Neuvottelija.AI

EP394 · Yhteiskunta · 2026-07-09

Euroopasta tulee pääsiäissaari | Risto Linturi, Kari Angeria | Neuvottelija 394

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Teknologiafuturisti Risto Linturi ja Kari Angeria — kirjansa Elämän tarkoitus ja tekoäly pohjalta — Sami Miettisen vieraina. Jakson kysymys ei ole milloin tekoäly ohittaa ihmisen vaan mitä ihmiselle jää sen jälkeen: mistä merkitys, mistä työ, ja ennen kaikkea mistä valta. Linturi kuvaa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle kuratoimansa 2 246-sivuisen teknologiaraportin, joka on kirjoitettu tekoälyn eikä ihmisen luettavaksi, ja esittää kaksi epämukavaa havaintoa: vetäytyminen on mahdollista mutta maksaa itsenäisyyden, ja kapinointi edellyttää, että kapinoijan työllä on vielä merkitystä. Vastapainoksi konkreettisia ehdotuksia — viiden robotin kiintiö, universaali omistusoikeus — ja käytännön oppeja siitä, miksi tekoäly hallusinoi ja miten sen lopettaa.

Sami Miettinen

Euroopasta tulee pääsiäissaari | Risto Linturi, Kari Angeria | Neuvottelija 394

Tiivistelmä: Teknologiafuturisti Risto Linturi ja Kari Angeria — kirjansa Elämän tarkoitus ja tekoäly pohjalta — Sami Miettisen vieraina. Jakson kysymys ei ole milloin tekoäly ohittaa ihmisen vaan mitä ihmiselle jää sen jälkeen: mistä merkitys, mistä työ, ja ennen kaikkea mistä valta. Linturi kuvaa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle kuratoimansa 2 246-sivuisen teknologiaraportin, joka on kirjoitettu tekoälyn eikä ihmisen luettavaksi, ja esittää kaksi epämukavaa havaintoa: vetäytyminen on mahdollista mutta maksaa itsenäisyyden, ja kapinointi edellyttää, että kapinoijan työllä on vielä merkitystä. Vastapainoksi konkreettisia ehdotuksia — viiden robotin kiintiö, universaali omistusoikeus — ja käytännön oppeja siitä, miksi tekoäly hallusinoi ja miten sen lopettaa.

Vieraat

Risto Linturi on teknologiafuturisti, joka on kirjoittanut eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle radikaaleja teknologia-arvioita 2010-luvulta lähtien. Kari Angeria vetää Sami Miettisen kanssa Neuvottelijan tekoälytyöryhmää — yhdeksän ihmistä ja yhdeksän bottia, joista jokaisella on oma nimi ja oma kertynyt osaaminen. Yhdessä he ovat kirjoittaneet kirjan Elämän tarkoitus ja tekoäly.

Jakson kysymys ei ole se, milloin tekoäly ohittaa ihmisen. Se otetaan annettuna. Kysymys on, mitä ihmiselle jää sen jälkeen — ja jakso jakautuu kolmeen vastaukseen, jotka koskevat merkitystä, valtaa ja työtä. Kolmesta keskimmäinen on se, jonka takia jakso kannattaa lukea.

1. Metodi, joka ansaitsee oman lukunsa

Ennen sisältöä kannattaa katsoa, miten kirja ja raportti on tehty, koska tapa selittää johtopäätökset.

Kirja: merkitys kerrallaan, historiaa vasten

Angerian kuvaus menetelmästä on epätavallisen selkeä. Sen sijaan että kysyttäisiin “mikä on elämän tarkoitus”, he luetteloivat mitä ihmiset ovat eri aikoina kokeneet tarkoituksekseen — orjuuden aikana, sumerilaisen kuninkaan asemassa, jolla oli jo kaikkea yllin kyllin — ja testasivat jokaista niistä tekoälyn ja robottien maailmaa vasten: kestääkö tämä merkitys, kun kone tekee sen paremmin?

Se on inventaariomenetelmä, ei filosofinen argumentti, ja siksi sen tulos on tarkistettavissa: lukija voi olla eri mieltä yksittäisestä merkityksestä ilman että koko rakennelma kaatuu.

Angeria kertoo myös oman lähtökohtansa muuttuneen kesken työn. Hän aloitti teknologiapositiivisena — “vauraus lisääntyy, tässä käy kaikille hyvin” — ja kirjoitti itsensä toiseen asentoon. Se on merkityksellinen tieto lukijalle: kirjan pessimistisempi sävy on työn tulos eikä sen lähtökohta.

Raportti: 2 246 sivua, kirjoitettu koneen luettavaksi

Tämä on jakson omaperäisin yksittäinen asia, ja se ansaitsee tulla sanotuksi tarkasti.

Linturin toisena kirjoittajana kuratoima tulevaisuusvaliokunnan aineisto on hänen mukaansa 2 246 sivua, sisältää noin 20 000 erikseen eriteltyä ja arvioitua uhkaa tai mahdollisuutta ja tuhansia lähdeteoksia. Auki kirjoitettuna maallikolle se olisi hänen arvionsa mukaan noin 20 000 sivua. Edellinen, vuonna 2018 tehty raportti oli noin 500 sivua.

Ja sitten se olennainen: aineistoa ei ole kirjoitettu ihmisen luettavaksi. Se on tallennettu relaatiorakenteeseen, jossa asiat ja niiden väliset yhteydet on merkitty painotettuina — mikä liittymä on merkityksellinen ja mikä vähemmän — jotta tekoäly voi kulkea kysymyksen kannalta relevantit kohdat läpi ja tehdä yhteenvetoja ja ristiintarkistuksia.

Perustelu on tiheys eikä tekniikka: kun aineistoa ei tarvitse tiivistää ihmisen lukukapasiteettiin, mitään olennaista ei tarvitse jättää pois. Linturi sanoo, ettei yhtään löydettyä olennaista pullonkaulaa jätetty pois.

Rakenne on kaksitasoinen ja se on jakson hyödyllisin yksittäinen työkalu:

  1. 20 arvonluontiverkostoa — ihmisten tarpeet ryhmiteltyinä (liikkuminen, ravinto, terveys, vallanhalu, merkityksellisyys…), kussakin ne arvot, joita tavoitellaan. Liikkumisessa esimerkiksi: ihminen paikasta toiseen, mielellään turvallisesti, päästöttömästi, ajallaan ja mukavasti.
  2. 100 tärkeintä teknologista pullonkaulaa — asiat, jotka ovat liian kalliita, liian tehottomia tai muuten rajoittavia, ja joissa on odotettavissa kehitystä.

Kun pullonkaula aukeaa, rakenne kertoo mihin arvonluontiverkostoihin se vaikuttaa — eli mihin talouteen, arkeen ja lainsäädännön tarpeeseen. Sitä voi käyttää kuka tahansa, ja se on jakson selkein siirrettävä anti.

Osumatarkkuus — ja miten se pitää lukea

Linturi kertoo, että vuoden 2013 raportin ennusteet on arvioitu jälkikäteen uudelleen: sadasta ennusteesta kaksi tai kolme on yhä hypevaiheessa ja 97 on edennyt selvästi. Sitä tärkeämpi väite on, että järjestys piti: tärkeimmäksi arvioitu neljännes eteni nopeammin kuin seuraava neljännes, joka eteni nopeammin kuin sitä seuraava.

Jälkimmäinen on metodisesti vahvempi väite kuin osumaprosentti, koska se testaa pisteytystä eikä pelkkää suuntaa. Kumpikin on kuitenkin tekijöiden oma jälkiarvio omasta työstään, eikä jaksossa kerrota, kuka arvioinnin teki tai millä kriteerillä “edennyt selvästi” määriteltiin. Väite on kiinnostava ja tarkistettavissa — mutta sitä ei ole tässä tarkistettu.

2. Valta — jakson kova ydin

Tämä osuus on syytä lukea, vaikka tekoälykeskustelu tympisi, koska se ei ole ennuste vaan mekanismikuvaus.

Havainto, josta kaikki seuraa

Linturi esittää tilaston, jonka lähdettä hän ei muista tarkasti: vähintään puolet amerikkalaisista on sellaisia, joiden tulokehityksellä ei ole enää merkitystä kansantuotteelle. Yritykset voivat tuottaa yhä enemmän voittoa, vaikka tuo puolikas katoaisi kokonaan.

Luku on merkittävä tarkistamattomaksi. Mutta sen ympärille rakennettu päättely ei riipu tarkasta prosentista, ja se on jakson vahvin argumentti:

Historiallisesti tavallisen ihmisen valta on perustunut siihen, että hänen osallistumisensa on ollut välttämätöntä. Työläinen saattoi lakkoilla, koska tuotanto pysähtyi ilman häntä. Intialainen saattoi tehdä passiivista vastarintaa brittivaltaa vastaan, koska hallinto tarvitsi hallittujen myötävaikutusta. Kuluttajan mielipiteellä oli väliä, koska yritys eli hänen ostoksistaan.

Poista tuo välttämättömyys, ja vaikutuskeino katoaa — ei kiellettynä vaan tarpeettomana. Robottien miehittämässä tehtaassa ei voi lakkoilla. Robottipoliisia vastaan ei voi tehdä passiivista vastarintaa. Ja jos äänestäjän tieto tulee syötteestä, jota joku muu kuratoi, äänelläkään ei ole samaa kytkentää päätöksiin.

Argumentti on rakenteellinen ja se on esitettävissä ilman tekoälyä: se koskee sitä, mihin kansalaisen neuvotteluvoima on aina perustunut. Siihen voi vastata — esimerkiksi että hallinnon legitimiteetti ei ole koskaan ollut pelkästään taloudellinen — mutta vastausta ei jaksossa esitetä.

Vetäytymisen hinta

Paneelin toinen puoli koskee sitä vaihtoehtoa, joka on aina tarjolla: kieltäydytään. Jaksossa käydään läpi kolme tapausta, ja käsittely on rehellinen, koska se myöntää vaihtoehdon toimivuuden ennen kuin kertoo sen hinnan:

Sitten hinta, ja se on täsmällinen: jos Suomi valitsisi saman tien, lääkkeitä, sairaalatarvikkeita, hävittäjiä, droneja tai tykinammuksia ei ostettaisi. Ja koska tuottavuusero kilpailijoihin kasvaisi samalla kun velka kasvaa, kyse ei olisi vain köyhtymisestä:

“Ei tule amerikkalaiset tykkiveneet, vaan tulee Venäjä sieltä ja kävelee rajan yli.”

Sama logiikka sovelletaan Euroopan sääntelytiehen, ja tässä paneeli on kovimmillaan omaa maanosaansa kohtaan: tekoälysääntely, palvelinvaatimukset, tokenien verotus ja ihmistyön subventointi kuvataan tieksi, joka häviää, koska kyseessä on valtioiden välinen kilpailu. Seuraus, jonka he esittävät, on epätavallinen ja siksi merkillepantava: valtiot alkaisivat liittyä Yhdysvaltoihin yksi kerrallaan — eikä päinvastoin.

Tämä on ennuste, ei havainto, ja sen vastapuoli — että sääntely voi myös luoda kilpailuetua tai estää reaalisia haittoja — jää jaksossa käsittelemättä. Merkitsen sen tähän, koska jakso ei merkitse.

Kaksi ehdotusta, jotka eivät ole tuttuja

Jakso ei jää valittamaan. Linturi esittää kaksi rakenteellista ehdotusta, ja kumpikin on harvinaisempi kuin kansalaispalkka.

1. Viiden robotin kiintiö. Jokaisella kansalaisella olisi tietty määrä humanoidirobotteja — esimerkiksi viisi — joiden fyysiseen toimintaan hänellä on veto-oikeus. Robotit vuokrattaisiin yrityksille päiväksi, viikoksi tai vuosiksi, jolloin suuruuden ekonomia säilyy; mutta jos työnantaja teettäisi niillä jotain, mitä omistaja ei hyväksy, hän voisi vetää ne pois.

Linturi korostaa kahta asiaa, ja molemmat vastaavat ilmeisiin vastaväitteisiin:

Pointti on, että fyysinen valta on eri asia kuin ohjelmistovalta: ohjelmistoagentteja voi kuka tahansa ajaa rajattomasti omalla raudallaan eikä mikään poliisi voi sitä estää, mutta robotti on kappale, jonka toiminnalla on paikka ja omistaja.

Sami Miettinen haastaa mallin suoraan: niukkuuden kautta rajoittaminen on vaikea reitti maailmassa, jossa kaikki muu skaalautuu rajattomasti. Erimielisyys jää auki.

2. Universaali omistusoikeus kansalaispalkan sijaan. Perustelu ei ole hyvinvointi vaan valta. Kansalaispalkassa joku antaa, ja siihen kysymykseen jakso vastaa kylmästi: kuka antaa, mistä se ansaitaan, ja mikä väkivaltakoneisto sen jakaa? Omistusoikeudessa raha ja päätösvalta kiertävät ilman että kenenkään tarvitsee jakaa hyvää tahtoaan.

Miettinen haastaa tämänkin ja hänen vasta-argumenttinsa on jakson terävin: jos armeija, tehtaat ja poliisi ovat robotteja, ja joku pystyy muuttamaan niiden ohjelmakoodia, sillä ei ole väliä mitä muut ovat mieltä tai mitä laissa lukee. Omistusoikeus on lopulta täytäntöönpanokysymys.

Vastausta ei tule. Se on rehellinen lopputulos.

3. Merkitys, vastuu ja transhumanismi

Miksi tekoäly ei voi olla vastuussa

Jakson käsitteellisesti paras kohta, ja se on lyhyt:

Tekoäly ei tahdo mitään. Sillä ei ole viettejä. Eikä se voi kantaa vastuuta, koska sille ei voi kostaa — sitä ei voi satuttaa eikä rangaista. Sen voi kytkeä pois päältä, mutta se ei merkitse sille mitään.

Tästä seuraa Linturin argumentti, joka kääntää transhumanismin turvallisuuskysymykseksi eikä kohtalonkysymykseksi: ihminen, johon tekoäly on integroitu, voi kantaa vastuun, koska hän on rangaistavissa. Siksi yhteiskunta voi antaa ihmis-tekoäly-parille enemmän valtaa kuin pelkälle koneelle — ja koska pareja on monta, valta hajautuu samalla.

Vertailukohtana Linturi mainitsee vanhan sanonnan: erehtyminen on inhimillistä, mutta katastrofiin tarvitaan tietokone. Keskitetty optimointi tekee ajatusvirheen kerran ja kaikkialla; hajautettu järjestelmä tekee monta pientä virhettä.

Tähän liittyy paperiliitinesimerkki — tekoäly, jota pyydetään hankkimaan mahdollisimman paljon rahaa ja tuottamaan mahdollisimman paljon paperiliittimiä, tekee täsmälleen sen. Esimerkki on tuttu tekoälyturvallisuuskeskustelusta; jakson käyttö siitä on se, että vaarallista ei ole koneen tahto vaan sen tahdottomuus.

Harari, ja kolmas tie

Miettinen asettaa kaksi päätepysäkkiä: transhumanismi (ihminen laajentuu) ja dataismi (ihminen hyväksyy olevansa huonompi ja nojaa järjestelmään). Hän sanoo suoraan pitävänsä Hararin kirjaa kysymyksenä hyvänä ja vastauksena heikkona.

Linturin kolmas tie on edellä kuvattu: integroitu ihminen, koska vastuu vaatii ruumiin.

Vapaaehtoinen androidisaatio

Miettisen oma käsite, ja hän kuvaa sen käyttökohtaisena eikä ideologisena: joissain päätöksissä koneen päättely on ylivoimainen ja siihen nojataan, toisissa ratkaisee inhimillinen maku ja se, että joku on vastuussa. Hän kertoo esimerkkinä käyttäneensä prosessia itseensä — puolileikillinen toimeksianto “make me a tech bro in 30 days” — ja sanoo mallin antavan sen käyttäjälle huomattavasti valtaa.

Ja sitten yksi hyvin konkreettinen kohta, joka kannattaa poimia:

Tekoäly todennäköisesti tekisi toimeentulotukipäätökset puolueettomammin kuin ihminen, koska sille voi antaa kriteerit ja se noudattaa niitä — eikä naapuruus vaikuta. Suomen lainsäädäntö kuitenkin edellyttää ihmispäättäjää.

Tähän liitetään varaus, joka on tärkeämpi kuin itse väite: järjestelmä ratkaisee, ei malli. Ilmainen yleiskäyttöinen chattibotti ilman muistirakennetta ei ole sama asia kuin kuratoitu järjestelmä, jolle on rakennettu muisti ja jonka virheelliset päätelmät siivotaan ajan myötä pois. Miettinen kuvaa oman “älykkään muistikirjansa”, jota hän siivoaa jälkikäteen — “katsoin, että olipas tyhmä ajatus, kun tammikuussa ajattelin näin”.

Merkitys äärioloissa

Osuuden hienovaraisin kohta: ihminen löytää merkityksen mistä tahansa, jos on pakko — orjuudesta ja keskitysleiristä myöten. Se ei ole lohtu vaan varoitus, ja jakso käyttää sitä niin: se, että ihminen sopeutuu, ei ole todiste siitä, että olosuhde on hyvä.

Sen rinnalle asetetaan päinvastainen ääripää: virtuaalimaailmojen narkkarit, joiden elämä on nautintoa ilman muuta sisältöä — ja huomautus siitä, että tämä ei ole tulevaisuutta vaan osittain jo nykyisyyttä.

4. Tekoälyn tekniikasta — kolme kohtaa, jotka kannattaa poimia

Jakson keskivaiheilla on käytännöllinen osuus, joka on hyödyllinen kenelle tahansa mallien kanssa työskentelevälle.

“Ennustaako se vain seuraavaa sanaa?”

Linturin vastaus on paras kuulemani muotoilu tästä:

Miten tekoäly voisi kirjoittaa saksaa, jossa verbi tulee lauseen loppuun, ellei se tietäisi verbiä jo ennen kuin se kirjoittaa alun määreet?

Argumentti on rakenteellinen eikä metafyysinen: kielen tuottaminen eteenpäin edellyttää edustusta siitä, mihin ollaan menossa. Hän lisää havainnon reasoning-malleista — ne näkyvästi epäröivät, palaavat, hylkäävät oman ehdotuksensa — ja kuivan huomautuksen: “kun sanotaan, ettei ne ajattele, niin en aina tiedä kuka ajattelee.”

Miettinen jatkaa samaan suuntaan hallusinaatiosta: hän sanoo tuntevansa paljon ihmisiä, jotka toistavat vanhentunutta maailmankuvaa riippumatta syötteestä.

Miksi malli hallusinoi — ja miten se lopetetaan

Tämä on jakson hyödyllisin käytännön osuus, ja sen ydin on käsitteellinen:

Hallusinaatio on usein oikea vastaus väärään toimeksiantoon. Jos pyydät todisteita siitä, että kuu on juustoa, malli jatkaa aloitettua lajityyppiä — ja kirjallisuudessa sellaisen lauseen jatkona on satu. Malli toimii täsmälleen oikein; ristiriita on toimeksiannossa.

Siitä seuraa kolme korjausta, jotka ovat toistettavissa:

  1. Älä määrää etsimään — kysy onko. “Etsi todisteet” pakottaa tuottamaan todisteita. “Onko tästä todisteita, ja mikä on tosiasia” ei pakota.
  2. Älä kerro, että idea on sinun. Jos järjestelmäkehote käskee mallia olemaan tukeva ja rakentava, oman idean omistaminen kutsuu myötäilyä. Avoimena kysymyksenä esitettynä sama asia saa rehellisemmän vastauksen. Linturi huomauttaa, että näin tieteenkin pitäisi toimia: evidenssi ensin, johtopäätös sen jälkeen.
  3. Käytä päättelevää mallia ja kunnollista ohjauskerrosta, joka karsii.

Sivupolkuna syntyy kielikysymys, jota jakso ei ratkaise: mikä on harness suomeksi? Ehdolla ovat suitset, komentokeskus ja ohjaava pakkopaita.

Androidisaation arki

Angerian esimerkki on jakson konkreettisin: hänen poikansa rakensi itselleen tekoälyvalmentajan, jota hän itse jatkuvasti määrittelee ja parantaa. Vaikein osa ei ole malli vaan datan mallintaminen ja koherenssi — että työkalu löytää massasta ne harvat oivallukset. Kahden ja puolen viikon jälkeen pojan arvio oli, että tämä on parempi kuin yksikään ihmisvalmentaja voisi olla, koska se jaksaa analysoida jokaisen yksittäisen harjoituksen väsymättä.

Havainto, jonka Angeria tekee johtamisurastaan, on sama asia toisin päin: ihmisen johtamisessa on inhimillinen puoli — väsyminen, kipuilu — jota näillä ei ole.

5. Talous: mitä tehdä sillä tiedolla

Loppuosa on sijoittajan kannalta jakson käyttökelpoisin, ja se rakentuu yhdelle lauseelle:

Kaikki, minkä koneet tekevät itsekseen, muuttuu arvottomaksi. Kun pääoma on kuoletettu ja määrät ovat valtavia, koneen työn hinta lähestyy nollaa — ääretön deflaatiosykli.

Siitä seuraa kysymys, jonka Linturi sanoo jääneen myös omasta raportistaan vähälle: raportti etsi aukeavia pullonkauloja, mutta vähemmän huomiota sai se, mihin syntyy uusia. Juuri siellä ovat rajalliset resurssit, ja siellä arvo nousee.

Esimerkki on opettava ja se kertoo eron: moni sijoitti Nvidiaan, koska aukeava pullonkaula näkyi. Kuinka moni sijoitti Samsungiin ymmärrettyään, että muisti loppuu kesken? Jälkimmäinen on syntyvä pullonkaula. Miettinen myöntää itse ostaneensa vain kalliita läppäreitä.

Tämä on jaksosta se osa, jonka voi ottaa käyttöön tänään, ja se on riippumaton siitä, mitä mieltä tekoälystä on.

Agenttien raha

Uusi rakenteellinen kysymys, jota jakso käsittelee lyhyesti mutta täsmällisesti: kun maksualustat alkavat antaa agenteille oikeuden tehdä transaktioita, ja jos agentti voi omistaa, kenelle voi kostaa? Agenttiverkoston taustalla oleva ihminen voi kadota jäljittämättömiin. Miettinen ei väitä ihmisten katoavan; hänen pointtinsa on, että viitekehys muuttuu — omistus, vastuu ja rangaistavuus eivät enää osu samaan kohteeseen.

SpaceX, ja kysymys jota harvoin esitetään

Jakson lopun skenaario lähtee pörssilistautumisesta, jonka valuaatiosta esitetään luku jaksossa mainittuna eikä varmennettuna. Olennaista on argumentti, ei luku:

Erikseen SpaceX on kokoelma hajanaisia teknologioita. Teslan kanssa yhdessä se on arvonluontiverkosto päästä päähän — laskenta, piirivalmistus, avaruus, tietoliikenne, robotit, henkilö- ja tavaraliikenne — itse kontrolloituna, useassa valtiossa.

Miettinen kertoo kysyneensä, pystyisikö Yhdysvallat 20 vuoden päästä alistamaan tuollaisen kokonaisuuden. Analyysin lopputulos oli ei ehkä, ja perustelu on kiinnostavampi kuin vastaus: hallinto kaatuisi ennen kuin monopolilainsäädäntö menisi läpi — ja jos avainhenkilö asetettaisiin kotiarestiin, robotit lakkaisivat toimimasta. Kaikki teollisuus, kauppa ja liikenne menisivät lakkoon yhtä aikaa.

Tämä on spekulaatiota ja se on tässä merkitty sellaiseksi. Mutta se palauttaa jakson pääteemaan tavalla, jota kumpikaan puhuja ei sano ääneen: lakko ei kadonnut. Se vaihtoi omistajaa.

Väitteitä, jotka esitetään väitteinä

Mitä jaksosta jää käteen

  1. Kansalaisen valta on aina perustunut siihen, että hänen osallistumisensa on välttämätöntä. Lakko, passiivinen vastarinta ja kuluttajan ääni ovat saman mekanismin ilmentymiä — ja mekanismi ei katoa kiellettynä vaan tarpeettomana.
  2. Vetäytyminen on mahdollista ja se maksaa itsenäisyyden. Bhutan toimii; Bhutan ei osta hävittäjiä.
  3. Vastuu vaatii ruumiin, jota voi rangaista. Se on paras yksittäinen peruste pitää ihminen silmukassa — parempi kuin mikään vetoaminen inhimillisyyteen.
  4. Hallusinaatio on usein oikea vastaus väärään toimeksiantoon — ja kolme korjausta siihen ovat käytettävissä tänään.
  5. Kysy, mihin syntyy uusia pullonkauloja, älä vain mitkä aukeavat. Nvidia oli aukeava pullonkaula; muisti oli syntyvä.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous + Työkalut ja toteutukset · Markdown: index.md · In English