EP50 · Yhteiskunta · 2020-12-03

EU:n oppositio | Sari Essayah | Neuvottelija 50

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja entinen europarlamentaarikko Sari Essayah vastaa väitteeseen, jonka Sami Miettinen kuuli tutustumiskäynnillään Euroopan parlamentissa: EU:ssa ei ole oppositiota. Essayahin vastaus on osittain myöntävä ja kiinnostavampi kuin pelkkä kyllä — hallitus—oppositio-asetelmaa ei ole, mutta sen paikan ottaa kolmiodraama, jossa komissio ja parlamentti muodostavat parivaljakon ja neuvosto on se, joka katsoo rahojen perään. Jaksossa käydään läpi komission aloitemonopoli, raportöörin ja varjoraportöörin työnjako, direktiivistä asetukseen siirtyvä trendi, kärkiehdokasjärjestelmän epäonnistuminen sekä elpymisrahaston käsittely, jossa perussopimusten artikloja tulkittiin Essayahin sanoin hyvinkin luovasti. Lopuksi hän esittää konkreettisen uudistusehdotuksen: aloiteoikeus neuvostolle.

Sami Miettinen

EU:n oppositio | Sari Essayah | Neuvottelija 50

Tiivistelmä: Jakso lähtee liikkeelle yhdestä lauseesta, jonka Miettinen kuuli Euroopan parlamentissa vieraillessaan: EU:ssa ei ole oppositiota. Essayah ei kiistä sitä eikä myönnä sitä suoraan — hän kertoo, mikä on ottanut opposition paikan.

Jakson tarkin yksittäinen havainto on komission aloitemonopoli: lainsäädäntöimpulssi voi tulla vain komissiosta. Siitä seuraa kaikki muu, myös se, miksi neuvostosta on tullut de facto vastavoima.

Ja jakson kovin luku on Suomen kokonaisvastuut: elpymispaketin 13 miljardia tulee päälle jo olemassa olevan yli 60 miljardin — eurooppalaisittain suurimmat, osin laivanrakennusteollisuuden valtiontakausten takia.

Lukuohje. Essayah on nauhoitushetkellä kansallisessa oppositiossa ja EU-kriittisen puolueen puheenjohtaja, ja hänen tulkintansa on merkitty tässä hänen tulkinnakseen. Jakso on kuitenkin poikkeuksellisen vähän puoluepoliittinen: suurin osa siitä on institutionaalisen mekaniikan selittämistä, joka on tarkistettavissa riippumatta siitä, mitä lukija ajattelee EU:sta. Jakso on nauhoitettu Puheenaiheen studiolla pidemmän eurokeskustelun jälkijaksona.

Väite, josta jakso alkaa

Miettinen kertoo taustan avoimesti: hän teki Neuvotteluvalta-kirjaa varten haastatteluja, joista yksi oli Sirpa Pietikäinen — aiheena se, miten Libor-skandaalista tehtiin EU:n laajuinen asetus. Käynnin yhteydessä hän tutustui parlamenttiin ja myöntää suoraan, että tunsi mekanismit huonosti.

Yksi lause jäi mieleen: EU:ssa ei ole oppositiota.

Essayah oli meppinä yhden kauden, viisi vuotta, ja on sen jälkeen istunut eduskunnan suuressa valiokunnassa. Hän kutsuu meppikautta silmiä avaavaksi kokemukseksi.

Vastaus: oppositiota ei ole, mutta jotain sen tilalla on

Essayahin vastaus on kolmiosainen, ja kannattaa lukea juuri siinä järjestyksessä.

1. Parlamentarismia sanan syvässä merkityksessä ei ole. Hallitus—oppositio-asetelmaa ei ole olemassa. Jokaisessa asiassa on erikseen löydettävä koalitio, joka vie sen eteenpäin.

2. Mutta ryhmien kannat tunnetaan hyvin. Tiedetään herkästi, mistä ryhmistä löytyy federalistisia näkemyksiä enemmän kuin toisista, ja tietyt ryhmät liittoutuvat viedäkseen asioita eteenpäin.

3. Neuvosto on tosiasiallinen oppositio. Tämä on jakson keskeisin rakennehavainto. Komissio ja parlamentti muodostavat parivaljakon, ja neuvosto — jäsenmaiden edustajat — koetaan siinä asetelmassa oppositioksi, koska Essayahin sanoin ne mokomat jopa katsoo niiden rahojen perään eivätkä innostu kaikesta, mitä komissio ja parlamentti haluaisivat viedä eteenpäin.

Miksi parlamenttia on kutsuttu vaaralliseksi laitokseksi

Tähän liittyy jakson terävin muotoilu, jonka Essayah siteeraa muilta mutta ei kiistä:

Parlamentti on kyllä, joku on sanonut, että se on vaarallinen laitos, että siellä ei ole taloudellista vastuuta siinä mielessä esimerkiksi lainsäädännöstä, mitä sitten kansallisvaltiossa ja jäsenvaltiossa pistetään toimeen.

Mekanismi on yksinkertainen ja siksi vakuuttava: parlamentti säätää, jäsenvaltiot toimeenpanevat ja maksavat. Siellä saatetaan keksiä mitä kummempia juttuja ja ajatella, että kyllä jäsenvaltiot tästäkin regulaatiosta selviävät. Useimmiten neuvosto on se, joka yrittää käyttää järjen ääntä ja kysyä, miten asia myydään kansalaisille ja mitä se tarkoittaa lisäkulujen suhteen.

Komission aloitemonopoli

Tämä on se rakenteellinen tosiasia, josta muu seuraa. Toisin kuin kansallisessa parlamentissa, jossa tehdään lainsäädäntöaloitteita, lainsäädäntöprosessiin voi antaa impulsseja vain komissio. Kirjallisia kysymyksiä voi tehdä, mutta se on eri asia.

Kun aloiteoikeus on yhdellä toimielimellä, äänestäjän suora vaikutuskanava lainsäädännön sisältöön on ohut riippumatta siitä, kuinka aktiivisesti hän äänestää.

Ryhmien väliset erot ovat todellisia

Essayah ei väitä, että kaikki olisi samaa puuroa. EPP-ryhmässä on hänen mukaansa eniten puolueita, jotka lähtevät siitä, että talouspolitiikan pitää olla vastuullista, tukevat kasvu- ja vakaussopimusta ja haluavat hillitä velkaantumista. Vasemmalla taas haluttaisiin paisuttaa varsin holtittomasti EU-budjettia ja siirtää kansalliselta tasolta asioita EU-tasolle.

Miettinen esittää tähän jakson tarkimman numeroargumentin, ja se kannattaa lukea kokonaisuutena, koska se on samalla puolustus EU:lle ja varoitus:

Hänen johtopäätöksensä: EU on hyvä ja halpa systeemi yhden prosentin hinnalla. Ongelma ei ole EU:n olemassaolo vaan se, mihin luku liikkuu — 47 prosentilla Suomi olisi maailman raskaimmin verotettu maa.

Ja siitä seuraa kysymys, joka on jakson ydin: jos haluaisin äänestää tätä kehitystä vastaan, onko siihen mekanismia? Essayahin vastaus on rehellisen kiertelemätön: käytännössä vain kansallisella tasolla, koska kansallisesti päätetään osallistumisesta rahastoihin. Mutta hän lisää heti, miksi se ei tällä hetkellä toimi: Suomen hallituspuolueet ovat EU-tasolla juuri niissä ryhmissä, jotka ajavat federalismia — SDP, vihreät, vasemmisto, ja keskusta sekä RKP Renew Europe -ryhmässä, entisessä ALDE:ssa, joka on erittäin liittovaltiomyönteinen. Hänen sanansa: Suomen hallitus ei tee millään tavalla vastasyklistä politiikkaa eurooppalaiselle liittovaltiokehitykselle.

Keskustan sijoittuminen juuri siihen ryhmään on hänen mukaansa asia, jota on aikanaan ihmetelty.

Kansallinen etu ei ole kirosana — muualla

Jakson käyttökelpoisin neuvo äänestäjälle on käytännöllinen eikä ideologinen. Essayah varoittaa protestiäänestä: niin sanottua haisevaa vastalausetta ei kannata EU-vaaleissa äänestää, koska se on hukkaan heitetty ääni. Meppinä saa paljon aikaan, jos on kielitaitoinen, verkottuu, osaa rakentaa kompromisseja ja pystyy raportöörinä viemään asioita eteenpäin.

Ja sitten havainto, joka on tarkistettavissa ja jonka jokainen EU-asioita seuraava tunnistaa:

Ehkä liian usein Suomessa aina puhutaan, tai ainakin tietyt mepit puhuvat siitä, että tässä on tämä yhteiseurooppalainen etu. Kyllä tosiasiassa siellä monien maiden mepeillä on hyvin vahva se kansallisen edun valvominen.

Esimerkit ovat konkreettisia: autoteollisuuskysymyksissä saksalaisilla mepeillä on oikealta vasemmalle yhtäkkiä hyvinkin saksalaiset silmälasit päässä. Maataloudessa sama koskee ranskalaisia, lähes puolueesta riippumatta. Essayahin toive on, että suomalaiset laittaisivat rohkeammin sinivalkoiset silmälasit päähän — ja hän lisää heti, ettei se ole ristiriidassa yleiseurooppalaisen edun kanssa.

Raportööri ja varjoraportööri: se, mitä kukaan ei selitä

Jakson konkreettisin oppitunti. Suomen valiokuntamallissa kuullaan asiantuntijat ja valiokunta tekee yhdessä mietinnön. EU:ssa toimii toisin:

• Raportööri on yksi meppi, jolla on vastuu koko raportin tekemisestä. Hän kuulee ne asiantuntijat, jotka haluaa kuulla.
• Varjoraportööri valitaan jokaisesta muusta ryhmästä seuraamaan työtä ja vaikuttamaan lopputulokseen muutosesitysten kautta.
• Jos kompromissia ei löydy, muutosesityksistä äänestetään.

Raportöörin valta perustuu siihen, että hän tekee parlamentin kannan kyseiseen esitykseen. Miettisen kuiva lisäys: heitä varmaan sitten lobataan huolella. Essayahin vastaus on yhtä kuiva — hyvin ankarasti.

Tähän liittyy trendihavainto, jonka Essayah kuittaa kahdella sanalla: siirtymä direktiiveistä asetuksiin kaventaa kansallista pelivaraa muokata sääntelyä kansallisiin tarpeisiin. Se on huono suunta.

Kärkiehdokasjärjestelmä ja se, mihin se kaatui

Miettinen ehdottaa uudistusta: entä jos komissioon tai jopa neuvostoon nostettaisiin ihmisiä europarlamentin puolelta, niin että äänestäjä voisi omalla äänellään nostaa jonkun päättävään tuoliin — sen sijaan että kokoonpano syntyy hallitusten välisellä kähminnällä ja kierrätetyistä kansallisista poliitikoista?

Essayah vastaa, että juuri sitä yritettiin kärkiehdokkailla (spitzenkandidat), ja se koki kovan kolauksen: ajatus oli, että vaalit voittaneesta tulee komission puheenjohtaja, eikä niin käynyt. Hänen tuomionsa on suora — tämän jälkeen on turha tulla kansalaisia innostamaan kärkiehdokkailla.

Ja hän nimeää ongelman, joka oli olemassa jo ennen sitä: kuinka moni kansallisella tasolla ylipäätään tuntee europarlamentin jäseniä? Ne voi olla siellä parlamentissa isoja nimiä, mutta täällä kukaan kadunmies ei niitä tunnista.

Essayahin oma ehdotus: aloiteoikeus neuvostolle

Tämä on jakson konkreettisin rakentava avaus, ja se seuraa suoraan aloitemonopoli-havainnosta:

Yksi sellainen, mitä kannattaisi harkita, niin olisi se, että neuvosto saisi aloiteoikeuden.

Ja siihen ehto, joka tekee siitä harkitun eikä hatusta vedetyn: aloiteoikeus sidottaisiin neuvoston yksimielisyyteen, jolloin se ei olisi hepposti käytettävissä — kynnys ylittyisi vain, kun jäsenvaltiot oikeasti haluavat viedä jotain johonkin suuntaan.

Toinen ehdotus koskee kansallisten parlamenttien parempaa kytkentää. Suomen järjestelmä on hänen mukaansa kohtuullisen hyvä, mutta se nojaa siihen, miten ministeri neuvostossa toimii ja onnistuu. COSAC-kokouksia on, mutta jotain siinä vielä puuttuu — ne jäävät keskusteluiksi, joissa kaikki toteavat, että näin varmaan pitäisi tehdä, eikä sitten onnistuta viemään asioita siihen suuntaan. Miettisen tiivistys: päätäntövipua pitäisi antaa kansallisen parlamentin puolelle.

Elpymisrahasto ja kotimainen prosessi

Jakson loppuosa on kotimainen, ja se on sen kriittisin osa.

Suuri valiokunta. Miettistä kummastutti, että käytännössä suuren valiokunnan puheenjohtaja pystyi antamaan neuvottelumandaatin Marinille todella isoihin velkaantumispäätöksiin. Essayah selittää mekaniikan puolustelematta sitä: hallituspuolueilla on enemmistö kaikissa valiokunnissa, neuvottelutilanteissa toimii työvaliokunta, jossa niin ikään on hallitusenemmistö, ja suurta valiokuntaa on informoitava — käytännössä niin, että jäsenille sanotaan kannattaa pitää kännykkä auki. Mutta lopputulos on sama: hallituksen kanta ja linja on se, mikä menee eteenpäin.

Perustuslakivaliokunta. Miettinen nostaa rakenteellisen vertailun: Suomessa on ennakkovalvonta, kun taas esimerkiksi kritisoidussa Unkarissa perustuslakituomarit voivat korjata tilanteita jälkikäteen. Ennakkovalvonta tarkoittaa, että paineet kohdistuvat yhteen valiokuntaan kerralla — ja hänen tulkintansa on, että elpymisrahaston kohdalla perussopimusten artikloja tulkittiin aika luovasti.

Essayahin vastaus on jakson siteeratuin rivi:

Hyvinkin luovasti. Ja kyllähän meillä perustuslakivaliokunnassa siellä asiantuntijakuulemisessa oli kyllä aika kriittistä näkemystä koko tätä pakettia kohtaan.

Vastuiden mittaluokka. Tässä kohtaa jakso antaa lukunsa. Elpymispaketin myötä Suomen vastuu kasvaa 13 miljardilla, ja se tulee päälle jo olemassa olevan yli 60 miljardin. Essayah huomauttaa, että Suomella on eurooppalaisittain suurimmat vastuut EU-valtioista, osin siksi että meillä on iso laivanrakennusteollisuus, joka tarvitsee valtiontakauksia. Ja hän sanoo ääneen sen, mikä yleensä jää sanomatta: tämä ei ole pelkästään teoreettista — jos jotain lankeaa maksettavaksi, rahat pitäisi oikeasti kaivaa jostakin.

Ja se, mikä häntä eniten huolestuttaa prosessissa. Suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan nokittelu kesällä 2020 ei ollut hänen mielestään hyväksi prosessille, koska perustuslakivaliokunta viime kädessä tulkitsee Suomen perustuslakia ja suuri valiokunta ottaa poliittista kantaa. Kun nämä kaksi joutuvat ristiriitaan, ollaan hänen sanoin vakavassakin konfliktissa.

Mitä jaksosta jää käteen

Kolme asiaa, ja ne ovat eri lajia:

1. Rakennehavainto, joka kestää tarkastelun. Komission aloitemonopoli + neuvosto vastavoimana selittää enemmän EU:n toiminnasta kuin puhe federalisteista ja EU-kriitikoista. Tämä osa jaksosta on tarkistettavissa eikä riipu siitä, mitä lukija ajattelee unionista.
2. Konkreettinen ehdotus, joka on harvinaisen tarkka. Aloiteoikeus neuvostolle yksimielisyyteen sidottuna on ehdotus, jonka voi arvioida — toisin kuin yleinen vaatimus “lisää demokratiaa”.
3. Luku, joka on syytä tarkistaa. 13 miljardia päälle yli 60 miljardin ei ole mielipide.

Se, mikä jää mielipiteen puolelle, on tulkinta hallituspuolueiden federalismista ja arvio siitä, mitä elpymisrahasto lopulta on. Ne on tässä merkitty Essayahin kannoiksi, ja ne on syytä lukea sellaisina.

Aiheeseen liittyviä jaksoja

• EXIT2 ja suomalainen yrittäjyys | Matias Mäenpää | Neuvottelija 49 — saman viikon jakso toisesta aiheesta.
• Perustili ja Vapauden voitto | Elina Valtonen | Neuvottelija 53 — sama kysymys EU:sta ja liittovaltiosta toisesta suunnasta.
• Euro, ECU2 ja Hamilton | Sami Miettinen | Neuvottelija 347 — euron rakenne ja vaihtoehdot pidemmälle vietynä.
• Neuvotteluklubi: Pääoma | Tere Sammallahti, Jussi Lindgren ja Petri Roininen | Neuvottelija 316 — velkajarru, fiscal compact ja kansallinen liikkumavara.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English