Neuvottelija.AI

EP213 · Yhteiskunta · 2023-09-29

Neuvotteleva presidentti | Pekka Haavisto | Neuvottelija 213

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto Sami Miettisen vieraana syyskuussa 2023, neljä kuukautta ennen vaalia. Jakson runko on neljä neuvotteluteesiä, jotka Haavisto on muotoillut Darfurin rauhanneuvotteluista: tilan antaminen ja myötäkuuntelu, suorapuheisuus myös kansanmurhasta, johdonmukainen totuudellisuus ilman eri tarinoita eri osapuolille, ja se että varoitukset on toteutettava. Ympärillä ovat NATO-prosessin hyvä poliisi / paha poliisi -asetelma Turkin ja Unkarin kanssa, kysymys siitä mihin diplomatia yhä pystyy sodan keskellä, ja Afrikka-kritiikki, joka osuu Eurooppaan. Jakso on vaalikampanjan aikainen ehdokashaastattelu, mikä on merkitty. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Sami Miettinen

Neuvotteleva presidentti | Pekka Haavisto | Neuvottelija 213

Tiivistelmä: Presidenttiehdokas Pekka Haavisto Sami Miettisen vieraana syyskuussa 2023, neljä kuukautta ennen vaalia. Jakson runko on neljä neuvotteluteesiä, jotka Haavisto on muotoillut Darfurin rauhanneuvotteluista: tilan antaminen ja myötäkuuntelu, suorapuheisuus myös kansanmurhasta, johdonmukainen totuudellisuus ilman eri tarinoita eri osapuolille, ja se että varoitukset on toteutettava. Ympärillä ovat NATO-prosessin hyvä poliisi / paha poliisi -asetelma Turkin ja Unkarin kanssa, kysymys siitä mihin diplomatia yhä pystyy sodan keskellä, ja Afrikka-kritiikki, joka osuu Eurooppaan. Jakso on vaalikampanjan aikainen ehdokashaastattelu, mikä on merkitty. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Vieras, asetelma ja lähdevaraukset

Pekka Haavisto on pitkän linjan ulkoministeri, YK:n rauhanvälittäjä ja ympäristöministeri. Nauhoitus on 27.9.2023 — noin neljä kuukautta ennen tammikuun 2024 presidentinvaalia, jonka hän lopulta hävisi toisella kierroksella.

Neljä varausta, jotka on parempi sanoa etukäteen:

Tämä artikkeli painottaa jakson neuvottelusisältöä ja käsittelee päivänpolitiikan kohdat lyhyemmin. Se on tietoinen valinta: neuvotteluteesit ovat testattavissa ja yleistettäviä, kampanja-ajan tilannearviot eivät enää ole kumpaakaan.

1. Neljä neuvotteluteesiä

Tämä on jakson arvokkain osuus, ja se kestää irrotuksen kontekstistaan. Haavisto on muotoillut teesinsä Darfurin rauhanneuvotteluista — Darfur on Sudanin maakunta, jonka pinta-ala on suunnilleen Ranskan luokkaa — mutta ne eivät ole kehitysyhteistyön erikoisosaamista. Ne ovat neuvotteluteoriaa, joka on kirjoitettu tilanteista, joissa epäonnistumisen hinta on ihmishenkiä.

Teesi 1: Tilan antaminen ja myötäkuuntelu

Haaviston havainto on, että muutos tulee lauseen loppuosassa. Vastapuoli aloittaa tyypillisesti sanomalla “olen aina ollut tätä mieltä” — ja jatkaa sitten “mutta tällä kertaa voisin tehdä tämän kompromissin”. Jos et kuuntele kompromissiin asti, sinulta jää kuulematta se ainoa kohta, joka liikkui.

Tähän hän liittää käsitteen, jolle hän sanoo suoraan ettei tiedä onko sitä olemassa: myötäkuuntelu. Se ei ole tekniikkaa vaan asemanvaihto — luovut hetkeksi omista lähtökohdistasi ja menet samaan konfliktiin sisään toisen näkökulman ja toisen tarinan kautta. Vasta sen jälkeen palaat siihen, mitä itse tiedät konfliktista.

Erotus tavanomaiseen “aktiiviseen kuunteluun” on olennainen eikä semanttinen: aktiivinen kuuntelu on tapa saada vastapuoli kokemaan tulleensa kuulluksi. Myötäkuuntelu on menetelmä, jolla kuulija itse muuttaa omaa tilannekuvaansa.

Teesi 2: Suorapuheisuus myös siitä, mikä on vastapuolelle epämiellyttävää

Tämä on teeseistä vaikein, ja Haavisto antaa siitä esimerkin, joka tekee sen konkreettiseksi. Hän kertoo sanoneensa al-Shabaabia lähellä olevalle somalijohtajalle suoraan, että hänen alueellaan rikotaan ihmisoikeuksia niin räikeästi, ettei kukaan halua nähdä häntä neuvottelupöydässä.

Argumentti ei ole moraalinen vaan välineellinen: jos hirmuteot jätetään sanomatta, neuvottelu rakentuu tiedolle, jota molemmat tietävät vääräksi. Sellainen sopimus ei kestä. Haavisto käyttää tästä nimitystä radikaali totuudellisuus.

Teesi 3: Positiivinen yllättäminen johdonmukaisella totuudellisuudella

Tämä on teeseistä vastoin intuitiota menevin, ja sen logiikka on peliteoreettinen.

Rauhanneuvottelussa kukaan ei oleta, että kukaan puhuu totta. Kaikki olettavat, että takana on kommervenkkejä ja että toinen pelaa. Juuri siksi suoraan puhuminen on yllätysase: se on ainoa siirto, jota vastapuolen malli ei ennakoi.

Käytännön sääntö on kova ja sen voi tarkistaa: eri osapuolille ei kerrota eri tarinaa. Taktinen kaksoisviestintä on rauhanvälityksessä lähes vakio, ja se on myös se asia, joka paljastuessaan lopettaa välittäjän uran.

Haavisto tiivistää tämän puhumisena aikuisten kesken oikeista asioista, ilman jaarittelua ja keksittyjä tarinoita — ja lisää itse, että se voi olla vaarallista.

Teesi 4: Varoitukset on toteutettava

Kaikkein yksinkertaisin ja kaikkein useimmin rikottu: jos sanot lähteväsi neuvottelusta, kun jokin tapahtuu, sinun on lähdettävä. Jos asetat uhkavaatimuksen, se on toteutettava. Jos sanot katkaisevasi, katkaise.

Haavisto myöntää, että sitä joutuu välillä tekemään, ja että se on äärimmäinen hetki. Hänen johtopäätöksensä ei ole, että pitää uhata rohkeammin, vaan päinvastoin: älä sano sitä, mitä et aio tehdä. Uhkauksella on oltava katetta, tai seuraavalla kerralla kenelläkään ei ole syytä uskoa mitään, mitä sanot.

Aikarajat, tunteet ja häpeä

Kaksi lisähuomiota, jotka eivät mahdu teeseihin mutta kuuluvat samaan aiheeseen.

Aikaraja ei aina ole taktiikkaa. Klassinen neuvotteluoppi sanoo, että kello pysäytetään ja neuvotellaan lehmän hermoilla. Haavisto huomauttaa, että toisinaan raja on fyysinen: joku on oikeasti poistuttava tiettyyn hetkeen mennessä, eikä siitä pääse yli kärsivällisyydellä.

Häpeä on neuvottelussa läsnä. Haavisto muistaa ilmastoneuvotteluista japanilaisen edustajan, joka itki julkisesti sanoessaan, että kuuden prosentin päästövähennys tuhoaa Japanin talouden. Haaviston oma kommentti on kuiva: jälkikäteen kuusi prosenttia on vaatimaton luku. Mutta se, mikä siinä hetkessä oli läsnä, ei ollut laskelma vaan häpeä — ja häpeää ei neuvotella pois numeroilla.

2. NATO-prosessi: roolijako, ei sattuma

Jakson toinen puoli on se, mistä Haavisto tunnetaan parhaiten, ja siinä hän puhuu kokemuksesta eikä ohjelmasta.

Roolijako Turkin kanssa. Sami esittää tulkinnan, jonka mukaan Niinistön, Haaviston ja Marinin kesken syntyi hyvä poliisi / paha poliisi -asetelma Erdoğanin suuntaan, mahdollisesti kolmas neutraali rooli mukaan lukien. Haavisto ei kiistä asetelmaa.

Kaksi asiaa hän kuitenkin oikaisee, ja ne ovat jakson kannalta tärkeämpiä kuin roolijako:

Ensinnäkin hakemus ei ollut NATO-maille itsestäänselvyys. Oli keskeisiä jäsenmaita, jotka toivoivat, ettei tilannetta eskaloitaisi. Suomen piti pystyä vastaamaan kahteen kysymykseen: miten se huolehtii omasta puolustuksestaan, ja miten se ei muodostu taakaksi NATO:lle. Pitkittyvään prosessiin varauduttiin hankkimalla erillisiä turvatakuita muilta mailta.

Haavisto merkitsee tässä rehellisesti erimielisyyden: Mikko Hautalan ja Risto E. J. Penttilän näkemykset siitä, kuinka tiukkaa vastustus oli, eroavat toisistaan. Penttilän kirjassa asia esitetään lähes kieltona; toisen näkemyksen mukaan aktiivista vastustusta ei ollut. Haavisto ei ratkaise kiistaa. Se on hyvä merkki lähdekritiikistä eikä välttelyä.

Toiseksi Unkari seurasi Turkkia. Unkarin osalta oli alusta asti aika selvää, että päätös tulee sitten kun Turkki päättää. Turkin osalta Haavisto sanoo suoraan sen, mitä julkisuudessa pitkään kierrettiin: Suomea koskevaa päätöstä olisi voinut nopeuttaa, jos Suomi olisi halunnut irtautua Ruotsista nopeasti. Tiet erosivat lopulta keväällä 2023 — Haaviston sanoin “pehmeästi” — kun Ruotsin tilanne mutkistui Koraanin polttamisten myötä ja Suomen oman turvallisuuden varmistaminen ei enää kestänyt odottamista.

Unkarin oma logiikka. Haavisto kuvaa keskusteluja Unkarin ulkoministerin Péter Szijjártón kanssa, ja hänen selityksensä on historiallinen eikä transaktionaalinen: Unkarin kokemus vuodesta 1956 on, että kukaan ei tullut apuun. Länsi lupaili, ja kun venäläiset tankit tulivat, apua ei kuulunut. Tähän tulee päälle Unkarin energiariippuvuus Venäjästä ja pitkä kiista unkarilaisvähemmistön kohtelusta Ukrainassa.

Tämä on hyvä esimerkki ensimmäisestä teesistä käytännössä. Unkarin kanta on helppo selittää pelkällä Orbánin ja Putinin suhteella; Haavisto ottaa lisäksi mukaan sen tarinan, jonka unkarilainen osapuoli itse kertoo itsestään. Se ei tee kannasta oikeaa, mutta se tekee siitä ennustettavan.

Historian iva, jonka Haavisto nimeää itse. Suomen laki uskonrauhan rikkomisesta — laki, jota yksilönvapauden ystävän on hankala puolustaa — päätyi tässä prosessissa pelastamaan Suomen ja tuomitsemaan Ruotsin. Haavisto sanoo sen suoraan eikä yritä tehdä siitä ansiota.

Hän liittää kuvaan myös F-16-hävittäjät ja Yhdysvaltain senaatin, jossa Turkin kurdipolitiikasta käytiin samaa ihmisoikeuskeskustelua kuin Euroopassa — eli Turkin päätös ei ollut kahdenvälinen kysymys vaan osa laajempaa kauppaa.

3. Mihin diplomatia sodan keskellä yhä pystyy

Tämä on jakson hyödyllisin yksittäinen erittely, koska se on lista eikä asenne. Haaviston väite on, että diplomatia ei ole kuollut, ja hän perustelee sen tapauksilla:

Ja sen vieressä kulkee Haaviston oma varaus, joka tekee listasta uskottavan: apuväsymys on todellinen. Pakolaisia on tullut paljon, viljan hintadumppaus on vaikuttanut naapurimaiden kuten Puolan maatalouden tuloihin, ja monet asiat kasaantuvat. Yksi uusi pieni asia voi katkaista kamelin selän. Hänen kuvansa on, että torni heiluu välillä — ei että se kaatuu.

4. Venäjän haavoittuvuus ja Vuoristo-Karabah

Nämä ovat jakson ennusteenomaisimmat kohdat, ja siksi ne on syytä merkitä sellaisiksi.

Haavisto vertaa Prigožinin matkaa Moskovaan vuoden 1917 tilanteeseen: pettyneet sotilaat, jotka ovat kärsineet huonosti johdetuista sotatoimista, ovat vihaisia. Hän ei väitä, että järjestelmä kaatuu — hän sanoo, että Neuvostoliittokin kaatui omaan mahdottomuuteensa ja että suomalaiset ovat historiassa osanneet käyttää tällaiset reunakohdat taitavasti hyväkseen.

Vuoristo-Karabahin osalta hänen havaintonsa on ensimmäisen teesin mukainen ja kestää ajan yli paremmin kuin arvio voimasuhteista: hän on tavannut sekä Azerbaidžanin että Armenian edustajia viimeisimpien taistelujen jälkeen, ja hänen huomionsa on kielenkäytössä — siinä, miten toisesta osapuolesta puhutaan. Se on neuvotteluvälittäjän diagnostinen mittari, ei mielipide.

5. Afrikka-kritiikki, joka osuu Eurooppaan

Jakson terävin yksittäinen argumentti ei koske Afrikkaa vaan Euroopan tapaa puhua siitä.

Ensimmäinen havainto on kielellinen ja kiusallinen: asiaa kutsutaan “afrikkalaiseksi” — ei nigerialaiseksi, eteläafrikkalaiseksi, namibialaiseksi tai etiopialaiseksi. Afrikkaa ajatellaan yhä massana, vaikka maat ovat hyvin eri tavalla kehittyneitä.

Toinen havainto on Haaviston kuvaus siitä, miksi kiinalainen hissipuhe toimii ja eurooppalainen ei. Kiinalainen esitys on kolmiosainen ja jokainen osa vastaa johonkin, mitä isäntämaa itse pitää ongelmanaan:

  1. Onko ongelmanne väestönkasvu? Meillä on siihen ratkaisu — väestöohjelma.
  2. Onko ongelmanne talous? Meillä on ollut viiden–seitsemän prosentin tasainen vuosikasvu.
  3. Onko ongelmanne ympäristö? Siihenkin meillä on tarjottavaa.

Eurooppalainen vastine on demokratia ja ihmisoikeudet. Haavisto siteeraa muotoilua, jonka hän on kuullut: kiinalaiselta saat sairaalan, eurooppalaiselta moraalisaarnan.

On tärkeää lukea tämä oikein. Haavisto ei sano, että demokratiasta pitäisi luopua. Hän sanoo, että arvopuhe ilman investointia ei ole tarjous, ja että vastapuoli kääntää korvansa sinne, mistä tarjous tulee. Se on rakenteellinen väite kilpailuasetelmasta, ja se on tarkistettavissa.

Samaan kappaleeseen kuuluu myös jakson nöyrin kohta. Kysyttäessä, mitä maailmalta on jäänyt reppuun, Haaviston vastaus on vanhan miehen hänelle kertoma viisaus: maailmalle ei kannata lähteä viemään oppia — maailmalla osataan. Käytännön esimerkki on konkreettinen: kylien ja alueiden välisiin riitoihin on olemassa vanhoja paikallisia ratkaisumekanismeja, ja rauhaa ei rakenneta tyhjyyden päälle vaan sen varaan, miten siellä on aiemmin neuvoteltu.

6. Energia: kun teollisuus ja ympäristöliike päätyvät samaan lopputulokseen

Tämä osuus on jakson yllättävin, koska se ei mene odotettua reittiä.

Ydinvoima. Haaviston oma kanta on jaksossa auki ja hän kertoo, miksi: vihreissä on uusi sukupolvi, joka suhtautuu pieniin ydinvoimalaitoksiin hyvin myönteisesti. Hän ei julista kääntymystä, mutta hän ei myöskään sulje ovea. Rosatom-hanke on hänelle esimerkki virheinvestoinnista.

Tuuli ja aurinko. Tässä hän on selvästi innostunut, ja perustelu on paikallinen eikä ideologinen: Venäjän hyökkäyksen jälkeen investoinnit ovat kiihtyneet, ja pienillä paikkakunnilla — hän mainitsee Pieksämäen — tunnelma on dynaaminen. Vanhoille suopohjille nousee aurinkopaneeleita, ja hän heittää ilmaan ajatuksen kasvihuoneista paneelien alle. Hänen mukaansa myös sähkövarastot ja kaksisuuntainen verkko ovat toteutumassa: sähköä voi myös myydä verkkoon.

SSAB ja Raahe. Tämä on jakson isoin talousluku. Haaviston mukaan Raahen tehdas tuottaa noin 7 prosenttia Suomen päästöistä, ja vastaava laitos on Ruotsissa. Yhtiö punnitsee, kumpi uudistetaan ensin. Päätös on siis yhtä aikaa ilmastopäätös ja teollisuuspoliittinen päätös, eikä Suomi voi tehdä sitä itse.

Se johtopäätös, joka on artikkelin kannalta kiinnostavin, on Haaviston oma: teollisuuden ja ympäristöliikkeen — joita hän itse on edustanut — kummallinen yhteisvoitto voi olla lähellä. Hän liittää tähän muistikuvan 1970-luvulta, jolloin hänen nuoruudessaan sanottiin, että luonnon saastuminen on välttämätön hinta elintasosta. Se ei ole enää kenenkään kanta.

Kahdesta asiasta on syytä olla tarkkana lukijana: ydinvoimakanta jää jaksossa auki, ja 7 prosentin luku on Haaviston esittämä, ei tässä artikkelissa erikseen todennettu.

7. Erimielisyys, turvallinen tila ja agoran puute

Jakson loppupuoli käsittelee kotimaista keskustelukulttuuria, ja siinä on kaksi kohtaa, jotka kestävät irrotuksen kampanjakontekstista.

Erimielisyys on hyödyllistä. Haavisto torjuu ajatuksen, että Suomi olisi niin pieni kansa, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä. Hänen perustelunsa on käytännöllinen: kun kantoja on useita, joku niistä sattuu olemaan oikea — ja se selviää vasta jälkikäteen. Edellytys on kuitenkin sivistynyt neuvottelumekanismi, ja hän muistuttaa, että suomalaisessa päätöksenteossa — myös työmarkkinoiden sopimusjärjestelmissä — sellainen traditio on olemassa. Sitä ei kannata heittää romukoppaan.

Turvallinen tila, molempiin suuntiin. Tämä on jakson tasapainoisin kohta, ja se kannattaa lukea kokonaisuutena eikä puoliksi.

Ruotsin räppäri Einárin murhan jälkeen Haavisto kutsui ulkoministerinä koolle keskustelun, jossa oli suomalaisia räppäreitä, asemalasten edustajia, poliiseja, nuorisotyöntekijöitä ja kokemusasiantuntijoita. Yksi nuori tuli keskustelun jälkeen kiittämään siitä, että hän oli tehnyt keskustelulle turvallisen tilan — nuori kertoi, ettei ollut voinut puhua näistä asioista kotona, koulussa, kavereiden kanssa eikä varsinkaan sosiaalisessa mediassa.

Ja sitten Haavisto tekee sen, mitä tässä keskustelussa harvoin tehdään: hän nimeää käsitteen vaaran. Jotkut käyttävät “turvallista tilaa” väistämisvelvollisuutena — niin, että kun erityisen kokeva puhuu, muiden pitää olla kommentoimatta. Siinä on hänen mukaansa omat vaaransa. Hänen oma määritelmänsä on toinen: turvallisuuteen kuuluu myötäkuuntelu, eli sama taito kuin ensimmäisessä neuvotteluteesissä. Tila on turvallinen silloin, kun ihmiset kuuntelevat toisiaan — ei silloin, kun osa vaikenee.

Agoran puute. Haavisto pitää sosiaalista mediaa huonona korvikkeena julkiselle torille. Hän on itse TikTokissa ja huomauttaa, että kommenttipalsta on siellä eri muotoinen kuin X:ssä — ääripäät asettuvat eri tavalla. Mutta hänen luottamuksensa on livekohtaamisessa, ei alustassa.

8. Presidenttikuva: Ståhlberg, Paasikivi, Ryti — ja Kofi Annan

Kysymykseen Suomen parhaista presidenteistä Haaviston valinnat kertovat siitä, mitä hän pitää tehtävän ytimenä, ja ne ovat kaikki uhrauksen eivätkä menestyksen esimerkkejä.

Kansainvälisistä toimijoista hän nostaa Kofi Annanin, jonka tuki hänellä oli YK:ssa kuutena vuotena konfliktialueiden ja sodan ympäristötuhojen selvittäjänä. Luonnehdinta on rohkeus suurvaltojen välissä — ja hän liittää siihen realistisen huomion siitä, että YK on Ukrainan tilanteen vuoksi nyt vaikeuksissa.

Ahvenanmaa on jakson viimeinen ja vähiten huomattu neuvotteluopetus. Kansainliitto määräsi Ahvenanmaan Suomelle, ja NATO-neuvotteluissa Brysselissä Ahvenanmaan edustus otettiin mukaan delegaatioon. Haaviston pointti ei ole puheenvuoroissa vaan läsnäolossa: osapuoli, joka on pöydässä, on eri asia kuin osapuoli, josta puhutaan.

Se on koko jakson tiivistys yhdessä käytännön ratkaisussa.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English