Neuvottelija.AI

EP221 · Yhteiskunta · 2023-11-10

Ahtisaaren mysteeri — neuvottelijan perintö | Alpo Rusi | Neuvottelija 221

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi, presidentti Martti Ahtisaaren ulkopoliittinen neuvonantaja, Sami Miettisen vieraana marraskuussa 2023 — kolme viikkoa Ahtisaaren kuoleman jälkeen. Jakson lähtökohta on lause, jonka Ahtisaari sanoi Miettiselle Uusi neuvotteluvalta -kirjan haastattelussa ja joka jäi vaivaamaan: aikoiko hän Namibian jälkeen neuvotella rauhan Lähi-itään? Tästä syntyy artikkeli Ahtisaaren neuvottelijanperinnöstä — Namibian mandaatti, Kosovon pommit sovittelun takana, Acehin autonomia ja Pohjois-Irlannin ulkopuolinen todentaminen — ja Rusin vastateesistä, jonka mukaan ulkopolitiikan moraali mitataan lopputuloksissa. Jakso sisältää kaupallisen yhteistyön ja vahvasti mielipiteellisen Lähi-itä-osuuden; molemmat on merkitty. Litteraatti on automaattitekstitys.

Sami Miettinen

Ahtisaaren mysteeri — neuvottelijan perintö | Alpo Rusi | Neuvottelija 221

Tiivistelmä: Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi, presidentti Martti Ahtisaaren ulkopoliittinen neuvonantaja, Sami Miettisen vieraana marraskuussa 2023 — kolme viikkoa Ahtisaaren kuoleman jälkeen. Jakson lähtökohta on lause, jonka Ahtisaari sanoi Miettiselle Uusi neuvotteluvalta -kirjan haastattelussa ja joka jäi vaivaamaan: aikoiko hän Namibian jälkeen neuvotella rauhan Lähi-itään? Tästä syntyy artikkeli Ahtisaaren neuvottelijanperinnöstä — Namibian mandaatti, Kosovon pommit sovittelun takana, Acehin autonomia ja Pohjois-Irlannin ulkopuolinen todentaminen — ja Rusin vastateesistä, jonka mukaan ulkopolitiikan moraali mitataan lopputuloksissa. Jakso sisältää kaupallisen yhteistyön ja vahvasti mielipiteellisen Lähi-itä-osuuden; molemmat on merkitty. Litteraatti on automaattitekstitys.

Lukuohje, kytkökset ja lähdevaraukset

Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, diplomaatti ja presidentti Martti Ahtisaaren ulkopoliittinen neuvonantaja hänen presidenttikaudellaan. Nauhoitus on 10.11.2023 — kolme viikkoa Ahtisaaren kuoleman jälkeen ja noin kuukausi 7. lokakuuta 2023 jälkeen. Jakso on siis muistopuhe ja kriisikommentaari yhtä aikaa, ja se selittää sen sävyn.

Kuusi varausta, jotka on parempi lukea ennen muuta:

1. Ahtisaaren mysteeri

Jakso alkaa kysymyksestä, joka on jäänyt haastattelijaa vaivaamaan vuosiksi.

Kun Sami Miettinen haastatteli Ahtisaarta kirjaansa Uusi neuvotteluvalta, Ahtisaari sanoi jotain, mikä viittasi siihen että hän olisi pitänyt Lähi-idän rauhaa seuraavana tehtävänään. Sama sävy on luettavissa hänen Nobel-puheestaan. Lause jäi auki, eikä Ahtisaari selittänyt sitä.

Ja Miettisen esittämä hypoteesi on se, mikä tekee jaksosta neuvotteluartikkelin arvoisen:

Namibia onnistui. Namibia oli Kansainliiton mandaattialue, jota Etelä-Afrikka hallitsi — ja Ahtisaari neuvotteli mandaatin purkamisen itsenäisyydeksi.

Palestiina on rakenteeltaan sama tapaus. Ottomaanien valtakunnan hajottua alueesta tuli brittiläinen mandaatti, ja Israel syntyi YK:n päätöslauselman pohjalta.

Uskoiko Ahtisaari, että Namibian ratkaisu oli malli, jota voi soveltaa?

Tätä jakso kutsuu Ahtisaaren mysteeriksi. Vastausta ei ole, koska sitä ei voi enää kysyä. Mutta kysymys on hyvä, ja se kelpaa koko artikkelin rungoksi, koska se pakottaa kysymään sen tärkeämmän kysymyksen: mikä Namibiassa oikeastaan ratkaisi?

2. Namibia: miksi mandaatti oli avain

Tämä on artikkelin tärkein analyyttinen kohta, ja se on kirjoitettu tähän siksi, ettei jakso itse pura sitä loppuun.

Namibia oli Kansainliiton mandaatti, jota Etelä-Afrikka hallitsi ensin mandaattina ja sitten käytännössä omanaan. Kun YK peri Kansainliiton, mandaatin oikeudellinen kohtalo jäi avoimeksi kysymykseksi — YK:n yleiskokous päätti 1966 lakkauttaa mandaatin, Etelä-Afrikka ei tunnustanut päätöstä, ja Kansainvälinen tuomioistuin antoi asiasta neuvoa-antavan lausunnon 1971.

Tästä seuraa neuvotteluteoreettinen havainto, joka on Namibian tapauksen ydin:

Kiistalla oli osoite kansainvälisessä oikeudessa.

Se tarkoittaa neljää asiaa, joista jokainen on neuvottelun kannalta ratkaiseva:

  1. Lopputilan määritelmä oli olemassa ennen neuvottelua. Mandaatti on rakenteeltaan väliaikainen: se on hallintaa toisen puolesta, tarkoituksena itsehallinto. Kun neuvottelu alkoi, ei tarvinnut sopia siitä, mihin ollaan menossa — vain siitä, miten ja milloin.
  2. Osapuolten legitimiteetti oli ratkaistu. YK oli tunnustanut SWAPO:n, ja Etelä-Afrikan asema oli määritelty. Neuvottelussa ei tarvinnut kiistellä siitä, kuka saa istua pöydässä — kysymys, joka kaataa useimmat rauhanprosessit ennen kuin ne alkavat.
  3. Ulkopuolinen pakko oli rakenteellista. Etelä-Afrikan oma järjestelmä oli murtumassa, ja mandaatin pitäminen oli sille yhä kalliimpaa. Neuvottelu ei tuottanut painetta; se tarjosi ulospääsyn paineesta, joka oli jo olemassa.
  4. Prosessilla oli toimeenpanija. YK:n operaatio UNTAG valvoi siirtymän ja vaalit. Sopimus ei jäänyt paperiksi.

Rusi lisää tähän Etelä-Afrikan puolelta yhden tekijän, joka on jakson lämpimin kohta: vastapuolella oli Mandela — johtaja, joka oli itse kärsinyt ja joka osoittautui moraalisesti vahvaksi. Ja hän nostaa esiin totuuskomission: menneisyys selvitettiin erikseen, mikä auttoi demokratiaan siirtymistä. Rusi liittää tähän huomautuksen, joka koskee Suomea ja johon palataan kohdassa 7.

Ja tästä seuraa vastaus mysteeriin — tai ainakin sen paras arvaus. Jos Ahtisaari uskoi Namibian mallin siirtyvän Lähi-itään, hän tarvitsi kaikki neljä yllä olevaa ehtoa. Niistä toteutuu Palestiinan tapauksessa korkeintaan yksi: kansainvälisoikeudellinen osoite on olemassa, mutta lopputilaa ei ole määritelty yhteisesti, osapuolten legitimiteetti on itse kiistan kohde, ja toimeenpanijaa ei ole.

Mandaattitausta on siis yhteinen piirre, mutta se ei ole se piirre, joka Namibiassa ratkaisi.

3. Kosovo: sovittelija, jolla oli pommit takanaan

Jos Namibia on Ahtisaaren idealismin todiste, Kosovo on sen vastakohta — ja Rusin mukaan se on se tapaus, jota Suomen historiankirjoitus tuntee huonoiten.

Asetelma. Kevään 1999 Kosovon kriisissä Venäjä yritti ensin tehdä itsestään rauhantekijän Milošević’in kanssa ilman länttä. Rusin arvio on, että lännelle se ei olisi kelvannut, koska se olisi ollut Venäjän ja Serbian välinen ratkaisu.

Se, mikä lopulta toimi, oli kolmiyhteys:

Suomen puolelta mukana oli myös Pertti Torstila, jota kanava on haastatellut erikseen.

Ja tässä on jakson kovin yksittäinen tosiasia, ja se on Ahtisaaren itsensä myöntämä. Rusi muistuttaa, että Ahtisaari myönsi vuoden 2011 kirjassaan: ilman NATO:n pommituksia ratkaisua ei olisi syntynyt.

Neuvottelun kannalta tämä on olennaisempaa kuin miltä kuulostaa, ja se kannattaa purkaa auki:

Mitä Tšernomyrdinin läsnäolo teki? Se ei tuonut pöytään argumentteja. Se poisti Milošević’iltä parhaan vaihtoehdon neuvottelusopimukselle — odottamisen siinä uskossa, että Venäjä pelastaa hänet. Kun Venäjän edustaja istui saman pöydän samalla puolella, odottamisen arvo meni nollaan.

Mitä pommitukset tekivät? Ne tekivät odottamisesta kalliimpaa joka päivä.

Mitä Ahtisaari teki? Hän tarjosi ulospääsyn, joka oli hyväksyttävissä — ja teki sen niin, että vastapuoli pystyi ottamaan sen vastaan menettämättä kaikkea kerralla.

Tämä on sovittelun oikea työnjako, ja se on vastoin sitä, miten sovittelusta yleensä puhutaan: sovittelija ei luo painetta, hän kanavoi sitä. Paine tulee muualta. Ilman painetta sovittelija on vain kohtelias vieras; ilman sovittelijaa paine tuottaa vain tuhoa.

Ja sitten aikaikkuna, jonka Rusi nostaa esiin ja joka on helppo ohittaa. Kosovon ratkaisu syntyi kesäkuussa 1999. Seuraavan puolentoista kuukauden aikana Venäjällä tapahtui iso vallansiirto: Putin — presidentinhallinnon päällikkö, FSB:n johtaja ja turvallisuusneuvoston sihteeri — sai vallan avaimet. Rusin arvio on, että Venäjän linja kääntyi.

Neuvottelun opetus on ajoituksesta: sama ratkaisu ei olisi ollut mahdollinen kuukausia myöhemmin, koska vastapuolen päätöksentekijä oli vaihtunut. Sovittelijan tärkein resurssi ei ole argumentti vaan ikkuna, ja ikkunat sulkeutuvat syistä, jotka eivät liity neuvotteluun lainkaan.

4. Aceh ja Pohjois-Irlanti: kaksi muuta mallia

Ahtisaaren myöhempi ura tuotti kaksi tapausta, jotka ovat neuvottelun kannalta erilaisia kuin Namibia ja Kosovo. Jakso käsittelee molemmat lyhyesti, mutta ne ansaitsevat tässä enemmän tilaa, koska ne ovat ne kaksi, joita Rusi lopulta ehdottaa Lähi-idän malleiksi.

Aceh (2005): itsemääräämisoikeus ilman itsenäisyyttä

Indonesian Acehin maakunnassa käytiin pitkää sissisotaa itsenäisyydestä. Ahtisaaren johdolla syntyi Helsingissä sopimus, jossa Aceh ei saanut itsenäisyyttä vaan hyvin vahvan autonomian.

Neuvottelun kannalta tapauksessa on kolme opetusta:

  1. Lopputila määriteltiin uudelleen. Kiista oli itsenäisyydestä; sopimus ei ollut kompromissi itsenäisyyden määrästä vaan eri akselille siirtyminen — paikallinen itsehallinto, omat puolueet, tulonjako luonnonvaroista, armahdus. Kumpikaan ei saanut sitä mitä vaati, mutta molemmat saivat sen, mitä tarvitsivat.
  2. Ulkoinen shokki muutti vaihtoehdot. Vuoden 2004 tsunami iski Acehiin katastrofaalisesti. Se muutti molempien osapuolten parasta vaihtoehtoa sopimukselle kertaheitolla: sodan jatkaminen maksoi yhtäkkiä enemmän kuin kumpikaan pystyi kantamaan.
  3. Toimeenpanoa valvottiin. Sopimukseen liitettiin EU:n ja ASEANin valvontaoperaatio. Jälleen: sopimus, jolla on toimeenpanija.

Rusi ehdottaa tätä Palestiinan alueiden malliksi, ja sanoo olevansa valmis kirjoittamaan mallin viikossa. Siihen palataan kohdassa 10.

Pohjois-Irlanti: ulkopuolinen todentaminen

Ahtisaari toimi Pohjois-Irlannissa IRA:n asevarastojen riippumattomana tarkastajana (Cyril Ramaphosan kanssa). Tehtävä ei ollut sovittelu vaan todentaminen.

Neuvottelun kannalta tämä on aliarvostetuin Ahtisaaren rooleista, ja sen opetus on täsmällinen: kun osapuolet eivät usko toisiaan, he voivat silti uskoa kolmatta. Aseiden poistaminen käytöstä oli asia, jota kumpikaan ei voinut vakuuttaa toiselle sanomalla sen. Se piti näyttää jollekulle, jonka molemmat hyväksyivät katsojaksi.

Rusi tekee tästä jakson kiinnostavimman rakenteellisen erottelun. Hän huomauttaa, että Pohjois-Irlannissa oli takanaan satojen vuosien uskonnollinen vastakkainasettelu katolilaisten ja protestanttien välillä — ja se ratkesi silti. Se on hänen mukaansa todiste siitä, että ahtisaarelainen idealismi kantaa joissakin konflikteissa.

Ja siitä hän johtaa jaon, joka on tämän artikkelin käyttökelpoisin työkalu:

Ratkeavat Eivät ratkea pöydässä
Luonne identiteetti- ja yhteisökonflikti strateginen konflikti
Mitä osapuolet haluavat asemaa, turvaa, tunnustusta aluetta, valtaa, toisen häviämistä
Onko lopputila jaettavissa kyllä ei ilman toisen tappiota
Esimerkki jaksossa Pohjois-Irlanti, Aceh Venäjä–Ukraina

Erottelu ei ole tarkkarajainen eikä Rusi väitä sitä sellaiseksi. Mutta se on parempi kuin jako “ratkeaviin ja ratkeamattomiin”, koska se nimeää miksi — eli sen, onko lopputila jaettavissa.

5. Rusin vastateesi: moraali mitataan lopputuloksissa

Tämä on jakson keskeisin erimielisyys Ahtisaaren kanssa, ja se on syytä esittää kunnioittavasti molempiin suuntiin, koska kumpikaan kanta ei ole naiivi.

Ahtisaaren kanta, sellaisena kuin Rusi sen esittää ja sellaisena kuin Ahtisaari sen loppuun asti sanoi: kaikki konfliktit voidaan ratkaista kansainvälisen yhteisön tuella. Se ei ollut retoriikkaa vaan työhypoteesi — jos konfliktia pidetään ratkeamattomana, kukaan ei yritä, ja siitä tulee ratkeamaton.

Rusin kanta on kaksiosainen:

  1. Yliodotus. Namibian ja Kosovon onnistumisista jäi Rusin mukaan liiallinen odotus siitä, mitä sovittelu voi. Aselepo voidaan saada aikaan — konfliktin juuria ei saada yhdessä pöydässä ratkaistua. Hän vetoaa omaan Balkanin-kokemukseensa ja työhönsä Haris Silajdžić’in kanssa.
  2. Mittari. Ja tästä tulee jakson painavin yksittäinen lause:

Ulkopolitiikan moraali mitataan lopputuloksissa, ei sanoissa eikä tavoitteissa.

Hän lisää, että ulkopolitiikka nojaa nykyään monin tavoin voimapolitiikan ymmärtämiseen. Serbiassa Milošević sai NATO:n pommeja, ja se pani hänet ruotuun.

Miksi tämä erimielisyys on oikeasti tärkeä eikä vain retorinen: kumpikin kanta on testattavissa samalla aineistolla, ja aineisto on Ahtisaaren oma ura.

Synteesi, jonka artikkeli uskaltaa esittää: molemmat ovat oikeassa eri asiasta. Ahtisaari oli oikeassa siitä, että sovittelijan on toimittava niin kuin ratkaisu olisi mahdollinen, koska muuten hän ei löydä sitä hetkeä, jolloin se on. Rusi on oikeassa siitä, että hetken tekee mahdolliseksi jokin muu kuin sovittelija — voima, katastrofi, väsymys tai vallanvaihdos.

Ahtisaaren ammattitaito ei ollut uskoa. Se oli valmius olla paikalla ja valmiina silloin, kun jokin muu oli muuttanut laskelman. Sitä ei voi tehdä, jos on jo päättänyt että asia on ratkeamaton.

6. Ahtisaaren Venäjä: kemia, joka oli infrastruktuuria

Rusin kuvaus Ahtisaaren Venäjä-suhteista on jakson konkreettisin neuvotteluhavainto siitä, miten henkilösuhteet muuttuvat pääsyksi.

Väite: Ahtisaaren ja Boris Jeltsinin välillä oli aito kemia, ja se perustui siihen, että molemmat puhuivat ideologioista vapaista suhteista. Se johti siihen, että Venäjä hyväksyi Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovon kriisiin.

Tämä on tärkeämpi kuin miltä kuulostaa. Kosovon sovittelija ei voinut olla kuka tahansa: hänen piti olla sellainen, jonka Venäjä pystyi hyväksymään ilman kasvojen menetystä. Henkilösuhde oli pääsylippu, ei koriste.

Rusi esittää tästä myös kiistanalaisemman väitteen, ja se on merkitty tässä hänen tulkinnakseen: hänen mukaansa Suomen Venäjä-suhteet olivat Ahtisaaren kaudella paremmat kuin koskaan Suomen historiassa, ja myöhempi suhde on ollut eri laatua. Vertailu vuosikymmenten yli on tulkinnanvarainen, eikä sitä voi tässä ratkaista.

Koivisto. Rusi käy läpi myös Mauno Koiviston perinnön ja on siinä avoimesti eri mieltä yleisestä arviosta. Hän kiistää, että suomettuminen olisi rajoittunut Kekkosen kauteen, ja perustelee kantansa kolmella asialla: Koiviston julkisilla kannanotoilla Neuvostoliiton hajoamisen aikaan, arkistojen avaamisesta kieltäytymisellä, ja SKP:n toiminnan selvittämättä jättämisellä.

Tämä on kiistanalainen historiantulkinta ja se on merkitty sellaiseksi. Rusi on kirjoittanut aiheesta kirjoja ja on sen tunnettu osapuoli; hänen näkemyksensä on asiantunteva mutta ei neutraali. Tämä artikkeli ei ratkaise kysymystä.

7. Lähteen oma tarina — rajattu osio

Tämä osio on tässä yhdestä syystä: lukijan on tiedettävä lähteen suhde kohteeseensa. Se on kirjoitettu lyhyesti ja kaikki motiiviväitteet on merkitty Rusin omaksi kertomukseksi.

Julkisesti tiedossa oleva kehys. Alpo Rusiin kohdistui epäily yhteyksistä DDR:n turvallisuuspalvelu Stasiin. Epäily nousi julkisuuteen 1999, johti vuosia kestäneeseen prosessiin, ja Rusi kävi asiassa oikeutta valtiota vastaan ja voitti. Hän huomauttaa jaksossa, että Stasin ulkomaanvakoilun henkilörekisterissä on noin 350 000 merkintää, joista suuri osa koskee ihmisiä, joilla ei ole ollut tekemistä Stasin kanssa, ja että hän kuuluu tuohon joukkoon.

Rusin oma kertomus siitä, mikä meni pieleen, ja tämä on merkitty hänen kertomuksekseen:

Yksi kohta tästä on julkinen teko ja se ansaitsee tulla mainituksi nimellä: Rusi kertoo, että Olli Rehn puolusti häntä julkisesti lähes yksin, silloin kun se oli poliittisesti riskialtista. Rusi pitää sitä pysyvästi heidät yhdistävänä asiana. Hän mainitsee myös, että harvat tukijat tekivät sen työpaikkansa riskillä.

Ja siitä hän johtaa yleisen vaatimuksensa, joka on tämän osion ainoa yhteiskuntapoliittinen kohta: Suomeen tarvittaisiin lähimenneisyyden selvitys — ei yhden henkilön takia, vaan siksi että Neuvostoliiton aikaiset vaikutusverkostot eivät kadonneet Neuvostoliiton mukana. Hän liittää tähän Etelä-Afrikan totuuskomission esimerkkinä siitä, että menneisyyden selvittäminen voi olla siirtymän edellytys eikä sen este.

Miksi tämä on artikkelissa: se selittää, miksi jakso on Ahtisaaresta yhtä aikaa lämmin ja kriittinen. Rusi puhuu miehestä, jonka palveluksessa hän oli, jota hän arvostaa neuvottelijana, ja jonka kanssa hänen henkilökohtainen suhteensa päättyi katkerasti. Se tekee hänestä poikkeuksellisen hyvän lähteen Ahtisaaren työmenetelmistä ja poikkeuksellisen huonon lähteen Ahtisaaren vaikuttimista. Tämä artikkeli on kirjoitettu sen erottelun mukaisesti.

8. Se, mitä Ahtisaari sanoi kirjahaastattelussa

Jakson lämpimin ja samalla käyttökelpoisin kohta on Ahtisaaren oma ajatus, jonka Miettinen kirjasi haastattelussaan. Parafraasina:

Ihmiset ympäri maailmaa toivovat kahta asiaa: että poliisi ja oikeuslaitos kohtelisivat heitä tasavertaisesti. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, kehitys parempaan on mahdollista. Aika usein ne eivät ole.

Tämä on syytä lukea hitaasti, koska se on koko Ahtisaaren ajattelun tiivistys ja se on neuvottelullisesti täsmällinen.

Huomaa, mitä siinä ei ole. Ei demokratiaa, ei vaaleja, ei markkinataloutta, ei ihmisoikeuksien luetteloa. Vain kaksi instituutiota, ja molemmat ovat menettelyllisiä.

Miksi juuri nämä kaksi? Koska ne ovat ne instituutiot, joiden varassa ihminen voi odottaa jotain. Jos poliisi ja tuomioistuin kohtelevat ihmisiä tasavertaisesti, riidasta voi tulla asia, jonka lopputulos ei riipu siitä, kuka olet. Ja vasta silloin kannattaa neuvotella sen sijaan että tarttuisi aseeseen.

Tämä on rauhanvälittäjän oppi eikä idealistin oppi. Ahtisaari ei sano, että ihmiset kaipaavat oikeudenmukaisuutta. Hän sanoo, että he kaipaavat ennustettavuutta. Se on paljon vaatimattomampi väite ja paljon vahvempi.

Ja siihen liittyy toinen ajatus, jonka jakso liittää samaan haastatteluun: pienemmän puolustaminen vahvemman vallankäyttöä vastaan. Se on sama asia toiselta puolelta katsottuna. Jos menettely on tasavertainen, vahvemman ei kannata käyttää voimaa, koska hän ei saa sillä enempää.

9. Lähi-idän luku — referoituna, ei omaksuttuna

Jakson pisin yhtenäinen osuus on Rusin esittämä historiallinen kulku Israelin ja Palestiinan konfliktista. Se referoidaan tässä siksi, että se on jakson sisältö, ja se on merkitty hänen esityksekseen. Artikkeli ei ota kantaa konfliktiin.

Kulku, jonka Rusi esittää — pääosin vakiintunutta tapahtumahistoriaa, painotukset hänen:

Rusin oma tulkintakehys, ja tämä on hänen kantansa eikä tämän artikkelin:

Alue oli yhtä aikaa rauhanpolulla ja radikalisoitumassa. Kun arabimaat alkoivat hyväksyä Israelin olemassaolon, se uhkasi niitä toimijoita, joiden asema perustuu siihen ettei hyväksymistä tule.

Hän liittää tähän strategisen laskelman: hänen mukaansa Saudi-Arabia tarvitsee lännen teknologiaa ja rauhaa Israelin kanssa, ja ilman niitä aluetta hallitsisi Iran kannattajineen. Tämä on arvio, ei havainto, ja se on merkitty tässä sellaiseksi.

Kolme kohtaa, joissa Rusi tekee erotteluja, jotka kuuluvat myös tähän artikkeliin, koska ne ovat menetelmällisiä eivätkä kannanottoja:

  1. Terroristijärjestö ei ole valtiollinen sotilasvoima. Rusin mukaan tästä seuraa, että sotaoikeuden ja tulitaukojen logiikka ei siirry sellaisenaan. Tämä on oikeudellisesti oikea erottelu, ja se on samalla kiistan kohde — siitä, mitä siitä seuraa, ollaan kansainvälisoikeudellisessa keskustelussa erimielisiä.
  2. Ero väestön ja aseellisen toimijan välillä. Rusi vetoaa analogiaan toisesta maailmansodasta: taisteltiin natsi-Saksaa vastaan, ei saksalaisia siviilejä vastaan. Hän esittää tämän erottelun vaatimuksena molempiin suuntiin.
  3. Konflikti ei ole uskontojen välinen. Tämä on Rusin oma kanta ja se on jakson rauhoittavin väite: kyse ei ole juutalaisuuden ja islamin välisestä konfliktista.

Mitä artikkeli lisää tähän, koska jakso ei sitä sano: marraskuussa 2023 sota oli molemmin puolin katastrofaalinen siviileille, ja kaikki tässä referoidut arviot on tehty sodan kuluessa, epätäydellisen tiedon varassa ja ennen kuin sen kulusta tiedettiin. Tämä artikkeli ei esitä niitä ennusteina eikä arvioi niitä jälkikäteen.

10. Rusin ehdotus: Aceh Palestiinan mallina

Jakson loppuratkaisu on se, jonka vuoksi koko Ahtisaari-kehys oli olemassa, ja se palauttaa artikkelin neuvotteluun.

Rusin kanta on kolmiosainen:

  1. Yhden valtion malli on poissuljettu. Se ei hänen mukaansa toteudu.
  2. Kahden valtion malli on oikea suunta, mutta se ei toteudu nykyisessä muodossaan ilman pitkiä prosesseja, ja edellytys on, ettei Israelin ympärillä ole vihamielistä ympäristöä. Hän käyttää Egyptin rauhaa esimerkkinä siitä, että se on mahdollista.
  3. Välivaihe on Acehin malli. Hän ehdottaa, että Palestiinan alueille rakennettaisiin hyvin vahva autonomia, sama rakenne jonka Ahtisaari neuvotteli Acehille — ei itsenäisyys nyt, vaan itsehallinto, joka on aito ja todennettava. Hän sanoo olevansa valmis kirjoittamaan mallin viikossa.

Hän lisää kaksi ehtoa, jotka ovat hänen kantansa: Hamasin sotilaallisen kyvyn purkaminen ja arabimaiden vastuunotto alueen vakauttamisessa.

Miksi Aceh-analogia on neuvottelullisesti kiinnostava, ja tämä on artikkelin oma arvio:

Tämä ei ole ehdotuksen kumoaminen. Se on sen lukeminen samalla mittarilla, jolla Rusi itse mittasi Ahtisaarta: lopputuloksissa, ei tavoitteissa. Ehdotus on paras jaksossa esitetty, ja se on silti epätäydellinen samasta syystä kuin kaikki muutkin — koska sovittelurakennetta ei voi kopioida ilman sitä painetta, joka teki alkuperäisestä mahdollisen.

Israelin tulevaisuudesta Rusi esittää vielä kannan, joka on merkitty tässä hänen näkemyksekseen ja joka on jakson kunnianhimoisin: Israel on demokratia ja pohjimmiltaan eurooppalaisperäinen valtio, ja sen luontevin pitkän aikavälin kumppani olisi Euroopan unioni pelkän Yhdysvaltain tuen sijaan.

11. Se, mitä tämä artikkeli ei toista

Jakson loppupuolella Rusi esittää laajempia poliittisia väitteitä, jotka menevät sen ulkopuolelle, mitä jakso itse pystyy näyttämään toteen. Ne koskevat muun muassa eurooppalaista maahanmuuttoa ja väestörakenteen muutosta, uskonnollisten liikkeiden roolia maailmanpolitiikassa, sekä sitä, mitä Israelin arvostelusta hänen mukaansa seuraa.

Nämä on tässä jätetty referoimatta yksityiskohtaisesti. Syy on menetelmällinen eikä poliittinen: ne ovat yleistyksiä kokonaisista väestöryhmistä ja poliittisista kannoista, niitä ei jaksossa perustella aineistolla, eikä vastapuolta ole paikalla. Niiden toistaminen artikkelissa antaisi niille painoarvon, jota jakso ei niille anna.

Lukija, joka haluaa kuulla ne, löytää ne jaksosta. Tämä artikkeli käsittelee sitä, mitä jaksossa on todennettavissa ja neuvottelullisesti hyödyllistä.

12. Ahtisaaren perintö neuvottelijana

Lopuksi se, mitä varten artikkeli kirjoitettiin.

Viisi asiaa, jotka Ahtisaaren urasta jäävät neuvottelijan käyttöön:

1. Sovittelija ei luo painetta, hän kanavoi sitä. Kosovo on tästä selkein todiste, ja Ahtisaari myönsi sen itse. Sovittelijan arvo on siinä, että hän muuttaa olemassa olevan paineen hyväksyttäväksi ulospääsyksi. Ilman painetta ei ole sopimusta; ilman sovittelijaa ei ole ulospääsyä.

2. Vastapuolen paras vaihtoehto ratkaisee, ei vastapuolen mielipide. Tšernomyrdinin istuminen samalla puolella pöytää poisti Milošević’iltä odottamisen arvon. Se oli neuvottelun todellinen siirto, ja se tehtiin ennen kuin kukaan sanoi mitään pöydässä.

3. Kiista, jolla on osoite kansainvälisessä oikeudessa, on eri kiista. Namibia oli mandaatti, jonka purkamiselle oli jo määritelty suunta. Se ei ollut sattumaa vaan neuvottelun perusta. Tämä on vastaus Ahtisaaren mysteeriin: rakenteellinen samankaltaisuus ei riitä, jos ratkaiseva ehto puuttuu.

4. Lopputilan uudelleenmäärittely on aliarvostetuin siirto. Aceh ratkesi, koska kiista siirrettiin itsenäisyydestä itsehallintoon — eri akselille, ei kompromissiin samalla akselilla. Se on siirto, joka on tarjolla useimmissa umpikujissa ja jota käytetään harvoin.

5. Menettelyn ennustettavuus on tärkeämpää kuin lopputuloksen oikeudenmukaisuus. Tämä on Ahtisaaren oma ajatus kirjahaastattelusta, ja se on hänen perintönsä tiivistys: ihmiset toivovat, että poliisi ja oikeuslaitos kohtelevat heitä tasavertaisesti. Se on sekä rauhanvälityksen että minkä tahansa neuvottelun perusta — ihminen suostuu neuvottelemaan vain, jos hän uskoo menettelyn olevan sama hänelle kuin muille.

Ja se, mikä jää auki. Kysymykseen siitä, aikoiko Ahtisaari todella yrittää Lähi-itää, ei ole enää vastausta. Rusi arvelee, että Namibian ja Kosovon menestykset jättivät yliodotuksen. Se on mahdollista.

Mutta on myös mahdollista, että Ahtisaari tiesi täsmälleen, kuinka epätodennäköistä se oli, ja piti sitä silti työhypoteesina. Sovittelija, joka on päättänyt että konflikti on ratkeamaton, ei ole enää sovittelija. Ammattitaito oli siinä, että hän suostui olemaan väärässä useammin kuin oikeassa, jotta olisi paikalla silloin kun jokin muu oli muuttanut laskelman.

Sitä on vaikea erottaa idealismista ulkoapäin. Ero on siinä, että idealisti uskoo. Ahtisaari oli valmiina.

Jakso päättyy kevyempään sävyyn: Rusi muistelee hyviä hetkiä Ahtisaaren kanssa — muun muassa erästä lounasta ortodoksikirkon johtajien kanssa, jonka aikana yksi vieraista nukahti, ja heinäkuuta 1997 Itä-Karjalassa, missä Boris Jeltsin oli isäntänä. Muistoja ei ole tässä referoitu enempää; ne kuuluvat jaksoon ja ovat parempia kuultuna.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English