Neuvottelija · Artikkelit

EP111 · Talous · 2021-12-11

EKP:n sääntömuutokset | Ronkainen, Vihriälä | Neuvottelija 111

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Helsingin yliopiston työelämäprofessori Vesa Vihriälä ja väitöskirjatutkija Antti Ronkainen käyvät läpi sen, mitä euroalueen finanssipoliittisista säännöistä on jäljellä. Lähtökohta on tylynpuoleinen: 60 prosentin velkaraja ei ole pitänyt jäsenmaita kurissa pitkään aikaan, ja Ronkaisen mukaan kolmen prosentin alijäämäsääntö epäonnistui molemmilla puolilla — ennaltaehkäisevä käsi ei estänyt ylivelkaantumista, ja korjaava käsi johti eurokriisissä liian kireään finanssipolitiikkaan ja itse aiheutettuun taantumaan 2011–2012. Molemmat pitävät todennäköisenä, että numeroarvot säilyvät ja väljeneminen tapahtuu tulkinnan kautta; Vihriälän mukaan se on huonompi vaihtoehto, koska silloin on vaikea vetää rajaa hyvän ja huonon käyttäytymisen välille. Jakso käy läpi EKP:n muuttumisen valtioiden viime käden lainoittajaksi, EU-tuomioistuimen vetämän 50 prosentin rajan kansallisen keskuspankin ostoille, sen miksi QE on Ronkaisen mukaan jo heikko muoto helikopterirahaa, mitä tapahtuisi negatiiviselle pääomalle päätyvälle keskuspankille, Target 2 -saldot epäluottamuksen mittarina sekä Vihriälän ehdon euroalueen kestävyydelle: joko valtioiden velkajärjestelymekanismi tai keskitetty finanssipoliittinen päätöksenteko. Julkaistu 11.12.2021.

Sami Miettinen

EKP:n sääntömuutokset | Ronkainen, Vihriälä

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 111 Sami Miettisen vieraina ovat Vesa Vihriälä, Helsingin yliopiston työelämäprofessori, ja Antti Ronkainen, Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija. Aiheena on euroalueen sääntökehikko ja se, mitä siitä on käytännössä jäljellä, kun vakaus- ja kasvusopimuksen uudistus oli juuri alkamassa. Molemmat vieraat myöntävät sääntöjen epäonnistuneen, mutta painotukset eroavat: Ronkainen kuvaa EKP:n roolin laajenemista luovana uudelleentulkintana, joka jatkuu, ja Vihriälä katsoo, ettei euroalue kestä pitkään ilman joko valtioiden velkajärjestelymekanismia tai vahvaa keskitettyä finanssipolitiikkaa. Julkaistu 11.12.2021.

Kaksi lukua, jotka eivät enää pidä

Miettinen avaa kysymällä, pitävätkö vakaussopimuksen “muinaiset luvut” — kolmen prosentin alijäämä ja 60 prosentin velka — vielä kutinsa. Vihriälän vastaus on, että se riippuu siitä, mitä kutinpitämisellä tarkoitetaan:

Ei tämä velkaraja ole siinä mielessä ollut pitkään aikaa relevantti, että se olisi pitänyt jäsenmaiden velkatason sen rajan alapuolella.

Velka kasvoi monessa maassa reilusti yli 60 prosentin jo ennen koronakriisiä, ja sen jälkeen “jopa Suomessa”. Kolmen prosentin alijäämäsäännön jäsenmaat normaalioloissa yleensä täyttävät, mutta ennaltaehkäisevä politiikka, jonka piti pitää alijäämät niin pieninä, ettei shokissa mennä rajan yli, ei sekään ole toiminut hyvin.

Ronkainen muistuttaa, että luvut kirjoitettiin 80- ja 90-lukujen taitteessa, ja maailma on muuttunut paljon sen jälkeen. Hänen mukaansa alijäämäsäännössä on kaksi epäonnistumista:

  1. Estävä käsi ei varmistanut, ettei kolmen prosentin rajaa rikota.
  2. Korjaava käsi meni eurokriisissä yli ja johti liian kireään finanssipolitiikkaan: “2011–2012 liian kireän finanssipolitiikan takia euroalue ajautui itseaiheutettuun taantumaan.” EKP auttoi siinä hänen mukaansa liian aikaisilla koronnostoilla.

Ronkainen arvioi, ettei uudistuksessa todennäköisesti muuteta numeroarvoja vaan mekanismeja, joilla niitä seurataan — “se on varmaankin tämän uudistuksen pihvi tässä ensi vuonna”. Miettinen huomauttaa, ettei Yhdysvaltain perustuslaissakaan ole tällaisia lukuja, mutta Yhdysvalloissa on velkakatto, joka on asetelmana vielä brutaalimpi.

Velkajarru ja fipo-sopimus

Eurokriisin keskellä sääntöjä kiristettiin. Miettisen käsityksen mukaan Saksa vei finanssipoliittisen sopimuksen ainoana perustuslakiinsa, ja sillä on nyt perustuslaillinen velkajarru. Vieraiden mukaan finanssipoliittinen sopimus toteuttaa sisällöltään samaa asiaa kuin vakaus- ja kasvusopimus, vain hieman tiukemmin normaaliaikojen sopeutumistavoitteen osalta. Sen idea oli luoda säännöille omistajuutta: kun jäsenvaltiot kirjaavat ne omaan lainsäädäntöönsä, poliittiset päättäjät kokisivat ne omikseen.

Miettisestä sopimuksen puolen prosentin tai prosentin rakenteelliset alijäämärajat ovat “vielä naurettavampia kuin nämä kolmen prosentin säännöt”, kun Suomen budjettialijäämä oli hänen käsityksensä mukaan koronavuonna luokkaa kymmenen prosenttia. Italialla ei hänen mukaansa ole toivoakaan päästä 60 prosenttiin.

Koronakriisissä sopimus vain pantiin syrjään

Ronkaisen mukaan koronakriisissä toimittiin toisin kuin eurokriisissä. Silloin sopimusta kiristettiin ja rakenteellinen alijäämä tuotiin lainsäädäntöön, nyt vallankumouksellista oli, että vakaus- ja kasvusopimus “vaan jätettiin pois käytöstä” — vielä seuraavaksikin vuodeksi, ja se palaa jossain muodossa 2023.

Hän näkee kehityksen, jossa viitearvot pysyvät mutta niihin tulee löysäystä. Saksan uusi hallitus aikoi ottaa lisää velkaa ja käyttää tilinpidollisia ratkaisuja, joilla investointeja ohjataan julkisomisteisiin yhtiöihin, eli velkajarrua kierretään. Samalla tavalla toimi EKP eurokriisin jälkeen:

Mitään sen mandaattia ei olla muutettu, mutta uusia instrumentteja luomalla tavallaan Euroopan keskuspankki on instituutiona muuttunut täysin ja ottanut uusia rooleja.

EKP:stä tuli valtioiden viime käden lainoittaja

Vihriälä kuvaa muutosta pidemmältä. Kun euro luotiin, EKP:n piti olla pelkkä rahapolitiikan toimija, jonka ylivoimaisesti tärkein tavoite on hintavakaus. Pankkivalvonta haluttiin pitää siltä pois, ja kapea mandaatti sopi itsenäiselle, poliittisista päättäjistä riippumattomalle toimijalle. Eurokriisissä EKP otti kuitenkin laajemman roolin:

Siitä tuli itse asiassa valtioiden viime käden lainaaja, jos näin voi sanoa, sellainen taho, joka huolehti siitä, että valtiot pysyvät maksukykyisinä markkinoilla.

Vihriälän mukaan on ilmiselvää, etteivät monet maat pääse 60 prosenttiin missään järjellisessä ajassa. Nykyisillä koroilla euroalueen keskimääräinen noin sadan prosentin velkataso ei ole tavattoman ongelmallinen, mutta siitä tulee ongelma, jos korot nousevat, tulee uusia shokkeja tai kasvu jää heikoksi. Hänestä olisi parempi muuttaa rajoja reilusti ja toimia sitten sääntöjen mukaan:

Ehkä todennäköisempää on se, että pidetään nämä numerot ja sitten käytänteissä toimitaan tavalla, joka tekee mahdolliseksi niiden kanssa elämisen. Mutta se on huonompi sen takia, että silloin on vaikea vetää ikään kuin rajaa siihen, mikä on hyvää käyttäytymistä ja mikä on huonoa käyttäytymistä.

50 prosentin raja ja pääoma-avain

Miettinen ehdottaa, että EKP otettaisiin osaksi velkasääntöä: kansallinen keskuspankki saisi monetisoida maan velkaa vaikkapa sataan prosenttiin asti, ja sen yli menevä osuus olisi markkinaehtoista riskiä. Hän muistuttaa, että eurojärjestelmä koostuu 19 euromaan keskuspankista.

Ronkaisen mukaan raja on käytännössä jo vedetty. Saksan perustuslakituomioistuimen ultra vires -kanteluiden seurauksena EU-tuomioistuin on asettanut rajoja: QE-ohjelman ostot tehdään pääoma-avaimen mukaan, eikä kansallinen keskuspankki saa ostaa yli puolta maansa liikkeelle laskemista velkakirjoista.

Käytännössähän se tarkoittaa, että puolet saa ostaa tai puoleen asti saa monetisoida niin paljon kuin haluaa.

Ostojen pitää olla perusteltavissa inflaatiotavoitteella, ja niillä on muitakin rajoja. Kun Miettinen tulkitsee pääoma-avaimen kuolleen, Ronkainen korjaa: avain on mukana, vaikka EKP ilmoitti pandemiaohjelmassa voivansa joustaa siitä, eikä se ole käytännössä paljon joustanut. Avoinna on, koskeeko 50 prosentin raja QE:tä ja pandemiaostoja erikseen vai yhteensä. EU-tuomioistuimen ydinvaatimus on, että valtionlainojen korkojen on oltava markkinoiden hinnoittelemia — vaikka Ronkaisen mukaan “taloustieteellisesti tiedetään, että ei markkinat niitä määrittele”.

Miettinen huomauttaa, että ylikansallista velkaa, kuten EVM:n ja ERVV:n lainoja, ostaa EKP itse eikä kansallinen keskuspankki. Siksi EU:n yhteinen elpymisvelka sopisi hänestä täydellisesti EKP:n ostettavaksi.

Vihriälän ikuinen nollakorkoinen laina

Kuulijakysymyksen kautta Miettinen palaa Vihriälän vuoden takaiseen ajatukseen: velkaleikkaus ilman velkaleikkausta, jossa velan ehdot muutetaan kollektiivisesti ikuiseksi ja nollakorkoiseksi. Vihriälä ei usko sen toteutuvan ja pitää sitä nyt tarpeettomana:

Itse asiassa en usko, että se tulee toteutumaan ja se on nyt jälkeenpäin tarpeeton operaatio.

Hän kirjoitti ehdotuksen keväällä 2020, kun pandemiaosto-ohjelma PEPP:iä ei hänen muistinsa mukaan vielä ollut. Ajatus oli luoda markkinoille vahva käsitys siitä, että EKP ostaa valtioiden velkapapereita eikä lyhyellä aikavälillä synny häiriöitä. Sittemmin EKP laajensi PEPP:iä parikin kertaa, ja ohjelma on vaikuttanut korkotasoon niin paljon, että poikkeuksellinen toimenpide — joka olisi luultavasti vaatinut perussopimuksen muutoksen — on käynyt tarpeettomaksi.

Yhteisvastuu ja heikko helikopteriraha

Miettinen muistuttaa ekonomisti Willem Buiterin huomiosta, ettei EKP:n pääomittamisesta ole koskaan tehty sopimusta, ja kysyy, onko eurojärjestelmän veloissa tosiasiallinen yhteisvastuu. Ronkaisen mukaan kehitys on kulkenut kohti kansallista riskiä. Ensimmäinen, vuonna 2010 aloitettu arvopaperimarkkinaohjelma SMP oli täysin yhteisvastuullinen, mutta eurokriisin käytännössä lopettaneessa OMT-ohjelmassa, QE:ssä ja pandemiaostoissa kansalliset keskuspankit ostavat oman maansa velkaa. Hänen muistinsa mukaan noin kymmenisen prosenttia on yhteisvastuullista.

Tästä seuraa jakson siteeratuin muotoilu:

Käytännössähän tämä QE-ohjelma on jo tämmöinen heikompi muoto helikopterirahasta.

Kun Suomen Pankki ostaa valtion velkakirjoja, valtio maksaa sille korkoa, mutta Suomen Pankki palauttaa kulujensa jälkeen rahan valtiovarainministeriöön. Niin kauan kuin paperit ovat taseessa, valtio saa velkahelpotuksen, josta ei käytännössä makseta korkoa.

Negatiivinen oma pääoma

Vihriälä ei ole varma, että riskien erottelu on niin jyrkkä. Kysymys kiteytyy siihen, mitä tapahtuu, jos valtio ei pysty vastaamaan sitoumuksistaan kansalliselle keskuspankille ja tämän pääoma painuu miinukselle. Hän pitää tilannetta koko EKP:n jatkon kannalta hyvin kyseenalaisena:

Voisin hyvin kuvitella, että Saksassa syntyy esimerkiksi ja monessa muussakin maassa ajatusta, että miten on mahdollista, että me ikään kuin huolehdimme vastuistamme ja sitten muut käyttävät yhteistä rahan luontia velkojen anteeksiantoon.

Siinä tilanteessa yhteistä rahapolitiikkaa ei hänen arvionsa mukaan pystyttäisi jatkamaan. Miettinen on eri mieltä: jos pääomitussopimusta ei ole, ne ovat vain negatiivisia lukuja taseissa. Ronkainen täsmentää oikeudellisen tilanteen: Bundesbank ja Saksan perustuslakituomioistuin katsoivat OMT:n aikaan, että tappiot pitäisi pääomittaa, mutta EU-tuomioistuin on katsonut, että EKP voi toimia negatiivisella pääomalla. Mikään pykälä ei edellytä, että keskuspankin pääoman pitäisi aina olla positiivinen, ja Ronkainen uskoo, että Saksassakin päädyttäisiin pragmaattisesti jatkamaan negatiivisilla taseilla.

Target 2: velkaa vai epäluottamuksen mittari

Miettinen kertoo käyneensä Vesa Kanniaisen kanssa illallisella Hans-Werner Sinnin kanssa tämän Suomen-vierailulla. Sinn oli kirjoittanut kirjan siitä, kuinka Target 2 -saldot ovat kauhea asia. Miettinen pitää myös Jussi Lindgrenin ja Elina Valtosen kirjoitusta, jonka mukaan negatiiviset saldot olisivat yhteisvastuullista velkaa, “hieman käsittämättömänä”, ja kysyy, onko Suomen positiivinen saldo sitten “meidän jemmarahaa 70 miljardia”.

Vieraiden mukaan saldoilla on merkitystä vasta, jos jokin jäsenmaa eroaa eurosta; silloin niistä tulee tappioita muille. Koska pääomittamissopimusta ei ole, EKP:n neuvoston pitäisi päättää tappioista, ja se olisi “ääripoliittinen asia”. Miettinen kysyy, maksaisivatko muut Suomelle tai Saksalle myötäjäisiä, jos ne lähtisivät: “Ei varmasti maksaisi.”

Ronkainen antaa kirjoitukselle kuitenkin arvoa toisesta syystä. Se tuo esiin, että euromaiden sisällä on epäluottamusta tiettyihin maihin, ja sijoittajat siirtävät rahojaan turvaan:

Niiden Target 2 -epätasapainojen kasvaminen on mittari, tietynlainen mittari tiettyjä euromaita kohtaan.

Hänen mukaansa vahvojen maiden eroriski on paljon pienempi kuin rakenteellisista ongelmista kärsivien. Suurin kysymys on, mitä tapahtuisi, jos Italia laiminlöisi maksunsa, mutta poliittinen realismi pitää korot niin matalina, ettei Italia pääse defaulttaamaan. Keskustelussa esitetään myös ratkaisu hallittavan kokoiseen tappioon: Italian keskuspankki pääomitettaisiin asteittain niin, ettei se saa osuuttaan EKP:n rahoitustuloista.

Seteliliikkeen tuotot ja Kreikan ennakkotapaus

Miettinen pitää kiistattomasti yhteisvastuullisena liikkeellä olevia noin 1 500 miljardin euron seteleitä, joiden seteliliikkeen tuotto on perinteisesti tuonut keskuspankeille ylijäämää. Negatiivisella korkotasolla tuotto on hänestä epävarma, eikä se kestä luottotappioita. Kreikan velkajärjestelyssä EKP rajasi omistamansa SMP-velkakirjat leikkauksen ulkopuolelle, ja Miettinen pitää sitä vahvana ennakkotapauksena: keskuspankit eivät osallistu velkajärjestelyihin. Siksi hänestä Vihriälän ikuinen nollakorkoinen laina olisi ollut keino tehdä de facto alaskirjaus.

Velkajärjestely tai keskitetty finanssipolitiikka

Miettinen kysyy, tarvitaanko no bailout -säännöstö ja alaskirjausmekanismi. Vihriälä myöntää, ettei valtioiden velkajärjestely euroalueella ole helppoa poliittisesti eikä taloudellisesti, mutta asettaa selvän ehdon:

Minun on vaikea nähdä, että pidemmän päälle euroalue voi toimia ilman, että meille joko syntyy tällainen järjestely, että jossakin äärimmäisessä tilanteessa me voimme sitten järjestellä valtioiden velkoja uudelleen ilman, että se johtaa katastrofaaliseen seuraukseen rahoitusvakauden kannalta.

Vaihtoehto on niin vahva keskitetty finanssipoliittinen päätöksenteko, että se voi sitovasti sanella jäsenmaiden finanssipolitiikan. EU on hänen mukaansa “evolutionaarinen eläin”, joka ottaa askelia kumpaankin suuntaan. Pieniä askelia on otettu: valtionvelkakirjoissa on ollut yhteistoimintalausekkeet vuodesta 2013, niitä tiukennetaan EVM-sopimuksen yhteydessä, ja Saksan uudessa hallitusohjelmassa mainitaan pankkien liiallisten valtionvelkakeskittymien vähentäminen.

Miettinen tarkentaa lausekkeiden ideaa: aiemmin 75 prosenttia lainan omistajista pystyi päättämään ehtomuutoksista myös vähemmistön puolesta. Ronkainen ei tunne lausekkeita tarkasti. Kreikan toinen paketti, jossa leikattiin yksityisiä velkoja, oli hänen mukaansa uniikki, eikä vastaavaa ole sen jälkeen tehty.

Yhdysvallat vertailukohtana

Ronkaisen mukaan no bailout -keskustelussa viitataan yleensä Yhdysvaltoihin, mutta osavaltioiden julkiset velat ovat siellä hyvin pieniä, hänen arvionsa mukaan noin 20 prosentin luokkaa, kun taas liittovaltion velkaa on erittäin paljon ja Fed ostaa nimenomaan sitä. Hän ei pidä realistisena, että elpymisrahaston 750 miljardin yhteisvelka kasvaisi nopeasti Yhdysvaltain liittovaltion budjetin mittaan. Realismia on hänestä se, mikä on valittu: EKP tukee kansallisesti, ja finanssipolitiikat eriytyvät kansallisella tasolla.

Miettinen esittää oman, tarkoituksella kärjistetyn mallinsa, joka sopisi hänen “oikeudentajuunsa”: Suomi saisi velkaantua pari vuosikymmentä Italian tasolle, ja vasta sitten alettaisiin rakentaa yhteistä liittovaltiovelkaa. Vastaus on, ettei malli ole realistinen. Monilla mailla on oma intressinsä pitää velka hallinnassa, koska se luo pelivaraa uusissa kriiseissä, ja “Italialla on suurempi ongelma sen 150 prosentin kanssa kuin meillä 70 prosentin kanssa”. Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Espanjan kokemus osoittaa, että tuesta huolimatta suurin kärsijä on aina itse ylivelkaantunut maa.

Miksi vakausmekanismista ei tehty tarpeeksi suurta

Ronkainen muistuttaa, että eurokriisin paketit annettiin pienille maille. Väliaikaisesta ja pysyvästä vakausmekanismista ei ollut poliittista tahtoa tehdä tarpeeksi suurta: pöydällä oli ehdotuksia pankkistatuksesta ja EKP-rahoituksesta, joilla kapasiteetti olisi noussut tuhanteen tai kahteen tuhanteen miljardiin. Mekanismi jäi liian pieneksi pelastamaan Italiaa, joten EKP joutui tulemaan väliin ja painamaan korot alas.

Tästä seuraa hänen mukaansa fiskaalidominanssi, vaikka sitä ei sanota ääneen ja EKP perustelee tekonsa aina hintavakausmandaatilla. Jos Italian korot pomppaisivat, se olisi uusi eurokriisi, “ja mistä sitä rahaa nytkään löydettäisiin, jos sitä ei silloin löydetty”.

EU vai euroalue

Miettistä riemastutti, että elpymisrahastossa olivat mukana myös euroalueen ulkopuoliset Ruotsi ja Tanska. Vihriälä pitää sitä merkittävänä: aiemmin oletettiin, että yhteinen finanssipolitiikka kuuluu yhteisen rahapolitiikan euroalueelle. Ruotsin halukkuus viittaa siihen, että se koki isojen kriisien välttämisen omaksi intressikseen, ja siksi fiskaalinen integraatio voi jatkossa edetä “EU-kontekstissa eikä euroalueen kontekstissa”, koska ennakkotapaus on olemassa.

Ronkainen katsoo, että elpymisrahastossa sääntöjä tulkittiin luovasti uudelleen: luonnonkatastrofiartiklalla ohitettiin perussopimuksen 310 artiklan vaatimus tulojen ja menojen tasapainosta. Rahaston sisältö on silti laajaa teollisuus-, ympäristö- ja digitalisaatiopolitiikkaa eikä suoraa koronavastetta. Pysyvä finanssipoliittinen kapasiteetti vaatisi hänen mukaansa perussopimusten muuttamista, ja Suomen linja on, ettei niitä avata. Todennäköisempänä hän pitää, että seuraavissa koronaa pienemmissä mutta suhdannevaihtelua suuremmissa kriiseissä vedotaan ennakkotapaukseen.

Perussopimusten muuttaminen vaatisi konventin ja monessa maassa kansanäänestyksen, ja edellinen yritys kaatui Ranskassa ja Alankomaissa, joten suuria muutoksia tuskin tehdään. Velkarajojen muuttaminen ei toisen vieraan mukaan ole kuitenkaan aivan niin mahdotonta kuin jotkut ovat sanoneet.

Miettinen päättää neuvottelusuositukseen: Suomen kannattaa pitää kiinni rakenteesta, jossa ruotsalaiset ovat mukana yhteisvelassa, eikä ajautua tilanteeseen, jossa euromaat hoitavat asiat keskenään, koska se antaisi kilpailuedun euroalueen ulkopuolisille maille.

Huomio lähteestä: artikkeli on päivitetty 18.10.2026 jakson MacWhisper-litteraatiolla ja julkaisijan omalla lukujaolla, ja kaikki 25 lukumerkkiä osuvat litteraation repliikkien alkuun. Litteraatiossa ei ole puhujamerkintöjä, joten puhujat on päätelty asiayhteydestä: Miettinen osoittaa kysymyksiä nimeltä, ja Vihriälä viittaa Ronkaisen aiempaan puheenvuoroon (“niin kuin Antti sanoi”). Muutamassa kohdassa — finanssipoliittisen sopimuksen arvio, Target 2 -tappiot eroa seuraavassa tilanteessa, Italian keskuspankin asteittainen pääomittaminen, Miettisen liittovaltiomallin torjunta ja perussopimusten avaamisen vaikeus — puhuja ei selviä varmasti, ja ne on kirjoitettu vieraiden yhteisiksi. Pääoma-avaimen “kuolemasta” puhuu litteraation perusteella Miettinen, jota Ronkainen korjaa. Miettinen kuvaa Willem Buiteria Alankomaiden keskuspankin johtajaksi; kuvausta ei ole toistettu. Jaksossa mainittua italialaista ekonomistia, jonka paperi käsittelee eroa seuraavia Target 2 -tappioita, ei nimetä. Eurokriisin vakausmekanismia ja fiskaalidominanssia koskeva puheenvuoro (37:19 alkaen) on Ronkaisen sen perusteella, että se vastaa Vihriälän edelliseen puheenvuoroon ja jatkaa Ronkaisen aiempaa linjaa.

Jakson tiedot. Neuvottelija 111, julkaistu 11.12.2021, kesto 44 minuuttia 23 sekuntia. Vieraina Vesa Vihriälä ja Antti Ronkainen (vieraskortit ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 111 (julkaistu 11.12.2021) Sami Miettisen vieraina ovat Vesa Vihriälä (Helsingin yliopiston työelämäprofessori) ja Antti Ronkainen (Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija) aiheena euroalueen finanssipoliittiset säännöt. Keskeiset havainnot: säännöt kirjoitettiin 80- ja 90-lukujen taitteessa toisenlaiseen maailmaan; 60 prosentin velkaraja ei ole pitänyt jäsenmaita kurissa pitkään aikaan, ja Ronkaisen mukaan kolmen prosentin alijäämäsääntö epäonnistui molemmilla puolilla — estävä käsi ei estänyt ylivelkaantumista ja korjaava käsi johti eurokriisissä liian kireään finanssipolitiikkaan ja itse aiheutettuun taantumaan 2011–2012; koronakriisissä vakaussopimus vain jätettiin pois käytöstä vuoteen 2023 asti; molemmat pitävät todennäköisenä, että numeroarvot säilyvät ja väljeneminen tapahtuu tulkinnan kautta, mitä Vihriälä pitää huonompana kuin rajojen avointa muuttamista; EKP muuttui luovan uudelleentulkinnan kautta valtioiden viime käden lainoittajaksi ilman mandaatin muutosta; EU-tuomioistuin on rajannut kansallisen keskuspankin ostot 50 prosenttiin maan velkakirjoista ja vaatii markkinahinnoittelua; Vihriälä pitää omaa kevään 2020 ehdotustaan ikuisesta nollakorkoisesta lainasta nyt tarpeettomana PEPP-ohjelman vuoksi; Ronkaisen mukaan QE on jo heikko muoto helikopterirahaa, koska keskuspankki palauttaa korot valtiolle; EU-tuomioistuimen mukaan EKP voi toimia negatiivisella pääomalla, mutta Vihriälä epäilee, ettei yhteistä rahapolitiikkaa voisi jatkaa, jos jonkin maan velat jouduttaisiin käytännössä antamaan anteeksi; Target 2 -saldot merkitsevät tappioita vain eroa seuraavassa tilanteessa, ja Ronkaisen mukaan ne ovat epäluottamuksen mittari; Vihriälän mukaan euroalue kestää vain, jos syntyy valtioiden velkajärjestelymekanismi tai keskitetty finanssipoliittinen päätöksenteko; vertailukohtana on Yhdysvaltain no bailout -periaate, jossa osavaltioiden velka on pientä ja liittovaltion velka suurta; vakausmekanismista ei tehty tarpeeksi suurta Italian pelastamiseen, mikä johtaa Ronkaisen mukaan fiskaalidominanssiin; Ruotsin osallistuminen elpymisrahastoon viittaa Vihriälän mukaan siihen, että fiskaalinen integraatio etenee EU:n eikä euroalueen kontekstissa; perussopimuksia tuskin avataan.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English