Neuvottelija.AI

EP217 · Yhteiskunta · 2023-10-23

Intersektionaalisen feminismin kritiikki | Binga Tupamäki | Neuvottelija 217

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Lakimies Binga Tupamäki Sami Miettisen vieraana lokakuussa 2023, Kokoomusnuorten puheenjohtajakisan ollessa käynnissä. Jakso on vahvasti mielipiteellinen ja se on merkitty. Kestävin osuus on identiteettiluokittelun kritiikki, joka nousee vieraan omasta asemasta kansainvälisesti adoptoituna: kategoriat hajoavat reunoilla, ja niiden reunoilla elävät ihmiset joutuvat selittämään itsensä. Toinen puoli on väite intersektionaalisuuden marxilaisista juurista ja kriittisen teorian suhteesta objektiivisuuteen — argumentti, joka on aito mutta kiistanalainen ja esitetään tässä sellaisena. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Sami Miettinen

Intersektionaalisen feminismin kritiikki | Binga Tupamäki | Neuvottelija 217

Tiivistelmä: Lakimies Binga Tupamäki Sami Miettisen vieraana lokakuussa 2023, Kokoomusnuorten puheenjohtajakisan ollessa käynnissä. Jakso on vahvasti mielipiteellinen ja se on merkitty. Kestävin osuus on identiteettiluokittelun kritiikki, joka nousee vieraan omasta asemasta kansainvälisesti adoptoituna: kategoriat hajoavat reunoilla, ja niiden reunoilla elävät ihmiset joutuvat selittämään itsensä. Toinen puoli on väite intersektionaalisuuden marxilaisista juurista ja kriittisen teorian suhteesta objektiivisuuteen — argumentti, joka on aito mutta kiistanalainen ja esitetään tässä sellaisena. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Lukuohje ja varaukset

Binga Tupamäki on lakimies ja pitkäaikainen kokoomusaktiivi. Nauhoitus on 23.10.2023, ja Kokoomusnuorten puheenjohtajakisa oli tuolloin käynnissä — hän on jaksossa ehdokas. Tämä artikkeli ei käsittele vaalin lopputulosta.

Neljä varausta, jotka on parempi sanoa etukäteen:

1. Identiteettitesti, ja miksi siitä kannattaa aloittaa

Jakso alkaa samalla identiteettikysymyspatteristolla, joka kanavalla on esitetty aiemmin (jaksossa 51). Vastaukset ovat kiinnostavia siksi, että ne eivät ole puhtaita:

Tämä on hyvä kohta aloittaa, koska jakson koko argumentti riippuu siitä havainnosta, että ihmiset eivät istu niihin laatikoihin, joita heille tarjotaan. Tupamäki on kansainvälisesti adoptoitu suomalainen, ja hän on itse se tapaus, jossa luokittelu ei toimi.

Hän tekee tästä myös yhden asiallisen taustahuomion: kansainvälinen adoptio Suomeen on vähenemässä, koska niiden maiden tilanne, joista lapsia aiemmin adoptoitiin, on parantunut siinä määrin ettei lapsia enää anneta ulkomaille.

2. Jakson vahvin osuus: kategoria hajoaa reunalla

Tämä on artikkelin kannalta jakson arvokkain sisältö, koska se on kokemuksesta johdettu rakenteellinen argumentti eikä poliittinen kannanotto. Se toimii riippumatta siitä, mitä lukija ajattelee jakson politiikasta.

Lähtökohta: Lontoon yliopiston lomake. Filosofian opintoja hakiessaan Tupamäki joutui täyttämään lomakkeen, jossa kysyttiin etnisyyttä ja seksuaalista suuntautumista — tietoja, jotka suomalaisin silmin ovat poikkeuksellisen yksityisiä ja joiden yhteys opiskelupaikkaan ja asuntolapaikkaan ei ollut ilmeinen. Hänen pointtinsa ei ole, että tiedot olisivat loukkaavia, vaan että päätöksiä aletaan tehdä identiteettien perusteella siinä vaiheessa, kun ne kerätään.

Ensimmäinen ongelma: kategoriat ovat tuontitavaraa. Britanniassa käytössä olevat luokat — “Caucasian”, “African American” — ovat peräisin toisen maan väestöhistoriasta. African American on Britanniassa käsitteenä epäjohdonmukainen. Tupamäki kytkee tämän Blumenbachin 1700-luvun roturyhmittelyyn, joka on modernin etnisen luokittelun esi-isä ja jonka tieteellinen pohja on romutettu aikaa sitten.

Toinen ongelma: kategoria kantaa oletuksia mukanaan. Hänen esimerkkinsä on suora: jos hän sanoo olevansa etnisesti kiinalainen, siitä seuraa oletus, että hän osaa kiinaa. Hän ei osaa; hänen kielensä on suomi. Kategoria ei kuvaa häntä, vaan sanoo hänestä asioita, jotka eivät pidä paikkaansa — ja hän joutuu selittämään.

Kolmas ongelma, ja se on hienovaraisin. Kysyttäessä termeistä ruskea tyttö ja rodullistettu Tupamäen vastaus ei ole, että ne olisivat loukkaavia. Se on, että ne ovat toiseuttavia: niiden vaikutus on merkitä hänet joksikin muuksi kuin tavalliseksi suomalaiseksi.

Tämä on huomionarvoista, koska se on rakenteeltaan sama argumentti, jota termien puolustajat käyttävät — että sanat tekevät näkyväksi jotain, mikä muuten jäisi huomaamatta. Tupamäen väite on, että näkyväksi tekeminen ja ulkopuolelle merkitseminen ovat tässä sama operaatio. Se on aito erimielisyys eikä väärinkäsitys.

Rakenteellinen pointti, joka jää jäljelle: kun ihminen luokitellaan hänen kumppaninsa tai perheensä identiteetin perusteella, luokittelu on jo etääntynyt siitä, mitä sen piti kuvata.

3. Toiseus — ja kohta, jossa vieras on samaa mieltä feminismin kanssa

Jakson tasapainoisin osuus, ja se yllättää, koska se tulee kritiikin keskeltä.

Sami nostaa esiin Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren käsittelemän toiseuden: naiseus määrittyy poikkeamana miehisestä oletusarvosta. Tupamäen vastaus on suora: se on ihan validi kritiikki.

Hän antaa siitä kaksi esimerkkiä:

Ja sitten hän kääntää sen: odotukset sitovat molempia sukupuolia. Naisen odotetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, miehen odotetaan olevan vahva ja päättäväinen. Hänen kritiikkinsä ei siis kohdistu siihen havaintoon, että sukupuoliroolit rajoittavat, vaan siihen, mitä siitä pitäisi tehdä.

Tässä kohtaa jaksossa viitataan Tuija Siltamäen kolumniin, jonka otsikkoidea on, että maailma pitää saada vakuuttuneeksi siitä, että naiset voivat olla yhtä huonoja kuin miehet. Tupamäki on samaa mieltä, ja hänen lisäyksensä on, että stereotypia on ongelma myös silloin, kun se on myönteinen — nainen ei ole vapaa, jos häntä pidetään lähtökohtaisesti parempana.

Hänen vastaväitteensä korjausyrityksiin on mikromanageeraus: pyrkimys lopputulosten tilastolliseen tasa-arvoon johtaa siihen, että yksilön valintoja ohjataan ryhmän keskiarvon nimissä.

4. Intersektionaalisuus: määritelmä, ja väite sen alkuperästä

Tässä jakso siirtyy rakenteellisesta argumentista poliittiseen väitteeseen, ja siirtymä on syytä merkitä.

Määritelmä, jonka Tupamäki hyväksyy: ihmisessä risteää useita identiteettejä, ja niiden risteymät vaikuttavat siihen, miten hän yhteiskunnassa pärjää. Hän toteaa itse, että tässä muodossa käsite on vaikea määritellä täsmällisesti, ja suosii puhumista “intersektioista” ilman feminismi-lisäystä.

Hän myöntää myös periaatteen: on hyvä tunnistaa, jos jokin ulkoinen piirre vaikuttaa ihmisen menestymiseen, ja korjata sitä yhteiskunnan rakenteissa.

Ja sitten tulee jakson kiistanalaisin väite: intersektionaalisuus on marxismia. Tupamäen perustelu on kolmiosainen:

  1. Sortaja ja sorrettu. Marxilla luokkataistelun osapuolet ovat työväenluokka ja kapitalistit; intersektionaalisessa kehyksessä sorron akselit ovat identiteettejä, mutta rakenne — etuoikeutetut ja sorretut — on sama.
  2. Uhrihierarkia. Hän viittaa Helsingin Sanomien julkaisemaan “etuoikeuskehään” ja huomauttaa, että siinä on mukana esimerkiksi hyväkuntoisuus ja lihavuus. Hänen pointtinsa on, että kun akseleita lisätään, syntyy pisteytys, ja pisteytyksestä seuraa järjestys.
  3. Liittolaisuuslogiikka. Liittolaisesi liittolainen on vihollisesi vihollinen — eri akseleilta tulevat ryhmät liittoutuvat, koska ne hakevat muutosta samaan suuntaan, ei siksi että niillä olisi sama sisältö.

Vastaväite, jota jaksossa ei esitetä ja joka kuuluu tähän: intersektionaalisuuden käsitteen muotoili oikeustieteilijä Kimberlé Crenshaw 1989 hyvin kapeassa ja käytännöllisessä tarkoituksessa — kuvatakseen, miksi mustat naiset hävisivät syrjintäoikeudenkäyntejä Yhdysvalloissa silloin, kun tuomioistuin käsitteli rotua ja sukupuolta erikseen mutta ei yhdessä. Se on syntyjään juridinen todistelukysymys, ei yhteiskuntaoppi. Sukulaisuus kriittiseen teoriaan on todellinen, mutta suora johtaminen Marxista on tulkinta, ei käsitehistoriallinen fakta. Lukija voi arvioida kumpaa pitää vahvempana; jakso esittää vain toisen puolen.

5. Kriittinen teoria ja objektiivisuus — jakson filosofisesti tärkein kiista

Tämä on jakson vahvin puhtaasti älyllinen argumentti, ja se on myös se, jossa vastapuolta kaivattaisiin eniten.

Tupamäen väite: kriittinen teoria hylkää objektiivisuuden. Jos lähtökohta on, että objektiivisuutta ei ole vaan on vain subjektiivisia kokemuksia, tiedettä tehdään kriteereillä, jotka on valittu poliittisesti — ja silloin faktoihin vetoaminen ei enää ratkaise mitään.

Hän vertaa tätä 1970-luvun taistolaisuuteen ja “tieteelliseen sosialismiin”: kun kommunismin toimimattomuutta osoitti, vastaus oli, ettei kyseessä ollut oikea kommunismi. Väite on rakenteeltaan kumoamaton — ja se on hänen varsinainen kritiikkinsä.

Todiste, johon hän vetoaa, on tarkistettavissa ja se on tässä syytä esittää oikein:

Nämä tapahtuivat ja ne ovat dokumentoituja. Mitä ne todistavat, on erillinen kysymys. Vertaisarvioinnin pettäminen on osoitettu yhtä lailla lääketieteen ja fysiikan puolella, eikä yksittäinen huijaus kumoa alaa. Tupamäen väite on vahvempi kuin huijaukset yksinään kantavat — mutta se, että huijaukset menivät läpi juuri tällä alalla ja juuri tällä tavalla, on aito havainto, jota ei kannata ohittaa kummastakaan suunnasta.

Fukuyama-välihuomio. Sami tuo keskusteluun Francis Fukuyaman, jonka Historian loppu ennusti hyviä aikoja liberaalille demokratialle ja jonka myöhempi tuotanto käsittelee identiteettiä. Fukuyaman kanta on, että identiteettipolitiikkaan on vastattava universalismilla kansallisella tasolla — laajennetulla kansalaisidentiteetillä, ei ryhmäidentiteettien summalla. Se on rakentava vastaus ja se on jaksossa harvinaisuus.

Israel ja Palestiina. Jakso on nauhoitettu pari viikkoa 7. lokakuuta 2023 jälkeen, ja tapaus nousee esiin esimerkkinä kehyksen rajoista eikä kannanottona konfliktiin. Tupamäen argumentti on, että jos sortaja–sorrettu-asetelma on kiinnitetty etukäteen identiteetin perusteella, kehys ei pysty käsittelemään tapahtumia, jotka eivät siihen istu, vaan vaatii jatkuvia lisäselityksiä. Tämä artikkeli ei ota kantaa konfliktiin eikä kuvaa sitä; kohta on tässä siksi, että se on osa vieraan argumenttia kehyksen toimivuudesta.

6. “Globaalisti feministi, Suomessa tasa-arvon kannattaja”

Tämä on jakson selkein yksittäinen kannanotto ja samalla sen rehellisin, koska se on eksplisiittisesti kaksitasoinen.

Globaalilla tasolla Tupamäki sanoo olevansa feministi. Perustelu on suora ja konkreettinen: maailmassa on satoja miljoonia naisia, jotka ovat jatkuvasti alisteisessa asemassa. Hänen esimerkkinsä on Afganistan — tapaus, jossa sorto on hänen sanoin todellista ja sovinistista, ja jossa länsimaiden vetäytymisen jälkeinen tilanne on suoraviivaisesti huonompi naisille.

Hän kertoo lahjoittavansa Planille ja nimenomaan tyttöjen koulutukseen, koska pitää sitä ensimmäisenä reittinä tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Hän liittää tämän efektiiviseen altruismiin ja kertoo kuunnelleensa aiheesta Sam Harrisia. Jaksossa mainitaan myös Sam Bankman-Fried, eli liikkeen tunnetuin skandaali, mutta sitä ei jaksossa käsitellä.

Suomessa hän kutsuu itseään mieluummin tasa-arvon kannattajaksi. Ja tässä hän nimeää sen, mitä hän Suomessa tukisi: poikien pärjääminen koulussa ja poikien mielenterveys — aiheita, joista hänen mukaansa puhutaan liian vähän.

Tämä on artikkelin kannalta tärkeä kohta, koska se tekee kannasta johdonmukaisen eikä pelkästään kriittisen: väite ei ole, ettei sukupuolten välillä olisi ongelmia, vaan että Suomen ongelmat ovat eri ongelmia kuin Afganistanin.

Ja tästä seuraa hänen varsinainen syytöksensä, joka on jakson otsikkoväite: intersektionaalisuus on pilannut feminismin. Väite on, että kun huomio siirtyy risteäviin identiteetteihin länsimaissa, se siirtyy pois paikoista, joissa naisten oikeuksia rajoitetaan lailla ja väkivallalla. Se on tarkistettavissa oleva väite painopisteestä — ja sen vastaväite on yhtä ilmeinen: kahta asiaa voi ajaa yhtä aikaa. Jakso ei esitä vastaväitettä.

7. Meemi, rasismisyytös ja se, mitä siitä jää

Lyhyt mutta paljastava kohta, ja tässä se on tiivistetty siihen, mikä siitä on yleistettävissä.

Tupamäki kertoo julkaisseensa sosiaalisessa mediassa tekoälyllä tehtyjä kuvia sisältäneen meemin, joka arvosteli sote-uudistuksen johtajien palkkatasoa. Palautteena tuli syytös rasismista käytettyjen kuvien vuoksi. Hänen oma tulkintansa on, ettei meemissä ollut rasistista sisältöä.

Tämä on hänen oma kuvauksensa saamastaan palautteesta, ja tässä artikkelissa se on kirjattu sellaisena. Kumpikin osapuoli olisi tarpeen, jotta tapauksesta voisi sanoa enempää, eikä jaksossa ole kuin toinen.

Se, mikä tästä on yleistettävissä, on Tupamäen laajempi väite: hänen mukaansa rasismikeskustelussa kovimmin huutava voittaa, koska kynnys sanoa ääneen eri mieltä olevansa on korkea. Tämä on kannanotto, ei havainto, ja se on tässä merkitty sellaiseksi.

Hän tekee kuitenkin samassa yhteydessä erottelun, joka on hyödyllinen riippumatta siitä, mitä edellisestä ajattelee: on eri asia uskoa aidosti rotuhierarkiaan — että jokin ihmisryhmä on lähtökohtaisesti toista parempi tai älykkäämpi — kuin tulla tulkituksi väärin. Ensimmäinen on rasismin varsinainen sisältö. Jos sana venytetään kattamaan kaikki loukkaantumiset, se menettää kykynsä kuvata sitä ensimmäistä.

8. Marx ilman irvikuvaa

Jakson yllättävin osuus on se, jossa vieras kertoo, mikä Marxissa on hänen mielestään oikein. Se on lyhyt ja se on tehty huolella.

Mikä kestää:

Mikä ei kestä, hänen mukaansa:

Lenin. Tupamäen arvio on epätavallinen ja se ansaitsee tulla kirjatuksi tarkasti: hän pitää Leniniä analyyttisenä ja katsoo tämän tehneen johdonmukaisia jatkoteorioita kommunistisessa kehyksessä. Hän ei esitä tätä kiitoksena vaan selityksenä sille, miksi leninistejä on edelleen paljon — teoria on sisäisesti pitävä. Ja siitä seuraa hänen kritiikkinsä: jos liberaali yhteiskunta määritellään kokonaisuudessaan korruptoituneeksi, ainoaksi ratkaisuksi jää sen katkaiseminen kokonaan. Se on kehyksen ominaisuus eikä Leninin luonteenpiirre.

9. Kapitalismi ja markkinatalous eivät ole sama asia

Jakson hyödyllisin käsitteellinen erottelu, ja se on esitetty poikkeuksellisen reilusti, koska vieras esittää sen viittaamalla keskusteluun poliittisen vastapuolensa kanssa — Kommunistisen puolueen Tiina Sandbergin — ja lähettää tälle terveiset.

Erottelu:

Hänen juustoesimerkkinsä on hyvä, koska se tekee eron konkreettiseksi: jos kuluttaja valitsee yhden valmistajan juuston, kapitalismissa se valmistaja saa voiton ja kerryttää pääomaa. Sosialistisessa markkinataloudessa markkina saa yhä valita, mutta voitot tasataan — jolloin voittajalta katoaa syy tehdä parempaa tuotetta.

Erottelu on hyödyllinen riippumatta poliittisesta kannasta, koska suurin osa kapitalismikeskustelusta sekoittaa nämä kaksi, ja silloin osapuolet kiistelevät eri asioista.

Isännän kannanotto. Sami esittää tässä oman näkemyksensä, joka on jaksossa merkitty “räntiksi” ja joka on tässä merkitty kannanotoksi: hänen mukaansa on epäjohdonmukaista tavoitella suomalaisten varallisuuden pienentämistä, kun verotus on jo korkeaa ja kotitalouksien varallisuus kansainvälisesti matalaa. Varallisuuden matalasta tasosta hän on tehnyt kanavalla useita jaksoja; se on tarkistettavissa oleva osa väitteestä, toisin kuin tulkinta motiiveista.

10. Hyvinvointivaltio yhteismaan ongelmana

Jakson viimeinen rakenteellinen argumentti, ja se on niistä kiinnostavin, koska se ei ole tavanomaista julkisen talouden puhetta.

Väite: hyvinvointivaltion ongelma on sama kuin yhteismaan ongelma — kun resurssi on yhteinen eikä kenelläkään ole siitä viimekätistä vastuuta, jokaisella on kannuste ottaa enemmän kuin kestävä osuus. Käytännössä tämä näkyy velanotossa: velka on kaikkien ja siksi ei kenenkään.

Toinen väite on tarkempi ja siksi kiinnostavampi: tulonsiirrot eivät kulje rikkaalta köyhälle vaan keskituloiselta keskituloiselle. Tupamäen muotoilu on kärjekäs — hyötyjiä ovat “keskituloiset demarit” — mutta itse havainto on tunnettu pohjoismaisen hyvinvointivaltion tutkimuksessa: kun sekä verotus että etuudet ovat laajoja, iso osa rahavirrasta on saman kotitalouden rahan kierrättämistä järjestelmän läpi, ei uudelleenjakoa tuloluokkien välillä. Väite on siis vahvempi kuin sen esitystapa antaa olettaa.

Acemoglun kapea käytävä. Tupamäki soveltaa Daron Acemoglun ja James Robinsonin mallia (The Narrow Corridor, 2019): toisella akselilla on valtion voima, toisella kansalaisyhteiskunnan kyky pitää sitä kurissa. Vapaus säilyy vain kapeassa käytävässä, jossa molemmat kasvavat yhtä aikaa. Hänen johtopäätöksensä Suomesta on, että valtion koneisto on valtava ja liberaali kansalaisyhteiskunta ohut — eli olemme käytävän Leviathan-reunalla.

Tämä on hänen sovelluksensa mallista, ei mallin oma tulos. Sen voi kiistää monella tavalla — esimerkiksi sillä, että pohjoismaisessa järjestelmässä ammattiliitot, järjestöt ja vahva lehdistö ovat juuri sitä kansalaisyhteiskuntaa, jonka hän katsoo ohueksi. Jakso ei käsittele tätä vastaväitettä.

Laffer. Hän esittää lisäksi, että Suomi on Lafferin käyrän oikealla puolella eli verottaa korkeammilla asteilla kuin verokertymän maksimointi edellyttäisi. Tämä on kiistanalainen empiirinen väite. Lafferin käyrän olemassaolo on triviaalisti tosi (nollaverolla ja sadan prosentin verolla kertymä on nolla); se, missä huippu on, on tutkimuskirjallisuudessa avoin ja arviot vaihtelevat laajasti veromuodoittain. Jakso ei esitä laskelmaa.

11. Lopuksi: mitä jaksosta jää

Jakso päättyy kysymykseen esikuvista, ja Tupamäen vastaus kertoo enemmän kuin mikään muu kohta siitä, mitä hän politiikassa arvostaa. Hän nimeää Ben Zyskowiczin, ja perustelu ei ole ideologinen: kyky tehdä yhteistyötä, olla ihmisiksi ja olla avulias kenelle tahansa. Hän liittää nimenomaan nämä ominaisuudet siihen, miksi Zyskowicz on pysynyt eduskunnassa vuosikymmeniä.

Se on hyvä paikka arvioida jaksoa kokonaisuutena.

Mikä jaksossa kestää:

Mikä on kannanotto eikä havainto:

Nämä ovat kaikki puolustettavissa olevia kantoja, ja ne on tässä merkitty kannoiksi, koska jakso esittää ne havaintoina eikä vastapuolta ole paikalla.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English