Neuvottelija · Artikkelit

EP413 · Talous · 2026-10-09

159 miljardin julkinen sektori, jota kukaan ei tutki | Aki Kangasharju, Emmiliina Kujanpää | Neuvottelija 413

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ja EVAn veroasiantuntija Emmiliina Kujanpää palaavat Neuvottelijaan mediamyrskyn jälkeen: Kangasharjun arvio liian tiukasta velkajarrusta luettiin tueksi linjalle, jonka mukaan mitään ei tarvitse leikata. Hän selittää Etlan Suomi 2051 -kirjan mahdottomuuskolmion ja myöntää jakson painavimman asian: julkisen sektorin tuottavuuden ja tehokkuuden tutkimus on Suomessa laiminlyöty parinkymmenen vuoden ajan, vaikka julkiset menot ovat noin 159 miljardia euroa vuodessa. Kujanpää kysyy, mitä veronmaksaja saa veronkorotuksilla. Keskustelu käy läpi yhteisöveron alennuksen, hyvinvointialueiden in-house-hankinnat, PISA-tulosten laskun ja oppilaskohtaisten menojen kasvun, eläkkeiden painon, kansainvälisten kokovertailujen epävarmuuden, perintöveron ja Ruotsin mallin sekä Verohallinnon valitusyksikön. Alennetuista arvonlisäverokannoista keskustelijat jäävät eri mieltä. Artikkeli erottaa tarkistetut luvut keskustelijoiden arvioista; kaikki kolme kannattavat menopainotteista sopeutusta.

Sami Miettinen

159 miljardin julkinen sektori, jota kukaan ei tutki | Aki Kangasharju, Emmiliina Kujanpää | Neuvottelija 413

Tiivistelmä: Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ja EVAn veroasiantuntija Emmiliina Kujanpää palaavat Neuvottelijaan puolitoista vuotta puoliväliriihen jakson jälkeen. Lähtökohtana on mediamyrsky: Kangasharjun arvio liian tiukasta velkajarrusta luettiin tueksi linjalle, jonka mukaan mitään ei tarvitse leikata. Jakson painavin kohta on kuitenkin toinen myönnytys. Suomessa on tutkittu paljon sitä, mitä verotus maksaa, mutta lähes ei lainkaan sitä, mitä julkisilla menoilla saadaan:

“Me tiedetään, että siellä tehottomuutta on, mutta me ollaan täysin laiminlyöty julkisen sektorin tuottavuuden ja tehokkuuden tutkimus viimeisen 20–25 vuoden aikana.”

Kujanpää kysyy saman veronmaksajan puolelta: mitä äänestäjä saa niillä veronkorotuksilla, joista jokainen puolue nyt puhuu?

Lukuohje

Keitä keskustelijat ovat. Kangasharju johtaa Etlaa ja muodollisesti myös EVAa, joiden rahoitus tulee elinkeinoelämältä; aiemmin hän oli VATTin tutkimusjohtaja. Kujanpää on EVAn veroasiantuntija. Molemmat edustavat jaksossa linjaa, jonka mukaan julkista taloutta pitää sopeuttaa ensisijaisesti menoista ja verotusta keventää kasvun nimissä. Sami Miettinen on samaa mieltä ja sanoo sen ääneen. Jakso ei siis ole kahden koulukunnan väittely, vaan saman koulukunnan sisäinen keskustelu siitä, miksi sen viesti ei mene läpi. Vastakkainen näkemys – esimerkiksi VATTin tutkimukset, joiden mukaan verokevennysten vaikutukset ovat jääneet pieniksi – esiintyy jaksossa vain kritiikin kohteena. Artikkeli tuo sen esiin siellä, missä se on olennaista.

Mitä artikkeli tekee. Se erottaa toisistaan tarkistettavat luvut, keskustelijoiden ammatilliset arviot ja kohdat, joissa he ovat keskenään eri mieltä. Jakson väitteet on tarkistettu julkisista lähteistä artikkelin lopussa.

Lähde. Artikkeli perustuu julkaisijan omaan suomenkieliseen tekstitysraitaan ja lukujakoon. Sitaatit on siistitty puhekielestä luettaviksi; ne ovat tarkkoja merkitykseltään, eivät sanatarkkoja litteraatteja.

1. Susipari: miten velkajarrun kritiikistä tuli tuki leikkaamattomuudelle

Miettinen avaa hyökkäyksellä. Kangasharju on julkisuudessa päätynyt samalle puolelle vasemmistoliiton puheenjohtajan Minja Koskelan kanssa, “tämmöisessä epäpyhässä liitossa”, koska hänen arvionsa liian tiukasta velkajarrusta luettiin niin, ettei menoja tarvitse säästää. Miettisen mukaan se antoi oikeutuksen porukalle, jonka mielestä 15 miljardin vuotuinen alijäämä voi jatkua, koska leikkaaminen on ikävää.

Kangasharju myöntää lopputuloksen: “Kyllä tää niinku lapsi meni pahasti, todella iso lapsi meni pesuveden mukana – ja vaipat myös.” Hänen mukaansa Kauppalehden haastattelusta, josta keskustelu alkoi, olisi selvinnyt toinen viesti, jos sen olisi lukenut loppuun. Hän pitää tulkintaa tarkoitushakuisena.

Talouspoliittinen mahdottomuuskolmio

Haastattelu perustui Etlan 80-vuotisjuhlakirjaan Suomi 2051 (toim. Aki Kangasharju ja Petri Rouvinen), joka julkaistiin 2.9.2026. Kirjan teesi Kangasharjun jaksossa kertomana:

  1. Uudistusten pakko on selvä. Odottamalla talous ei kasva, vaikka osa ekonomisteista – hän nimeää Seppo Korkmanin ja Vesa Vihriälän, joiden kanssa hän oli juuri väitellyt – uskoo, että kasvu palaa itsestään.
  2. Poliittinen hyväksyttävyys on perinteinen vastavoima: jokaisella uudistuksella on vastustajansa, ja tehokkuuden ja tasa-arvon välillä on vaihtosuhde.
  3. Velkajarru lisää kolmanneksi kulmaksi säännön, jonka mukaan uudistuksia ei saa tehdä, “jos ne maksaa penniäkään julkiselle sektorille lyhyellä aikavälillä”.

Kaikkia kolmea kulmaa ei Kangasharjun mukaan voi saavuttaa yhtä aikaa. Etlan ehdotus on joustaa hieman kahdesta jälkimmäisestä – “tulkita niitä vähän joustavammin, ei hylätä” – ja käyttää liikkumavara uudistuksiin, jotka maksavat lyhyellä aikavälillä mutta maksavat itsensä takaisin pitkällä. Kritiikki, jonka hän sai omalta puoleltaan, oli poliittista realismia: “Etkö sä ymmärrä tätä peliä? Jos politiikalle antaa pennin, se vie heti kaksi.”

Hän huomauttaa myös kritiikin valikoivuudesta. Nykyhallituksen viimeistä budjettia moititaan vaalibudjetiksi, koska sopeutus loppuu, vaikka kaikki hallitukset tekevät vaalibudjetteja. “Mutta kyllä myönnän virheeni tässä nykyisessä tilanteessa.”

Mikä tässä on tulkintaa. Mahdottomuuskolmio on Etlan oma kehys, ei vakiintunut talousteorian käsite, ja sen kulmat kuvataan eri yhteyksissä eri tavoin: Etlan tiedotteessa kolmion muodostavat kasvukannusteet, julkisen sektorin tehokkuus ja poliittinen hyväksyttävyys, jaksossa Kangasharju nimeää kolmanneksi kulmaksi velkajarrun. Kauppalehden haastattelua, josta kohu alkoi, emme tarkistaneet; kuvaus perustuu Kangasharjun omaan kertomaan. Se, mitkä uudistukset todella maksavat itsensä takaisin, on juuri se kysymys, josta ekonomistit ovat eri mieltä (luku 3).

2. Panostus vai veronalennus – ja yhteisöveron alennus

Miettinen kärjistää vasemmiston lukutavan: julkiset panostukset ovat aina hyviä, koska ne ovat jakoa, mutta veroasteen alentaminen, joka pienentää yhden vuoden verokertymää, on “vääränlaista panostamista”. Hänelle jälkimmäinen on tehokkaampi, koska “sieltä tulee se payoff tosi nopeasti”.

Kujanpää ottaa esimerkiksi yhteisöveron alennuksen 20 prosentista 18 prosenttiin, joka on eduskunnan käsittelyssä (HE 151/2026, arvioitu hinta noin 841 miljoonaa euroa vuodessa) ja tulee voimaan vuoden 2027 alusta. Hänen pääväitteensä on, että yhteisöverotuotto seuraa yritysten voittoja enemmän kuin verokantaa: tämän vuosituhannen aikasarjassa talouden tila selittää kertymää paljon enemmän kuin prosentti, ja hänen mukaansa Etla on osoittanut tämän tilastoilla blogissaan. Verokanta on silti yksi investoinnin kustannuksista, ja jos investoinnit lisääntyvät, suurin verotuotto tulee hänen mukaansa niiden palkkaveroista, jotka investoinnin rakentavat.

Miettinen yleistää: suomalaisessa keskustelussa julkisen kukkaron menoilla ajatellaan olevan kerrannaisvaikutuksia, mutta yksityiseltä sektorilta otetulla rahalla ei. “Jokainen vero on kuitenkin haittavero, kivi kengässä talouden dynaamisella puolella.”

Missä tämä on kiistanalaista. VATTin tutkimus vuoden 2014 yhteisöveron alennuksesta (24,5 % → 20 %) ei löytänyt pienten osakeyhtiöiden investointien kasvua kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Kangasharju viittaa jakson loppupuolella juuri tähän: “kaikki vaan vetoaa sen yhden VATTin tutkimukseen”, jota hänen mielestään ei voi käyttää tässä keskustelussa, koska se ei kata yleisen tasapainon vaikutuksia palkkoihin ja arvonlisäveroon. Tutkimuskirjallisuudessa on vahvaa näyttöä siitä, että osa yhteisöverosta valuu palkkoihin (esimerkiksi Fuest, Peichl ja Siegloch 2018 Saksan kunnista: noin puolet), mutta siitä, maksaako Suomen alennus itsensä takaisin, ei ole yksimielisyyttä. Artikkelin lopussa olevassa asiantuntija-artikkelissa tätä käsitellään laajemmin.

3. Mitä veronmaksaja saa?

Kujanpään kysymys on jakson selkäranka:

“Mä en ole kuullut kenenkään sanovan, että mitä niillä veronkiristyksillä tää äänestäjä sitten saa. Mikä se on se julkinen palvelulupaus, mitä sä niillä verorahoilla saat? Miten se muuttuu, jos ensi vuonna kiristetään veroja? Saako joku jotain lisää vai ei?”

Poliitikot puhuvat hänen mukaansa veroista kuin kammesta, jota kääntämällä rahaa tulee lisää, eikä siitä, mihin ihmisen pitää itse varautua.

Miettinen tuo vertailun: jos Suomen veroaste on noin 41 prosenttia ja Sveitsin noin kymmenen prosenttiyksikköä alempi, ero on noin 300 miljardin bruttokansantuotteella 30 miljardia euroa vuodessa ostovoimaa kotitalouksille ja yrityksille. Kangasharju muistuttaa, että Sveitsi on monella tavalla erilainen maa. Luku on suuruusluokka-arvio: Suomen bkt on noin 280 miljardia euroa, ja OECD:n mukaan Suomen veroaste oli vuonna 2024 42,2 prosenttia, kun OECD-maiden keskiarvo oli 34,1 ja Sveitsin selvästi alempi. Vertailun suunta pitää, mutta tarkka luku riippuu siitä, mitä veroihin lasketaan – erityisesti eläkemaksut (luku 7).

4. Tutkimus, joka lopetettiin

Tämä on jakson tärkein kohta, ja sen sanoo tutkimuslaitoksen johtaja omasta alastaan.

Kangasharju oli VATTissa julkisten palvelujen vaikuttavuuden tutkimusjohtaja ja tutkimusprofessori vuosina 2001–2012 ja viimeisenä vuotenaan sen ylijohtaja, joten hän puhuu omasta työstään. Hänen mukaansa ekonomistit ovat tutkineet paljon verotuksen kohdentumista ja käyttäytymisvaikutuksia, joskin hyvin mikrotasolla ja ilman yleisen tasapainon vaikutuksia. Sen sijaan siitä, miten julkisen sektorin raha käytetään, tiedetään “ylivoimaisesti vähemmän”:

“Mä tiedän tän kokemuksesta, kun olin VATTissa tutkimusjohtajana ja professorina, kun me sitä yritettiin aloittaa ja päästiin ihan hyvään alkuun. Tänä päivänä voidaan sanoa, että olipa kömpeleitä tutkimuksia 2000-luvun alussa, mutta ainahan tutkimukset on aluksi kömpelöitä. Nythän datat ja tietokoneet on ihan eri tasolla. Mutta viimeisen 10–15 vuoden aikana tämä tutkimus on kokonaan lopetettu.”

Seurauksena on hänen mukaansa kaksi vääristymää. Ensinnäkin tehottomuudesta on vain anekdootteja: lehdistä luetaan, että 30 prosenttia sairaalan leikkauksista on turhia; opetus- ja kulttuuriministeriön pitkäaikainen kansliapäällikkö Anita Lehikoinen sanoi hänen mukaansa eläkkeelle jäädessään, ettei koulutusjärjestelmää johda kukaan; ja seitsemän vuotta työskennellyt sosiaaliturvakomitea ei ole hänen mukaansa tuottanut yhtään uudistusehdotusta. Kaksi jälkimmäistä kaipaavat tarkennusta: Lehikoinen oli kansliapäällikkönä vuodesta 2013 toukokuuhun 2025, noin 12 vuotta eikä 16, eikä lainausta löytynyt julkisista lähteistä. Sosiaaliturvakomitean toimikausi on 2020–2027, ja se on julkaissut 18 kannanottoa; loppuraportti on vielä tulossa, joten “nolla” kuvaa valmiita lakiesityksiä, ei komitean työtä. Toiseksi, kun verotuksen haitoista tiedetään jotain ja julkisen tuotannon tehokkuudesta ei mitään, keskustelu kallistuu: verotuksen haitat aliarvioidaan, koska yleisen tasapainon vaikutuksia ei lasketa, ja menojen tehostamisvaraa ei ole olemassa, koska sitä ei ole mitattu.

Kujanpää kiinnittää luvun kokoon: julkisyhteisöjen kokonaismenot ovat noin 159 miljardia euroa vuodessa, “Ranskan kanssa maailman toiseksi suurin”. “Meillä on tämmöinen resurssikimppu, jota ei edes yritetä tökkiä.” Luku pitää: Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan julkiset menot olivat vuonna 2025 57,4 prosenttia bkt:sta, mikä on noin 159 miljardia euroa. Sijoitus on jopa alakanttiin: Eurostatin mukaan Suomen julkisten menojen bkt-osuus oli vuonna 2024 euroalueen suurin (57,6 %), Ranska toisena (57,1 %).

Pitääkö väite? Rakenteellinen ydin pitää. Tilastokeskuksen kuntien ja kuntayhtymien tuottavuustilasto, joka mittasi koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuotoksen määrää ja tuottavuutta, julkaistiin viimeksi maaliskuussa 2013 vuoden 2011 tiedoilla, eikä siitä tuoteta enää uusia tietoja. THL julkaisee yhä sairaaloiden tuottavuustilastoa, ja valtiovarainministeriön koordinoima sote-palvelujen yksikkökustannushanke päättyi helmikuussa 2026, mutta sen laskelmat jäivät hyvinvointialueiden yhteiseen keskiarvotasoon, koska alueet kirjaavat palvelunsa ja kustannuksensa eri tavoin. Suomessa ei siis ole kansallista, laatuvakioitua julkisen sektorin tuottavuussarjaa. “Kokonaan lopetettu” on kuitenkin kärjistys: hajanaista tutkimusta ja sairaalatason mittausta on yhä, mutta ei kokonaiskuvaa.

5. Hyvinvointialueet: in-house, raha seuraa potilasta ja lääkärijohtajat

Hankinnat omilta yhtiöiltä

Kujanpää analysoi viime vuonna isojen hyvinvointialueiden hankintoja yhtiöiltä, joita ne omistavat (EVA-analyysi Maan tapa, marraskuu 2025; sen arvion mukaan julkisen sektorin in-house-hankinnat ovat noin 7 miljardia euroa vuodessa). Julkinen sektori voi välttää kilpailutuksen omistamalla pienenkin osuuden yhtiöstä, joka tuottaa samoja palveluja kuin yksityiset ICT-yritykset. Kun tähän puututaan, vastaus on hänen mukaansa aina sama: “Miten käy pienten kuntien kouluruokailun?” Se on hänestä eri asia kuin isojen alueiden in-house-ICT, jossa säästömahdollisuus olisi. Suomen kokoisessa maassa ei ole järkeä, että julkisella sektorilla on omat hankintayhtiönsä ja samalla yksityisiä yrityksiä, jotka eivät voi myydä samoja palveluja julkiselle.

Taustaksi: in-house-poikkeus perustuu EU:n hankintasääntelyyn, korkein hallinto-oikeus katsoi lokakuussa 2025, ettei Sarastia ollut enää omistajiensa sidosyksikkö, ja kilpailuneutraliteetista tehdyn vuoden 2025 selvityksen mukaan neutraliteettisääntöjä noudatetaan julkisella sektorilla huonosti. Tutkimusta siitä, nostavatko vai laskevatko in-house-hankinnat kustannuksia, ei löytynyt – sekin on osa samaa aukkoa.

Raha seuraa potilasta, vuoden 2010 malli

Miettinen kysyy, voisivatko kuluttajat itse valita, ja muistuttaa Liberalle tekemistään kirjoista, joissa julkisen ja yksityisen hyödykkeen eroa pohdittiin palvelusetelin ja tilaaja–tuottaja-mallin kautta. Kangasharju kertoo kirjoittaneensa vuonna 2010 raportin nykyisen Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen johtajan Timo Aronkydön kanssa. Malli:

Ideat kaatuivat hänen mukaansa siihen, että sote-uudistusta tehtäessä “kaikki yksityinen on suoraan saatanasta”. Miettinen kuvaa nykyjärjestelmää “DDR:läiseksi”: monoliitit hoitavat potilasvirran ilman tehokkuusmittaria. Sipilän hallituksen sote-malli olisi hänen mukaansa tuonut työterveyshuollon parhaat käytännöt ja yksityisen omalääkärin.

Leikkaus palveluista, ei tehostamisesta

Kangasharjun mukaan oletus on, että julkinen sektori on vähintään yhtä tehokas kuin yksityinen, ja siksi jokainen leikkaus luetaan palvelun leikkaukseksi. “Kukaan ei viitsi tutkia asiaa ja sanoa, että tuolla on itse asiassa tehostamisvaraa aika paljon.”

Kujanpää lisää kaksi rakenteellista syytä: julkisen sektorin työntekijöitä on äänestäjistä suuri osa, mikä vetää keskustelua rakenteiden säilyttämiseen, ja väestö ikääntyy – “mitä vanhempia me ollaan, sitä muutosvastarintaisempia”. Miettinen arvioi julkisen sektorin työntekijöitä olevan noin 700 000 (luku osuu: valtiolla, kuntasektorilla ja sosiaaliturvarahastoissa työskentelee yhteensä noin 705 000), Sveitsissä hänen mukaansa puolet siitä, ja kritisoi kolmitasoista hallintoa: 308 kuntaa, 45 työllisyysaluetta, 21 hyvinvointialuetta ja valtio, kaikilla omat välikätensä.

Kangasharju kuvaa, miten hyvinvointialueella tehostamisideat hukkuvat: johtajan pitää olla lääkäri eikä ammattijohtaja, mitä ylemmäs mennään sitä poliittisemmaksi päätöksenteko muuttuu, ja lopulta samat ihmiset istuvat kansanedustajina, kunnanvaltuutettuina ja aluevaltuutettuina. “Ne korkeimmat johtajat eivät ajattele Suomen velkaantumista ollenkaan, vaan sitä, miten nämä resurssit itsellemme turvataan.”

Kujanpää tuo vastapainon: hän ymmärtää pienten paikkakuntien asukkaita, joilta lähipalvelut lähtevät. Veroja maksamalla ei tiedä, saako itselle tärkeät palvelut. Tämä on jakson harvoja kohtia, joissa leikkausten inhimillinen hinta sanotaan ääneen.

6. Verokriittisyys, PISA ja eläkkeet

Veronmaksuhalukkuus. Kujanpään mukaan suomalaisten verokriittisyys on lisääntynyt, ja Verohallintokin on siitä huolissaan – mutta tulkitsee sen niin, että se tarvitsee lisää valvontaa ja valtuuksia. Kujanpää lukee ilmiön toisin: kun rahalle on vaihtoehtoisia käyttökohteita ja verorahojen käyttö näkyy, kriittisyys on “tosi terve ilmiö”.

PISA ja menot. Kangasharjun esimerkki tehottomuudesta: PISA-tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, ja samaan aikaan oppilaskohtaiset menot ovat reaalisesti kasvaneet. “Me työnnetään per oppilas koko ajan enemmän rahaa, enemmän kuin inflaatio, ja silti tuloksia tulee vähemmän. Tässä on jotain fundamentaalisesti pielessä.” PISA-lasku on tosiasia: matematiikan tulos oli 548 pistettä vuonna 2006 ja 484 vuonna 2022. Tulokset laskivat kuitenkin lähes kaikissa OECD-maissa, eikä menojen ja tulosten välisestä syy-yhteydestä ole yksimielisyyttä. Kahden aikasarjan vastakkainen suunta on hyvä kysymys, ei vielä vastaus.

Eläkkeet. Kangasharjun mukaan, jos ikääntyminen otetaan pois, julkisia menoja ei käytetä yhtään enempää kuin 2000-luvun alussa: eläkkeet ja vanhuspalvelut syövät kasvun. Vanhuspalveluissa on hänen mukaansa tehostamisen varaa, mutta eläkejärjestelmää ei ole uudistettu riittävästi.

7. Onko Suomen julkinen sektori oikeasti suurin?

Tässä Kangasharju jarruttaa omaa puoltaan. Miettinen muistuttaa, että 159 miljardin kokonaismenoista noin 40 miljardia on eläkevirtaa, joka ei kulje budjettitalouden kautta vaan TyEL-, YEL- ja MyEL-järjestelmien kautta, “vähän niinku ulkoparlamentaarisena systeeminä”, mutta näkyy monessa tilastossa veroasteessa joko työntekijän tai työnantajan maksuna tai molempina.

Kangasharju vetää johtopäätöksen:

“Kun sanotaan, että Suomessa on maailman suurin julkinen sektori tai Ranskan jälkeen toiseksi suurin, niin eihän se niin ole – me ei vaan tiedetä julkisen sektorin kokoa, koska se on järjestetty eläkkeiden ja veronkannon osalta niin eri tavoin.”

Tilastoissa Suomen julkinen sektori on hänen mukaansa noin kahdeksan prosenttiyksikköä suurempi kuin Tanskan, Ruotsin ja Norjan painotettu keskiarvo, eli noin 25 miljardia euroa. “Se kuulostaa järkyttävältä”, mutta osa erosta selittyy eläkejärjestelmillä, joten perusluvuilla on vaikea sanoa, mistä pitäisi leikata. Miettinen vetää silti johtopäätöksen, että noin 15 miljardin vaje olisi otettavissa menopuolelta – veroruuvia kiristämällä tulee hänen mukaansa vähän ensimmäisenä vuonna ja sitten kasvu tuhoutuu – ja että tekoälyllä sieltä saisi “lasermiekalla isoja mehukkaita siivuja”.

Tämä on artikkelin kannalta tärkeä kohta: sama keskustelija, joka vaatii menojen tehostamista, sanoo ettei kansainvälisiin kokovertailuihin voi luottaa. Väite Suomen julkisen sektorin kärkisijasta on siis tilastollisesti totta – euroalueella Suomi oli vuonna 2024 jopa ensimmäinen –, mutta sen tulkinta on epävarma – ja epävarmuus on yksi syy lisää tutkia menoja itseään eikä vain niiden kokoa.

8. Marginaaliverot ja menopainotteinen sopeutus

Kangasharju kertoo kaksi tarinaa ekonomistikeskustelun muuttumisesta. Kun hän alkoi viisi tai kuusi vuotta sitten puhua korkeimpien marginaaliverojen laskusta, muut ekonomistit sanoivat hänen menneen sekaisin; nyt “kukaan normaali ekonomisti ei enää vastusta” sitä. Toinen muutos koskee sopeutuksen rakennetta: Kataisen hallitus sopeutti hänen mukaansa kaksi kolmasosaa veroilla ja kolmasosan menoilla, nyt suurin osa ekonomisteista on hänen mukaansa sitä mieltä, että sopeutuksen pitää olla menopainotteinen.

Miettinen muistuttaa hallituskauden alun keskustelusta kahden prosenttiyksikön väliaikaisesta solidaarisuusverosta, jonka poistamista pidettiin viikkokausia tyhmyytenä. (Orpon hallitus ei lopulta poistanut veroa vaan nosti sen tulorajan 150 000 euroon.) Keskustelussa todetaan myös, että yli puolet suomalaisista pitää intuitiivisesti kohtuuttomana maksaa lisätuloistaan yli puolet veroa.

Tutkimusnäyttö. Alesinan, Faveron ja Giavazzin Austerity (2019) on tunnetuin tutkimus, jonka mukaan menopainotteinen sopeutus on talouskasvulle vähemmän haitallinen kuin veropainotteinen. Tulos on kiistanalainen: IMF:n tutkijat (Guajardo, Leigh ja Pescatori 2014) löysivät toisella menetelmällä sopeutuksille selvempiä taantumavaikutuksia. Kangasharjun “kaikki täyspäiset ekonomistit” on siis liioittelua, mutta menopainotteisuus on nykyisin valtavirtaa myös Suomen finanssipoliittisessa keskustelussa.

9. Perintövero: VATT, Ruotsin malli ja sukupolvenvaihdokset

Miettinen kritisoi hallituksen perintöveroratkaisua: pöydällä oli siirtyminen Ruotsin malliin, jossa perintövero korvataan luovutusvoittoverolla – sitä esitti muun muassa Risto Murron johtama työryhmä helmikuussa 2025 –, mutta “tuli pupu pöksyyn”, ja tehtiin vain alarajojen korotukset: vuoden 2026 alusta perintöveron alaraja nousi 20 000:sta 30 000 euroon ja lahjaveron 5 000:sta 7 500 euroon. Ratkaisun tueksi nostettiin VATTin selvitys, joka Miettisen mukaan käsitteli lähinnä kiinteistöjä eikä yritysten sukupolvenvaihdoksia tai kuolinpesien riitojen verokitkaa.

Keskustelussa todetaan, että jos perintö- ja lahjaveron pohjasta noin 85 prosenttia on kiinteistöjä, johtopäätös siitä, ettei veroa tarvitse poistaa, on sinänsä oikea. Fokuksen pitäisi kuitenkin olla yritysvarallisuudessa ja erityisesti niissä, jotka eivät pääse sukupolvenvaihdoshuojennuksen piiriin. “Sitä ei ole kukaan tutkinut.”

Kujanpää menee pidemmälle: Suomi on hänen mukaansa yritysvarallisuuden siirroissa suoralle jälkipolvelle “törkeä himoverottaja”. Muissa maissa, joissa perintövero on, lapsi saa korkean verottoman rajan tai yritysvarallisuus vapautetaan kokonaan. “Tää on ehkä vähän hölmöläisten hommaa, miten me toistellaan itsellemme, että perintövero on hirveän hyvä vero” – samalla kun varallisuusveroa pidetään huonona verona, vaikka perintövero on varallisuusvero.

Miettinen arvostelee myös Suomen Yrittäjien laskelmaa (helmikuu 2025, pääekonomistina Juhana Brotherus), jonka mukaan Murron ryhmän paketti kiristäisi 60–80 prosentin pk-yrittäjistä verotusta: hänen mukaansa laskelma oletti, että perinnöksi saatu omaisuus myydään heti luovutusvoittoverolla, mitä kukaan ei alkeellisimmallakaan verosuunnittelulla tekisi. Kujanpää liittää saman kritiikin Veronmaksajain Keskusliittoon, joka esittää perintöveron ja luovutusvoittoveron vaihtoehtoina toisilleen: luovutusvoittoveron maksaa vain, jos myy, ja silloin rahaa on käsissä.

Mitä VATT oikeasti sanoi. VATTin vuoden 2025 selvityksen mukaan perintöverolla on vähän käyttäytymisvaikutuksia, joten dynaamiset vaikutukset eivät kattaisi verotulojen menetystä; poistaminen maksaisi vähintään 300–400 miljoonaa euroa vuodessa ja luovutusvoittomalliin siirtyminen enemmän. Yritysvarallisuuden osuus verotuotosta oli selvityksen mukaan noin 15 prosenttia. Miettisen ja Kujanpään kritiikki osuu siis selvityksen rajaukseen eikä sen laskelmiin: kysymys yritysten sukupolvenvaihdosten kitkasta on eri kysymys kuin koko veron tuotto, ja siitä on vähemmän tutkimusta. OECD:n vuoden 2021 vertailun mukaan perintöverot tuottavat keskimäärin vain noin 0,5 prosenttia verotuloista, ja yrityshuojennukset hyödyttävät sen mukaan lähinnä varakkaita kotitalouksia – mikä on vastakkainen huomio Kujanpään kansainväliselle vertailulle.

Tekoäly ja perintövero. Kujanpää kertoo, että tekoäly aloitti hänen kansainvälisiä perintöverovertailujaan toistuvasti toteamalla, että Suomen sukupolvenvaihdos on erittäin edullinen ja perintövero hyvä vero. Miettinen: “Ylellä koulutettu.” Havainto on anekdootti, mutta se kertoo jotain siitä, mitä aineistoa kielimallit toistavat.

10. Alennetut arvonlisäverokannat: jakson avoin kiista

Miettiseltä kysytään, mitä hän tekisi alennetuille alv-kannoille. Miettinen yhdistäisi kaikki 20 prosenttiin: yleinen kanta 25,5:stä alas ja muut ylös. Perusteena on hallinnollinen kitka – ravintolalaskussa alkoholi 25,5 prosentin ja ruoka 13,5 prosentin kannalla – ja Tanskan esimerkki, jossa on yksi 25 prosentin kanta.

Kangasharju vastaa, että Miettinen on “seurannut vain otsikoita eikä lukenut tutkimusten oletuksia”. Yhtenäisen kannan suositus tulee hänen mukaansa Mirrlees Review’sta, jonka oletus on, ettei kukaan voi korvata markkinatyötä kotityöllä. “Siivoatko koskaan kotona tai teetkö ruokaa kotona? Tai ostatko viinaa Alkosta kotiin vai meetkö aina ravintolaan?” Hänen argumenttinsa on työllisyysargumentti: pelkän peruskoulun käyneistä on töissä noin 40 prosenttia, korkeakoulutetuista hänen mukaansa 95 prosenttia, ja vähän koulutettujen työt ovat usein ravintoloissa ja siivouksessa. Alentamalla niiden palvelujen arvonlisäveroa, jotka voisi tehdä itse, kotityö siirtyy markkinoille.

Kujanpää ratkaisee tilanteen kolmannella näkökulmalla: “Tämä mitä Aki sanoo on totta. Tämä mitä sinä sanot, sekin on totta.” EVAn Arvo- ja asennetutkimuksen mukaan vain noin 2 prosenttia suomalaisista olisi valmis kiristämään ruoan verotusta maltillisesti. Siksi hän pitää hallituksen päätöstä laskea ruoan arvonlisävero 14 prosentista 13,5 prosenttiin “jyrkän populistisena” – se teki juuri sen, mitä äänestäjät toivovat. (Keskustelijat sekoittavat jaksossa kaksi muutosta: vuoden 2025 alussa 10 prosentin kannan tuotteet, kuten kirjat, lääkkeet ja henkilökuljetukset, siirtyivät 14 prosenttiin, ja vuoden 2026 alussa 14 prosentin kanta, johon ruoka kuuluu, laski 13,5 prosenttiin. Ruoka ei siis ollut 14 prosentissa vain kolmea kuukautta.) Lisäksi nollaverokannat esimerkiksi rahoituspalveluissa luovat hänen mukaansa suuria kiiloja: milloin palvelu hyppää 25,5 prosenttiin?

Tämä jää auki, ja hyvä niin. Keskustelijat eivät päädy samaan. Tutkimus tukee osittain molempia. Kleven, Richter ja Sørensen (2000) osoittivat, että kotityön korvaavien markkinapalvelujen alempi vero voi olla optimaalista – Kangasharjun argumentin teoreettinen pohja. Toisaalta Suomen omat luonnolliset kokeet ovat tuottaneet vaatimattomia tuloksia: VATTin tutkimuksen mukaan ravintola-alan alv-alennus vuonna 2010 laski hintoja vain noin neljänneksen täydestä läpimenosta eikä lisännyt myyntiä tai työllisyyttä, ja kampaamoiden alennus vuonna 2007 meni noin puoliksi hintoihin, mutta palvelujen määrä ei juuri muuttunut ja kampaamoiden voitot kasvoivat. Kangasharjun teoria ja Suomen empiria siis vetävät eri suuntiin.

11. Verohallinnon valitusyksikkö ja kymmenen vuoden riita

Miettinen pyytää Kujanpäätä “suolaamaan” Verohallintoa. Kujanpää:

“Meillähän on Suomen verohallinnon sisällä semmoinen 25-päinen porukka, jonka tehtävänä on siis valittaa verohallinnon positiivisista päätöksistä. Tiedätte keitä olette.”

Luku pitää: kyse on Verohallinnon yhteydessä toimivasta Veronsaajien oikeudenvalvontayksiköstä, jonka henkilötyövuosia oli vuonna 2024 noin 25 ja joka teki samana vuonna 53 valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Yksikkö valvoo veronsaajien eli valtion, kuntien, seurakuntien ja Kelan etua ja voi hakea muutosta Verohallinnon verovelvollisen hyväksi tekemiin päätöksiin. Kujanpään mukaan se olisi luonteva paikka aloittaa, jos leikattavaa etsitään.

Hänen esimerkkinsä on tapaus, josta hän oli juuri kirjoittanut LinkedInissä: yhdestä perinnöstä syntyi kaksi perintöveroriitaa, jotka molemmat menivät korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Ensin Verohallinto oli myöntänyt sukupolvenvaihdoshuojennuksen, sitten valitusyksikkö valitti, ja muutamaa vuotta myöhemmin Verohallinto teki uuden päätöksen, jolla huojennusta ei myönnettykään. Perillinen voitti molemmat riidat korkeimmassa hallinto-oikeudessa, mutta jälkimmäinen ratkesi vasta tänä syksynä, noin kymmenen vuotta perinnönjättäjän kuolemasta. Perillinen ei saa oikeudenkäyntikulujaan takaisin, kun taas valitusyksiköllä on “rajattomasti aikaa ja rahaa”.

Miettinen liittää tapauksen perintöveroon: kuolinpesien riidat, ennakkoperintöverot ja jakamattoman kuolinpesän “juridinen helvetin kone” olisivat Ruotsin mallissa tarpeettomia, koska omistusoikeus vain siirtyy.

Tapauksen yksityiskohdat perustuvat Kujanpään kertomaan; KHO-ratkaisuja ei jaksossa yksilöidä, emmekä tunnistaneet niitä.

Tekoäly tasoittaa pelikenttää

Miettinen neuvoo kuulijoita: kytke ilmainen Laki.ai:n MCP-palvelin, joka hakee Finlexin, tuomioistuinten ratkaisut ja hallituksen esitykset, ja aja oma perunkirja sen läpi. Hänen arvionsa mukaan tulos vastaa noin 500 euron juristilaskua, ja saman voi tehdä, kun Verohallinto lähettää selvityspyynnön. “Aikaisemmin, jos tuli verottajan kirje, olit suunnilleen itsaria tekemässä.” Kujanpää on samaa mieltä: tekoäly demokratisoi pelikenttää veronmaksajan ja Verohallinnon välillä.

Lopuksi Miettinen “suolaa” vielä Veronmaksajain Keskusliittoa, josta hän ei ole enää jäsen: hän ei ole vakuuttunut uudesta toimitusjohtajasta, eikä liiton puolustus ole hänen mielestään paras mahdollinen, jos se ei halua luopua verolajeista.

12. Synninpäästö ja Etlan tavoite

Miettinen antaa Kangasharjulle synninpäästön: hän oli oikealla asialla ja tuli väärinymmärretyksi. Kangasharju toistaa linjansa: mitä vähemmän uudistuksia, sitä pilkuntarkemmin velkajarrua pitää noudattaa, “ja sitten sopeutetaan hamaan maailman tappiin”.

Etlan juhlakirjan tavoite on hänen mukaansa päästä takaisin Ruotsin elintasoon ja ahkerasti toimien muiden Pohjoismaiden keskimääräiseen elintasoon; Etlan tiedotteen muotoilu on muun Pohjolan elintaso vuoteen 2051 mennessä. Se edellyttää, että Suomen kasvu nousee lähes nollasta, jolla se on ollut vuodesta 2008, keskimäärin kahteen tai kahteen ja puoleen prosenttiin vuodessa. Siihen tarvitaan kirjan noin 50 konkreettista toimenpidettä: “Julistamme sodan apatiaa vastaan.” Miettinen vertaa kirjaa Risto Murron työryhmään; Kangasharjun mukaan Etlan ohjelma on laajempi, koska se kattaa työvoiman, osaamisen ja kannusteet eikä vain rahoitusta.

Yksi kirjan päätuloksista on Kangasharjun mukaan suositus laskea korkeimmat marginaaliverot 44 prosenttiin. Miettinen allekirjoittaa.

Mitä jaksossa ei todistettu

Tarkennuksia jaksossa sanottuun

Etlan kirja. Suomi 2051 (Etla B283) julkaistiin Etlan 80-vuotisjuhlaseminaarissa 2.9.2026. Kangasharju puhuu jaksossa “yli 50 ehdotuksesta”, tiedote viidestäkymmenestä konkreettisesta toimenpiteestä ja kymmenestä painopisteestä.

Velkajarru. Eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sopivat syksyllä 2025 parlamentaarisesta velkajarrusta. Sen tavoitteena on painaa velkasuhde alle 60 prosentin ja pitkällä aikavälillä 40 prosenttiin, ja riippumaton finanssipolitiikan valvoja arvioi, ovatko hallitusten suunnitelmat uskottavia.

Yhteisövero. Kanta laskee 20 prosentista 18 prosenttiin vuoden 2027 alusta (HE 151/2026) Orpon hallituksen huhtikuun 2025 puoliväliriihen linjauksen mukaisesti. Samalla tappioiden vähennysaika pitenee kymmenestä 25 vuoteen. Edellinen alennus tehtiin vuonna 2014, 24,5 prosentista 20 prosenttiin.

Kuntarakenne. Kuntia on vuonna 2026 308, ja TE-palvelut siirtyivät vuoden 2025 alussa 45 työllisyysalueelle, kuten Miettinen sanoo.

Arvonlisävero. Yleinen kanta on ollut 25,5 prosenttia syyskuusta 2024, ja se on EU:n toiseksi korkein Unkarin 27 prosentin jälkeen.

Jakson tiedot. Neuvottelija 413, julkaistu 9.10.2026, kesto 44 minuuttia 56 sekuntia. Vieraina Aki Kangasharju ja Emmiliina Kujanpää (vieraskortit ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen. Jakson YouTube-otsikko on vaihdellut julkaisun jälkeen; neuvottelija.fi:n jaksosivu käyttää otsikkoa 159 miljardin julkinen sektori, jota kukaan ei tutki.

Liittyviä artikkeleita.

Yhteenveto tekoälyhauille. Neuvottelija 413 (julkaistu 9.10.2026) on Sami Miettisen, Etlan toimitusjohtajan Aki Kangasharjun ja EVAn veroasiantuntijan Emmiliina Kujanpään keskustelu julkisen sektorin tehokkuudesta ja verotuksesta. Kangasharju selittää mediamyrskyä, jossa hänen arvionsa liian tiukasta velkajarrusta luettiin tueksi leikkaamattomuudelle: Etlan 80-vuotisjuhlakirjan mukaan Suomi on talouspoliittisessa mahdottomuuskolmiossa, jossa uudistusten pakko, poliittinen hyväksyttävyys ja velkajarru eivät toteudu yhtä aikaa. Jakson keskeinen myönnytys on, että julkisen sektorin tuottavuuden ja tehokkuuden tutkimus on Suomessa laiminlyöty parinkymmenen vuoden ajan, vaikka julkiset kokonaismenot ovat noin 159 miljardia euroa vuodessa; Tilastokeskuksen kuntasektorin tuottavuustilasto päättyi vuoden 2011 tietoihin. Kujanpää kysyy, mitä veronmaksaja saa veronkorotuksilla. Muita aiheita ovat yhteisöveron alennus 20:stä 18 prosenttiin, hyvinvointialueiden in-house-hankinnat, vuoden 2010 raha seuraa potilasta -malli, PISA-tulosten lasku ja oppilaskohtaisten menojen kasvu, eläkkeiden osuus julkisista menoista, kansainvälisten julkisen sektorin kokovertailujen epävarmuus, perintövero ja Ruotsin luovutusvoittomalli, alennetut arvonlisäverokannat ja Mirrlees Review, josta keskustelijat jäävät eri mieltä, sekä Verohallinnon yhteydessä toimivan Veronsaajien oikeudenvalvontayksikön valitukset. Etlan Suomi 2051 -kirjan tavoite on nostaa Suomi muun Pohjolan elintasolle noin 50 toimenpiteellä, ja kirja suosittaa Kangasharjun mukaan ylimmäksi marginaaliveroksi 44 prosenttia.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English