut tämä — ettei kenellekään mitään rangaistuksia eikä kenessäkään mitään vikaa — meidät olisi naurettu suohon.

Se on kontrafaktuaali, jota ei voi tarkistaa. Hän myös lieventää itse: yhdestä paljon huomiota saaneesta yksityiskohdasta hän arvelee, että kärpäsestä tehtiin härkänen, vaikka se näytti huonolta. Eihän tämä pelikenttä ole tasainen, mutta näillä pelataan.

Rostilan lopetus on kysymys eikä syytös, ja se on jakson terävin poliittinen havainto: miksi SDP johtaa gallupeja sisäisestä sekoilusta huolimatta? Hänen hypoteesinsa on taktinen epämääräisyys — oppositiossa on mahdollista olla ottamatta kantaa ja odottaa, että tyytymättömyys hallitukseen kertyy riittävästi. Hän viittaa kyselyyn, jonka mukaan huomattava osa puolueen omista kannattajista ei tiennyt, ovatko he puheenjohtajansa linjalla — koska kukaan muukaan ei tiedä, millä linjalla hän on. Kyselyä ei jaksossa nimetä eikä sitä ole tässä varmennettu.

🔓 Sisäpiiri ilmaiseksi: Iran, osa kaksi

Tästä alkaa se osa, joka on normaalisti maksumuurin takana. Miettinen tekee siirtymän kesken jakson — “siirrytään vielä lyhyesti tonne sisäpiirin puolelle” — ja jakso jatkuu keskeytyksettä loppuun asti. Jos luet tätä artikkelia siksi, että Sisäpiiri kiinnostaa, tämä luku on näyte siitä, mitä siellä tehdään: sama kokoonpano, ei leikkauksia, ja aihe, jota avoimella puolella ei käsitellä yhtä suoraan.

Keskustelu on nauhoitettu perjantaina kesken tapahtumien, ja se sanotaan ääneen. Se on tärkeää, koska osa siitä on ennusteita.

Asetelma. Yhdysvallat on useamman viikon ajan pudotellut raskaita maanalaisiin kohteisiin tarkoitettuja pommeja Iraniin, eikä Eurooppa ole lähtenyt mukaan. Rostilan huomio muodosta: jos aikoo lietsoa sotaa jossain päin maailmaa, kannattaisi olla haukkumatta liittolaisiaan juuri sitä ennen. Molemmat viittaavat kaipuuseen vakaampaan aikaan — Bushin ja Obaman kausiin, joissa oli 9/11 ja arabikevät, mutta joissa vapaan maailman johtaja oli mielenliikkeiltään rauhallisempi.

Tavoite vs. keinot — tämä on osuuden ydin. Kaikki kolme sanovat kannattavansa islamistisen hallinnon mahdollisimman nopeaa loppua. Erimielisyyttä ei ole tavoitteesta vaan siitä, tuottaako valittu keino sen. Rostilan argumentti on kolmiosainen:

Mittakaava. Iran on noin kolme kertaa Irakin kokoinen, ja maan sisällä on jo miljoonia pakolaisia. Valtatyhjiö olisi kokoluokaltaan toinen kuin Irakissa tai Syyriassa.
Ilmakampanja ei kaada hallintoa. Vallanvaihto ilman boots on the groundia edellyttää kansanliikettä, jolla on aseet, organisaatio ja halu nousta aseisiin. Mielenosoittajilla ei ole niistä yhtäkään. “Jos kansakunnalla ei ole halua muuttaa vallitsevaa valtajärjestelmää, ulkopuolelta käsin sitä ei voi tehdä.” Esimerkkeinä Irak ja Afganistan.
Diktatuurin resurssit. Teokraattisella diktatuurilla on länsimaiseen oikeusvaltioon verrattuna käytännössä valtavasti resursseja käydä pitkää sotaa. Ja vaikka johtoa kaadettaisiin, ohjukset lentävät edelleen.

Riskiposition epäsymmetria. Tämä on osuuden painavin väite, ja se on se, jonka takia osuus on suomalaiselle kuulijalle relevantti:

Yhdysvallat ja Israel yksipuolisilla, itse päättämillään sotatoimilla aiheuttavat Euroopalle ja siinä mukana Suomelle energia- ja talouskriisin ongelman — ja mahdollisesti vielä pakolaiskriisin, jos alueelle tulee valtatyhjiö.

Hormuzinsalmen blokkaaminen ja öljyn hinnannousu ovat siinä suora kanava.

Takaisinkytkentä Venäjään, ja se on osuuden kiinnostavin geopoliittinen havainto. Öljyn hinnannousu osuu hetkeen, jolloin Venäjä on rintamalla alakynnessä — Rostila mainitsee ukrainalaisten onnistuneen dronesodan ja sen, että Venäjä on katkonut omia verkkojaan. Jos konflikti pitkittyy ja Yhdysvallat vedetään maasotaan, Venäjä hyötyy windfall-voitoista juuri väärällä hetkellä. Ja päälle tulee tiedustelupuoli:

Venäjä antaa tiedustelutietoa ja satelliittikuvantamista Iranille, jonka avulla Iran iskee Yhdysvaltojen tukikohtiin. Tässä on vähän tämmöinen käänteinen malli kuin Ukrainassa.

Siinä missä lännen tiedustelutuki on ollut Ukrainan ratkaiseva voimavara, sama mekanismi toimii nyt toiseen suuntaan. Kiinan intressit tulevat päälle.

Sammallahti esittää kuitenkin varauman öljyn hinnasta, ja se on hyvä esimerkki siitä, että nämä puhujat rajaavat myös omia argumenttejaan: hän ei usko Venäjän pelastavan näivettyvää talouttaan sillä, maksaako barreli 60 vai 90 dollaria — mutta kun se maksaa 200, se on eri asia.

Kaksi ennustetta, molemmat merkittyinä ennusteiksi. Sammallahti arvioi, että Trump todennäköisesti foldaa kohtuullisen piakkoin — julistaa voiton ja lähtee kotiin — koska magalainen kotirintama on perinteisesti haluton ratkomaan muiden ongelmia merten takana; jolloin energiamarkkina normalisoituisi, diasporassa asuvat iranilaiset pettyvät ja muutaman viikon päästä puhutaan muusta. Rostila on pessimistisempi: viimeisin eskalaatiokierros energiainfraan iskemisineen viittaa siihen, ettei nopeaa ulospääsyä ole, ja jos ura jatkuu, kesään tai syksyyn mennessä on talouskriisi päällä.

Osuus päättyy kymmenen vuoden takaisen maailman muisteluun, jossa suurin kiista koski aitaa Meksikon rajalla — ja Miettisen toiveeseen, jonka hän kertoo esittäneensä eduskunnassa vierailleelle yrittäjäryhmälle: että uusi sukupolvi saisi joskus kokea sen pöhinän, joka Suomessa oli 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun isoimmat uutiset koskivat sitä, kuinka monta miljoonaa joku oli tehnyt ja minkä värisellä Ferrarilla hän ajoi.

Mitä sen jälkeen tapahtui

Tämä artikkeli on päivitetty syyskuussa 2026, noin puoli vuotta jakson jälkeen. Kaksi jakson keskeistä avointa kysymystä on sillä välin ratkennut.

Varapuheenjohtajakisa ratkesi toisin kuin studiossa oletettiin. Kokoomuksen puoluekokous pidettiin Jyväskylässä 5.–7. kesäkuuta 2026, ja se valitsi varapuheenjohtajiksi Antti Häkkäsen, Karoliina Partasen ja Sari Multalan — kolme niistä ehdokkaista, jotka Sammallahti jaksossa itse luetteli. Sammallahti ei tullut valituksi. Miettisen jaksossa antama julkinen tuki ja hänen Overton-ikkuna-argumenttinsa eivät siis kantaneet puoluekokoukseen asti. (Verkkouutiset, Kokoomus)

Tämä ei tee Sammallahden kolmesta teesistä vääriä. Se kertoo, että hänen oma huomionsa kokoomuksen kentän konservatiivisuudesta osoittautui tarkemmaksi kuin isännän Overton-argumentti — ja että hän oli itse arvioinut oman asemansa realistisemmin kuin häntä tukenut isäntä.

Perintöverosta tuli välimuoto, ei reformia eikä nollaa. Kehysriihi pidettiin 21.–22. huhtikuuta 2026, ja hallitus nosti perintö- ja lahjaveron alarajan 20 000 eurosta 30 000 euroon sekä laski maksuajan koron. Perintöveron poistamista harkittiin, mutta siitä luovuttiin. (Yle, valtioneuvosto)

Lopputulos asettaa jakson erimielisyyden mielenkiintoiseen valoon. Sammallahti oli oikeassa prosessista: riihessä sovittiin jotain, vaikka pääministeri oli helmikuussa todennut, ettei mitään valmistella. Miettinen oli oikeassa lopputulemasta: varsinainen reformi ei edennyt. Ja Sammallahden oma sisällöllinen huomio jää voimaan täsmälleen sellaisena kuin hän sen jaksossa esitti — korotettu 30 000 euron alaraja suojaa asunnon perijää mutta ei yritystä.

Iranin ennusteita tämä artikkeli ei arvioi, koska osuus on keskeneräisestä tilanteesta perjantaina nauhoitettu tilannekuva, ja sen arvo on siinä mekanismissa, jonka se kuvaa, ei lopputuloksen ennustamisessa.

Väitteitä, jotka esitetään väitteinä

Suomen ja Ruotsin varallisuusero on Ruotsin perintöveron poiston ansiota. Puhujan tulkinta; hän toteaa itse, ettei korrelaatio ole kausaatio.
Tuhannen euron syntymäpääoma kasvaisi miljooniksi. Nimellinen esimerkkilaskelma optimistisella tuotto-oletuksella; puhuja kehystää sen pyörittelyksi.
Julkisesta sektorista löytyisi kymmenen prosentin tehostusvara. Perustuu kokousyleisöiltä kysyttyyn kädennostoon, ei mittaukseen.
Suomalainen perintöverotutkimus ei ole tutkinut yritysvaikutuksia. Tarkistettavissa oleva väite tutkimuksen rajauksesta.
Häirintäselvityksen rajaus oli tarkoitushakuinen. Rajaus on tosiasia; tarkoitus on tulkinta.
Jos vastaava tapaus olisi tullut oikeistopuolueesta, armoa ei olisi annettu. Kontrafaktuaali, jota ei voi tarkistaa.
SDP-kannattajien enemmistö ei tiedä puolueensa linjaa. Viittaus nimeämättömään kyselyyn.
Trump vetäytyy Iranista kohtuullisen pian. Ennuste, merkitty ennusteeksi.
Yhdysvalloissa säädettiin vastaava syntymälahjatili. Sivulauseessa esitetty väite, jota ei jaksossa perustella.

Mitä tästä kannattaa muistaa

Koko Sisäpiiri-osuus on tässä jaksossa ilmainen — 55:50 eteenpäin, noin kolmetoista minuuttia normaalisti maksumuurin takana olevaa sisältöä, leikkaamattomana.
Molemmat vieraat puolustavat läpinäkyvyyttä eivätkä lahjoja, vaikka kohu koski heidän omia puolueitaan. Rostila muotoilee kansalaisen oikeuden kyseenalaistaa; Sammallahti kertoo kieltäytyvänsä festarilipuista kategorisesti.
Suomalaisen vaikuttamisen mekanismi on aikajänne, ei yksittäinen lahja: kaveruus rakennetaan vuosia ennen kuin toinen on vallankahvassa. Ilmoitusvelvollisuus ei tavoita sitä.
Etukäteiskontrolli on vakauttava: perustuslakituomioistuinjärjestelmässä oikeustila on epävarma kunnes tuomioistuin ratkaisee.
Politisoituminen ei katoa, se siirtyy. Missään maassa ei ole systeemiä, joka erottaisi politiikan ja oikeuden täysin — joten kritiikki vertaa Suomea ihanteeseen, jota ei ole.
Menettelylliset takeet kantavat, eivät henkilöt — ryhmät eivät voi ohjata jäseniä, asiantuntijat on kuultava, ja yksimielisyyteen pyritään viimeiseen asti.
Vaihtuvan kokoonpanon etu: jos et pidä linjasta, voit äänestää. Perustuslakituomioistuimen kokoonpanolle et voi tehdä mitään.
EU voi alkaa tuottaa rajoitusta eikä laajennusta turvapaikkasääntelyyn, mikä kääntää vakiintuneet asetelmat.
Kaksi nousevaa poliitikkoa kuvaa saman ilmiön itsessään: laitostumisen. Rostila myöntää sen valiokunnasta, Sammallahti pelkää sitä puheenjohtajistosta — kumpikaan viittaamatta toiseen.
Rooli kaventaa: petänkö minä itseni, jos viesti pysyy samana mutta se sanotaan eri sanoilla?
Perintöverokeskustelun tarkin kysymys ei ole taso vaan tutkimusasetelma. Kotitaloustason ja yritystason vaikutus ovat eri kysymyksiä, ja vain toista on mitattu.
Kehyksen vaihto: tämä ei ole suomalainen vastaan suomalainen vaan Suomi vastaan muu maailma.
Tuhat euroa syntyessä, ei nostettavissa ennen kuuttakymmentä — ja kuudenkymmenen vuoden siirtymällä koko eläkejärjestelmän voisi kääntää päälaelleen. Rakenne kestää, vaikka esimerkkiluku on optimistinen.
Epäsymmetria on selvityksissä, ei tapauksissa: sama menettely toisessa puolueessa olisi tuottanut toisenlaisen kohtelun — mutta se on kontrafaktuaali.
Iranissa riskiposition kantaa Eurooppa, ja pitkittyminen hyödyttää Venäjää — joka antaa Iranille tiedustelutietoa, käänteisenä mallina Ukrainaan.
Ennuste kannattaa kirjata ylös. Kumpikin vieras oli oikeassa eri asiasta, ja sen näkee vasta puolen vuoden päästä.

Lähteet

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 377 (julkaistu 23.3.2026, kesto 68:32) — Sami Miettisen vieraina kansanedustajat Tere Sammallahti (kok.) ja Onni Rostila (ps.), Neuvotteluklubin alkuperäinen kokoonpano; formaatin edeltäjän Viisasteluklubin perusti Ivan Puopolo. POIKKEUS JULKAISUTAVASSA: jakson päättävä Neuvottelija Sisäpiiri -osuus (kohdasta 55:50 jakson loppuun 1:08:32, noin 13 minuuttia) julkaistiin ilmaiseksi osana pääjaksoa, vaikka Sisäpiiri on normaalisti maksullinen YouTube-kanavajäsenyyden takana oleva tilaustaso. Kyse ei ole otteesta vaan koko keskustelusta leikkaamattomana. Mielipiteellinen keskustelu; tulkinnat ovat puhujien. Miettinen ilmoittaa jaksossa tukevansa Sammallahtea kokoomuksen varapuheenjohtajaksi. JAKSON UUTINEN: Sammallahti kertoo ensimmäistä kertaa julkisesti lähtevänsä kokoomuksen varapuheenjohtajakisaan; hän oli tammikuussa vielä varma ettei lähde. Prosessi: Etelä-Espoon kokoomuksen tuki → Espoon kokoomuksen kevätkokous → piirikokous. Kilpailijat, jotka hän nimeää: Antti Häkkänen, Janne Jukkola, Karoliina Partanen, Sari Multala, Mia Laiho. Kolme teesiä: kokoomuksen rohkaiseminen, viestinnän korjaaminen, puolueorganisaation kehittäminen; neljäntenä aatteellinen pohjatyö, jossa hän nostaa hattua vasemmistoliitolle aatteellisuudesta. JÄLKIKÄTEEN TARKISTETTU: Sammallahti EI tullut valituksi — kokoomuksen puoluekokous Jyväskylässä 5.–7.6.2026 valitsi varapuheenjohtajiksi Häkkäsen, Partasen ja Multalan. TEEMA 1 — LAHJAT: Helsingin Sanomien tutkivan journalismin selvitys kansanedustajille annetuista lahjoista. Molemmat vieraat puolustavat läpinäkyvyyttä eivätkä lahjoja. Rostila: kansalaisilla on oikeus, velvollisuus ja moraalinen oikeutus kyseenalaistaa, ja satojen eurojen liput tai kustannetut matkat ovat selkeä ongelma. Sammallahti pitää yksittäistä tapausta osin väkisin väännettynä (pullo avattu, seurue useampihenkinen, lahja ilmoitettu) mutta ei halua selitellä asiaa paremmaksi kuin se on, ja on Espoon kaupunginvaltuutettuna kategorisesti kieltäytynyt tarjotuista festarilipuista. Vertailu yksityiseen sektoriin: siellä tavallista lounasta isommat lahjat kierrätetään toimitusjohtajan hyväksyttävinä, julkisella allokaatio on suurempi ja valvonta löysempää. Miettisen keskeinen huomio: suomalainen vaikuttaminen on pitkää peliä — kaveruus rakennetaan vuosia ennen kuin toinen on vallassa, mitä ilmoitusvelvollisuus ei tavoita. TEEMA 2 — PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA (Rostila on noussut varapuheenjohtajaksi): Miettinen kertoo kannattaneensa aiemmin perustuslakituomioistuinta ja muuttaneensa kantaansa. Rostilan puolustus kolmiosaisena: (1) etukäteiskontrolli on vakauttava, koska tuomioistuinjärjestelmässä oikeustila on epävarma kunnes tuomioistuin ratkaisee — esimerkkinä korona-ajan rokotepakkohankkeet eräissä Keski-Euroopan maissa; (2) politisoituminen ei katoa vaan siirtyy, ja missään maassa ei ole systeemiä joka erottaisi politiikan ja oikeuden täysin; (3) menettelylliset takeet kantavat — ryhmät ja ministerit eivät voi ohjata jäsenten linjauksia, asiantuntijat on kuultava, ja yksimielisyyteen pyritään viimeiseen asti. Miettisen tiivistys: ei ovesta kävellessä tapahdu maagista puhdistumista, mutta ei siihen tarvitse uskoakaan — vaihtuvan kokoonpanon etu on että voit äänestää. Rostilan varauma: kolmessa vuodessa laitostuu siihen systeemiin missä toimii. SUVERENITEETTI JA EU: Rostilan ennuste — massasiirtolaisuuden myötä EU:sta voi alkaa tulla uudentyyppistä rajoitusta turvapaikanhakuun (viittaus Italian ja Tanskan pääministerien hätäjarru-ehdotukseen). Suomi oli edelläkävijä rajaturvallisuuslaissa. ROOLIN KAVENTAVA VAIKUTUS: Sammallahti — hirvittää ajatus että tulisin hajuttomaksi ja mauttomaksi; dilemma on petänkö itseni jos viesti pysyy samana mutta sanotaan eri sanoilla. Sama ilmiö kuin Rostilan laitostumismyönnytys. TEEMA 3 — PERINTÖVERO: Miettisen Ruotsi-data — 2004 Suomen ja Ruotsin varallisuus n. 80 000 $/aikuinen, nyt Ruotsi n. 300 000 ja Suomi n. 150 000; hän itse toteaa ettei korrelaatio ole kausaatio. Sammallahden tarkin argumentti koskee tutkimusasetelmaa: suomalainen perintöverotutkimus on tarkastellut vaikutuksia kotitalouksien tasolla eikä yritysten tasolla, koska yritysvaikutusten tutkiminen todettiin liian vaikeaksi — 30 000 euron verovapaus suojaa asunnon perijää mutta ei yritystä. EK:n Sami Pakarinen oli tuonut VATT:n tutkimuksen keskusteluun. Riihitaktiikka: mistään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu. Ratkaisematon erimielisyys: Sammallahti lukee tilanteen normaaliksi neuvotteluksi, Miettinen tappioksi. SAK:n ehdotus 40 %:n pääomaveroluokasta yli 100 000 euron pääomatuloille tyrmätään yksimielisesti. JÄLKIKÄTEEN TARKISTETTU: kehysriihi 21.–22.4.2026 nosti perintö- ja lahjaveron alarajan 20 000 eurosta 30 000 euroon ja laski maksuajan koron; perintöveron poistosta luovuttiin. Sammallahti oli oikeassa prosessista, Miettinen lopputulemasta. PERHE JA YLISUKUPOLVISUUS: Sammallahti esittää kannustinkysymyksen ja tulkitsee, että sosialistinen ajatusmalli tekee sekä vanhemmista että lapsista riippuvaisia julkisesta sektorista. Miettisen kehyksen vaihdos: ei suomalainen vastaan suomalainen vaan Suomi vastaan muu maailma; vertauksena ettei naapurin lapsen kengättömyyden takia lähetetä omaa lasta ilman kenkiä kouluun. Sammallahti kiistää Vesa Puttosen ajatuksen siitä ettei perintöä kannata jättää, kutsuu sitä luterilaiseksi kärsimys jalostaa -logiikaksi, kääntää John Rawlsin tietämättömyyden verhon ympäri ja perustelee kantansa henkilökohtaisesti äitinsä jättämällä perinnöllä. Miettinen esittää itsekritiikkiä Anu Partasen The Nordic Theory of Everything -kirjan pohjalta: maailman nuorimpana kotoa muuttaminen on sekä kallista että katkonut ylisukupolvisen jatkumon. TUHANNEN EURON SYNTYMÄLAHJA: 1 000 € alkupääomaa jokaiselle syntyvälle, ei nostettavissa ennen 60 ikävuotta, suuruusluokka miljoonia (nimellinen, optimistinen tuotto-oletus); 60 vuoden siirtymäajalla koko eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmän voisi kääntää päälaelleen ja verottaa varallisuutta loppupäässä. Kevyempi muoto: automaattisesti syntymässä avattava osakesäästötili kuorena. Liittyy Martin Paasin viiden tonnin vastasyntyneeseen (Neuvottelija 388). JULKISEN SEKTORIN 10 %: Sammallahti kysyy yleisöiltä kuinka moni näkee omassa työssään 10 %:n tehostusvaran — yli puolet kättä. Valtion budjetti n. 94 mrd €, julkinen sektori n. 160 mrd €, kestävyysvaje n. 15 mrd €; 10 %:n tehostus kuittaisi sen. Rostila: käydään läpi valtion ydintehtävät ja loput jätetään pois, koska mikään talouskasvu ei kuittaa 15 mrd €:n alijäämää. TEEMA 4 — SDP:N HÄIRINTÄSELVITYS: selvitys tehtiin eduskuntaryhmän toimiston työntekijöille eikä kansanedustajille, ei rangaistuksia, tuloksia ei julkaistu kokonaan. Tarkistettu: selvityksen teki Työterveyslaitos helmi–maaliskuussa 2026; laajempaa häirintäongelmaa ei todettu, yksittäisiä epäasiallisen kohtelun kokemuksia tuli esiin, suositukset koskivat esihenkilötaitoja ja menettelytapoja — kohderyhmähavainto pitää paikkansa. Sammallahden pointti on epäsymmetria (kontrafaktuaali). Rostilan hypoteesi SDP:n gallup-johdosta: taktinen epämääräisyys oppositiossa. SISÄPIIRI — IRAN (ilmainen osuus): nauhoitettu perjantaina kesken tapahtumien. Tavoitteesta ei erimielisyyttä (islamistisen hallinnon loppu), keinoista on. Rostilan kolme perustetta: Iran on n. 3× Irakin kokoinen ja sisällä jo miljoonia pakolaisia; ilmakampanja ei kaada hallintoa ilman aseistettua ja organisoitunutta kansanliikettä; teokraattisella diktatuurilla on valtavat resurssit pitkään sotaan. Riskiposition epäsymmetria: Yhdysvallat ja Israel päättävät sotatoimista, energia- ja talouskriisi ja mahdollinen pakolaiskriisi osuvat Eurooppaan ja Suomeen; Hormuzinsalmen blokkaaminen on suora kanava. Takaisinkytkentä Venäjään: pitkittyminen hyödyttäisi Venäjää windfall-voittojen kautta juuri kun se on rintamalla alakynnessä, ja Venäjä antaa Iranille tiedustelutietoa ja satelliittikuvantamista iskuihin Yhdysvaltain tukikohtiin — käänteinen malli Ukrainaan. Sammallahden varauma: barrelin hinta 60 vai 90 ei pelasta Venäjän taloutta, 200 olisi eri asia. Ennusteet: Sammallahti — Trump foldaa kohtuullisen piakkoin; Rostila — nopeaa ulospääsyä ei ole, ja kesään tai syksyyn mennessä on talouskriisi päällä.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English