EP171 · Yhteiskunta · 2023-01-24

Persut nousee, Marin mokasi | Juhani Huopainen & Onni Rostila | Neuvottelija 171

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Sanna Marin sulki perussuomalaiset ulos hallitusyhteistyöstä juuri kun kannatusmittaukset kääntyivät, ja jaksossa puretaan mitä tuon linjauksen taustalla vieraiden mielestä on. Juhani Huopainen ja Onni Rostila arvioivat, miten SDP on heidän mukaansa etääntynyt työväenpuolueen juuristaan ja mitä blokkiasetelma tarkoittaa kevään eduskuntavaaleissa. Keskustelu kulkee elpymispaketin neuvottelutuloksesta ennallistamisasetukseen ja kokonaisveroasteeseen, joka ohitti Ruotsin. Esiin nousee myös se, miten elinkeinoelämä sai vihervasemmistohallituksen läpäisemään tuen, joka vastaa mittaluokaltaan yhteisöveron alennusta. Julkaistu 15.1.2023.

Sami Miettinen

Persut nousee, Marin mokasi | Juhani Huopainen & Onni Rostila

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 171 Sami Miettinen keskustelee Juhani Huopaisen ja Onni Rostilan kanssa kevään 2023 eduskuntavaalien asetelmasta. Huopainen työskentelee perussuomalaisten palveluksessa ja Rostila on puolueen ehdokas Uudellamaalla, joten jakso on avoimen puoluepoliittinen ja esitetyt arviot ovat vieraiden omia näkemyksiä — myös silloin kun ne koskevat muita puolueita ja niiden edustajia. Ne on tässä kirjattu heidän tulkintoinaan, ei tosiasiaväitteinä. Julkaistu 15.1.2023.

Miksi Marin sulki perussuomalaiset ulos?

Lähtökohta on tuore uutinen: punavihreän laidan edustajat ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet, ettei perussuomalaisten kanssa tehdä hallitusyhteistyötä. Miettinen kysyy suoraan, onko kyseessä “universaalisti tyhmin muuvi vai joku brilliantti strategia”.

Rostilan luenta on laskennallinen. Hänen tulkintansa mukaan demarien puoluetoimistolla laskettiin yksi plus yksi sen Ylen gallupin jälkeen, jossa perussuomalaiset nousivat demarien ohi kakkoseksi. Uhka jäädä kolmanneksi — ja kauas pääministeritaistosta — teki asemoinnista “joko me tai sitten oikeistohallitus” houkuttelevan.

Hän merkitsee myös sen, mitä linjauksesta puuttui: substanssia ei tullut, vaikka toimittajat kysyivät. “Se oli enemmän tätä arvopohjapuhetta.”

Huopainen lähestyy asiaa pidemmän kaaren kautta ja esittää jakson kantavan väitteen SDP:stä: puolue on siirtynyt kauas työväenpuoluejuuristaan. Jäljellä on hänen mukaansa “ay-korporatismi ja EU-fanitus”, ja uudet juuret ovat ilmastossa, maahanmuutossa ja EU:ssa. “Jostain Heinäluoma–Lipponen-menosta ei ole enää jälkeäkään, ja Antti Lindtman vaikuttaa fasistilta nykymittaristossa.”

Osasyy on hänen mukaansa hallituskokoonpanossa: kun vihreät, vasemmistoliitto ja SDP istuvat samassa hallituksessa, ne alkavat puhua yhteisellä äänellä.

Vaihtoehtoja lausunnon selittämiseksi hän tarjoaa kaksi:

He uskovat siihen mitä sanovat. “Olen sen verran paljon kuunnellut SDP:n edustajien ja työntekijöiden juttuja, että en enää hämmästy yhtään mitään.”
Se on viestintää lehdistölle, jotta perussuomalaisten hallituskelpoisuus maalataan mahdottomaksi ja luodaan epävarmuutta — retoriikkaa, jossa toistuvat “vuorineuvosten veronalennukset”.

Blokkivaali ja aritmetiikka

Rostilan mukaan lopputulos on, että Marin on vienyt demarit tukevasti laitavasemmiston kainaloon yhdessä vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa — kun puolue on perinteisesti ollut tasapainotteleva valtionhoitajapuolue.

Ja siitä seuraa aritmetiikka, jonka hän esittää varauksella “jos en muista ihan väärin”: viimeisimmissä gallupeissa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja RKP muodostavat jo nipin napin enemmistön — kun taas kolme vasemmistopuoluetta eivät ole lähelläkään enemmistöä.

Siksi katseet kääntyvät kokoomukseen. Rostila viittaa Petteri Orpon haastatteluun, jossa tämä kuvaili yhteistyömahdollisuuksia perussuomalaisten kanssa suopeasti ja sanoi suoraan, että talouspoliittinen ohjelma olisi helpommin yhteensovitettavissa perussuomalaisten kuin demarien kanssa. Orpo nimesi myös kokoomuksen tavoitetilaksi sen, ettei uusia yhteislainoja ja pelastuspaketteja enää tulisi.

Miettinen tekee blokkikysymyksestä oman muotoilunsa: jos “törkeään rahojen haaskaukseen” halutaan muutosta, tarvitaan uusi blokki — eikä sitä pidä hänen mielestään kehystää liberaalien ja “tunkkaisen kansalliskonservatismin” vastakkainasetteluksi, vaan kysymykseksi siitä, mikä on vaihtoehto törsäykselle. Rostila tarttuu Huopaisen sanaan: tervehdytysliike.

Elpymispaketti: mitä Tuppurainen neuvotteli

Miettinen kehystää elpymispaketin numeroina: 4 miljardia saadaan, 8 miljardia maksetaan — vähintään miinus 4 miljardia. Ja hän kysyy Huopaiselta, riittääkö se neuvottelutulokseksi.

Huopaisen vastaus on kieltävä ja perustelu rakenteellinen: eurokriisiä ei ole ratkaistu. Samat ylivelkaiset maat ovat yhtä ylivelkaisia, ja EU-maat kärsivät edelleen epäsymmetrisistä sokeista — jotkut maat ottavat kohtuuttomasti osumaa, kuten turismimaat matkustusrajoituksista tai eri maat energiakriisistä.

Ja tässä on hänen varsinainen väitteensä: tätä ei pitänyt tapahtua — sitä, että maiden välisiä suhdannevaikeuksia tasataan yhteisillä mekanismeilla. Nyt hätä on kaikilla: “Saksat ja Ranskat ovat ihan yhtä hädissään huomisesta kuin Italiat ja Espanjat aiemmin.” Siitä seuraa “purukumivirityksiä” — ja Saksan liittokansleri oli pari päivää ennen nauhoitusta ilmoittanut suhtautuvansa myötämielisesti uuteen elpymispakettiin. “Kyllä se sieltä pöksähtää.”

Miettinen lisää tappiolaskelmaan koron: osat tulonsiirroista piti rahoittaa nollakorolla, ja Suomen maksuosuuskin rahoitetaan velalla — kohonneella korolla tappioon tulee satoja miljoonia tai miljardeja lisää. Hänen kärjistyksensä: “tämä hallitus onnistui tuolla törssäämään saman verran vajetta kuin kotimaassa” — molemmissa noin 8 miljardia.

Rostila lisää periaatteellisen puolen: paketissa rusikoitiin EU:n perussopimusten periaatetta, jonka mukaan yhteislainanottoa ei pitäisi olla käyttövalikoimassa. Ja kun purkki on kerran avattu, osassa maita puhuttiin avoimesti siitä, että juhlat voivat alkaa.

Perustuslakivaliokunnan “kertaluontoinen ja tarkkarajainen” -paalutuksesta syntyy jakson kuivin vitsi:

“Tämä kyseinen paketti on se kertaluontoinen ja tarkkarajainen, mutta seuraava paketti käsitellään erikseen.” — “Seuraava paketti on jälleen kertaluontoinen.” — “Juuri näin.”

Rostila nostaa esiin myös sen, että elpymispaketin läpimeno oli kiinni kokoomuksen tuesta oppositiosta käsin, ja hänen kuvauksensa mukaan Orpolle soitettiin EU:sta, minkä jälkeen aiemmat vapaat kädet eivät enää päteneetkään. Hänen johtopäätöksensä on, että sinipunan EU-politiikka olisi samanlaista — ehkä vielä pidäkkeettömämpää, koska nyt syitä yhteiseen rahankäyttöön löytyisi Venäjästä, Ukrainasta ja energiasta.

Huopainen ei pidä perusteluja täysin tyhjinä: on maita, jotka ovat ylivelkaisia — “suomen kielellä persaukisia” — ja joilla on valtavat investointitarpeet, ja vaarana on että rintama rakoilee ja aletaan tehdä diilejä Venäjän kanssa tai himmaillaan aseapua. Mutta hänen ilkeämielinen johtopäätöksensä on, että ainoa tapa estää seuraava paketti on hallitus, joka ottaa sen kynnyskysymyksekseen.

Miettinen esittää kuitenkin poikkeuksen: Ukrainan aseapu voisi olla järkevää hoitaa EU-tasolla, koska siellä on monta jarrumiestä eikä Suomessa. Hänen kritiikkinsä kohdistuu siihen, ettei Suomi hae ylikansalliselta tasolta itselleen hyödyttäviä jakomekanismeja, vaan ostaa “poliittista pääomaa oikeilla euroilla”. Neuvottelijan silmin se on tyhmää: “kuka muistaa seuraavassa paketissa näitä uhrauksia? Ei kukaan.”

Rostilan yleisempi kritiikki koskee luottamuspääomastrategiaa: ihmiset vaihtuvat EU-tasollakin, ja pienelle maalle olennaisempaa olisi se, mihin suuntaan koko EU:ta ohjataan omilla linjauksilla ja kuinka kriittinen ollaan kansallisen intressin kannalta kyseenalaisille ratkaisuille.

Ennallistamisasetus ja ydinvoima

Vihreästä politiikasta vieraat antavat yhden tunnustuksen ja yhden syytöksen.

Tunnustus: hallitus on päässyt yli ydinvoiman inhokkiudesta. “Siperia opettaa.”

Syytös: ennallistamisasetus. Rostilan mukaan se on valmisteltu käsittämättömän huonosti ja päästetty läpi hiljaisuudessa, vaikka kyse on miljardiluokan sitoumuksista ja tavoitteesta, joka palauttaisi Suomen suot 50-luvun tasolle. “Huonompaa neuvottelupositiota ei oikein voisi ottaakaan.”

Hänen konkreettinen huolensa koskee rakentamista: jos maankäyttö pitäisi palauttaa 50-luvulta lähtevään mittariin, keskisuurissa kaupungeissa rakennettaisiin enää ylöspäin vanhoille tonteille — koska Suomessa isot muutostyöt ja hakkuut ovat tulleet nimenomaan sotien jälkeen, mittari osuu meihin.

Ja tästä hän tekee jakson yleisimmin päteván huomion, joka ei ole puoluepoliittinen: miten poliittiset päättäjät voivat allekirjoittaa papereita, joiden lopullinen kustannustaso on anybody’s guess? “Silloin kriteeristöt on asetettu aivan väärin, siis Suomen intressien kannalta.”

Persujen omasta ympäristölinjasta hän antaa maltillisen kuvauksen: “tolkun luonnonsuojelu ja luonnonpuhtausajattelu”.

Miten tki-tuki meni läpi vihervasemmistohallitukselta

Jakson kiinnostavin yksittäinen analyysi on Huopaisen, ja se koskee vaikuttamisen mekaniikkaa. Hän merkitsee sen itse riskialttiiksi puheenvuoroksi.

Hänen väitteensä kulkee näin:

Elinkeinoelämässä tajuttiin, että vihervasemmistohallitukselle on turha ehdottaa yhteisöveron alentamista.
Sen sijaan sama asia paketoitiin tutkimukseksi ja kehittämiseksi ja vietiin läpi parlamentaarisena sopimuksena otsikolla “Suomi nousuun tutkimuksella ja kehityksellä”.
Mitä paperi käytännössä tarkoittaa: valtio maksaa yritysten tutkimus- ja kehitysmenot — ensimmäisenä vuonna parisataa miljoonaa, ja summa nousee lakisääteisesti.
Vajaan kymmenen vuoden kuluttua, hänen arvionsa mukaan noin 2028, valtion yrityksille siirtämä tki-raha on neljäsosa yhteisöveron tuotosta.

Johtopäätös on terävä: se vastaa mittaluokaltaan yhteisöverokannan leikkaamista 20:stä 15:een — mitä “edes kokoomusvetoinen porvarihallitus ei olisi kehdannut ehdottaa”. Toisin paketoituna se meni sukkana läpi.

Onko se tahallista vai tahatonta? Huopaisen arvio on jälkimmäinen: ei oikeasti ymmärretä mitä ollaan tekemässä. “Odotan mielenkiinnolla, missä vaiheessa joku kiinnittää huomiota siihen, miten todellisuudessa oikeistolaista ja federalistista politiikkaa niin sanottu vihervasemmistohallitus on vetänyt.”

Miettinen sovittaa havainnon omaan kehikkoonsa, ja se on jakson paras yleistys: talousvasemmisto haluaa olla kontrollissa ja kasvattaa tulonsiirtoja, talousoikeisto pienentää niitä ja antaa markkinoiden hoitaa. Tässä iskettiin siihen vasemmiston tarpeeseen olla hunajapurkin jakaja: “Se on ihan sama, vaikka ne menee niille kroonikapitalisteille, kunhan me päästään jakamaan.”

Rostila lisää kaksi tarkennusta: tuki painottuu todennäköisesti suuryrityssektorille pk-sektorin sijaan, mikä tekee EK:n roolista luontevan — ja laki on jo hyväksytty ja aikataulutettu, pykälissä myös se, ettei tulonsiirtoa saa leikata edes suhdannetilanteen heiketessä. “Kyllä ne hyvin pelaa siellä.” Huopainen antaa neuvon: Etelärannan tai Hakaniemen kanssa kannattaa tarkistaa, että kello, lompakko ja kännykkä ovat tallella.

Kokonaisveroaste ja marginaaliverot

Miettisen luvut: hallitus nosti kokonaisveroasteen 43 prosenttiin, jolla ohitettiin Ruotsi vuonna 2021. Pohjoismaista edellä on vain Tanska — ja hänen mukaansa vain siksi, että Tanskalla on 25 prosentin flätti arvonlisävero. Päälle tulee noin kolmen prosentin vuotuinen velkaantuminen: 43 + 3 = 46, jolloin ollaan hänen laskutavallaan maailman kärjessä.

Yhteisöverosta hän antaa vastakkaisen arvion — 20 prosenttia on kilpailukykyinen eikä sitä olisi tarvinnut viedä alaspäin. Ongelma on palkkaverossa ja marginaaliveroissa.

Huopaisen erittely on tässä hyödyllinen ja koskee koko tulojakaumaa: efektiivinen marginaaliveroaste on melkein tulotasosta riippumatta 70–80 prosenttia, koska pienillä tuloilla jokainen tienattu euro pienentää toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia. “Kaikki maksaa todellisuudessa marginaaliveroastetta.” Siksi tarvitaan sekä työllistymisen kannustimet kuntoon pienituloisilla että kannustimet tehdä enemmän keski- ja korkeatuloisilla.

Ja hän lisää havainnon esimiesvastuusta: kun työmäärään tulee plus 30 ja palkkaan plus 5 nettona, moni tavallinen työntekijä ei enää viitsi ottaa tarjottua etenemistä vastaan.

Miettisen oma teoria on rakenteellinen: Suomen korkeimmat palkat ovat naurettavan pieniä esimerkiksi Saksaan verrattuna, ja hänen mukaansa se johtuu verokiilasta — sekä työnantajan että työntekijän intressissä on pitää palkka matalampana. Hän pyytää poliitikkoja pohtimaan, että tämä on huono asia sekä työntekijöille että kansantaloudelle. Rostila liittää siihen työperäisen maahanmuuton: jos korkeimpien tuloluokkien verotus on äärimmäisen tiukkaa, kilpailu huippuosaajista häviää — ja siinä puheet ja käytännön politiikka eivät kohtaa.

Molemmat nostavat myös esiin päättäjien kannustimet. Huopaisen huomio on suora: ne, jotka systeemin ovat luoneet, siirtyvät kolmen neljän vuoden komennukselle EU:hun ja maksavat siellä 20 prosentin lähdeveroa. “Meillä välttämättä päättäjätkään eivät ole enää samassa veneessä äänestäjien kanssa.” Rostila kääntää sen omaksi puolueekseen eduksi: perussuomalaisilta pudonneelle kansanedustajalle ei ole rivissä paikkaa lobbaustoimistossa, EU-virassa eikä elinkeinoelämän tai ay-liikkeen palveluksessa.

Riikka Purran talouspoliittisesta ohjelmasta Rostila antaa arvion, joka on jakson realistisin kohta: Purra arvioi hänen mukaansa käytännön mahdollisuudet isoihin veroaleihin ensi hallituskaudella varovaisesti, koska valtiontalous on kroonisesti velkaantunut ja jokainen sadan miljoonan veroale on yhtälössä ongelmallinen. Logiikka on ensin sopeutus, sitten ansiotuloveron alennus loppuhallituskaudella. “Se kuulostaa musta realistiselta ja järkevältä.”

Leikkauslista: Yle, veikkauskratia ja järjestöavustukset

Miettinen tuo vertailukohdaksi edellisen jaksonsa Liberaalipuolueen 9 miljardin leikkauslistan ja kysyy Ylestä.

Numerot menevät ristiin, ja vieraat korjaavat ne yhdessä: liberaalien esitys jättäisi Ylelle noin 150 miljoonaa eli leikkaisi noin 400 miljoonaa, kun perussuomalaiset ovat esittäneet noin 150 miljoonan leikkausta. Rostilan luonnehdinta liberaalien listasta on kohtelias: “kunnianhimoista Yle-politiikkaa”, jota hän omalta kohdaltaan kannattaa estoitta. Huopainen huomauttaa, että tähän herättiin, kun havaittiin kokoomuksen ja perussuomalaisten olevan suunnilleen samoilla linjoilla.

Muut kohteet, joita vieraat nimeävät:

Sitra, ilmastorahasto ja vastaavat rakenteet, joita on kertynyt vuosien varrella.
Veikkauskratia. Huopaisen huomio on ovela: se on hoitanut hommansa omassa mielessään niin hyvin, että siitä on tullut jotain, mitä ilman ei muka voi elää. Päihdeyhdistyksiä oli kymmeniä — “haisee siltä, että pistetään vaan tämmöisiä suojatyöpaikkoja”.
Järjestöavustukset, joita leivotaan eri ministeriöiden budjetteihin ja joiden hallituksissa istuu Rostilan mukaan poliittisia paikallisaktiiveja nostamassa kokouspalkkioita. Hänen sanansa on rakenteellinen korruptio.
Kehitysapu, mukaan lukien ylikansalliset hankkeet.

Perussuomalaisten linjaksi Rostila muotoilee sen, että leikkaukset tehdään koskematta tavallisen suomalaisen tai vähäosaisen asemaan — kohteena “erityisklikit”, jotka keksivät itselleen mielekästä työtä.

Huopainen tekee tästä retorisen havainnon, joka on jakson metodologisin: mitä kovempaa retoriikkaa käytetään, sitä heikommat argumentit taustalla ovat. Esimerkkinä hän mainitsee ulkoministeriön virkamiehen väitteen, jonka mukaan kehitysyhteistyön leikkaaminen lisäisi pakolaisuutta Suomeen — ja huomauttaa, että tutkimusnäyttö kehitysyhteistyön vaikutuksesta muuttoliikkeeseen ei ole niin yksiselitteinen kuin moni luulee.

Ja hän esittää periaatteen, joka on hänen puheenvuoroistaan selkein: valtio ei koskaan kuluta omaansa. “Se vähentää kansalaisten tuloja ja varallisuutta ja ohjaa sen johonkin itse valitsemaansa kohteeseen.” Siirto vähävaraisille voi olla hyvä, mutta niukkojen resurssien siirtäminen niille, jotka eivät sitä ansaitse, ei ole. Taustalla on Miettisen kestoteema: suomalaiset ovat Länsi-Euroopan köyhimpiä, noin 200 000 euroa aikuista kohti köyhempiä kuin muut pohjoismaalaiset.

Rostila lisää spinnauksen suunnan: hänen mukaansa julkisivussa näytetään sairaalat, poliisi ja puolustusvoimat — joiden verorahoitteisuutta kukaan ei vastusta — kun leikattaisiin Ylestä, Sitrasta tai kehitysavusta.

Maahanmuutto: kaksi eri kysymystä yhtenä pötkönä

Miettinen avaa aiheen sillä, että valtamedian karikatyyrissä perussuomalaisten myötäily tarkoittaa rasismin hyväksymistä — ja esittää oman analyyttisen erottelunsa: humanitaarinen ja työperäinen maahanmuutto ovat kaksi eri asiaa, joita käsitellään samana pötkönä, ja Migri on hänen useiden vieraidensa mukaan siksi “täysin skitsofreeninen laitos”.

Huopaisen vastaus mutkistaa erottelua tarkoituksella: työperäisenä tulevatkin edellyttävät harkintaa — riittävätkö tulot, onko työpaikka todellinen, vai käykö kuten Ruotsissa, että maahan tullaan töihin ja jätetään sitten turvapaikkahakemus. Hän myöntää, että Migrillä on tässä parempaa osaamista kuin “yksinkertaisilla podcast-vierailla”.

Hänen oma ehdotuksensa on vastuun siirtäminen: jos yritys haluaa kutsua ihmisen töihin, kutsukoon — mutta siitä aiheutuvat menot ja yllätykset olkoot jollain tavalla yrityksen vastuulla. Ei voi olla niin, että yritykset saavat opportunistisesti kutsua kenet tahansa ja kustannukset jäävät muille.

Miettinen tuo vastaesimerkin, jossa raja on hänen mielestään selvä: Jyri Engeströmin ja Caterina Faken muutossa Suomeen nähtiin byrokraattinen riski, vaikka kyse oli varakkaista tulijoista. “Jossain kohtaa pitää löytyä se laatukriteeri.”

Rostilan konkretia: perussuomalaisten ohjelmissa on ollut noin 3 000 euron säännöllinen tulotaso kriteerinä sille, että tulija on julkisen talouden kannalta melko suurella varmuudella nettopositiivinen. Ja hänen periaatteensa on, että työlupa ja pysyvä oleskelulupa ovat eri asioita: työhön tulo voi alkaa siitä, että on työsuhde ja palkkataso näyttää.

Hän myöntää myös Miettisen alkuperäisen huomion: on ongelmallista, että sama laitos sekä karsii että virtaviivaistaa — toisaalta pitäisi seuloa puutteellisin perustein tulevia, toisaalta nopeuttaa aidosti hyödyllistä maahanmuuttoa.

Ukrainalaisista Miettinen kysyy, löytyisikö sympatiaa niille naisille ja lapsille, jotka eivät legitiimistä syystä voisi palata. Rostilan vastaus säilyttää peruskriteerin — aidosti nettopositiivinen vaikutus — mutta hän heittää ilmaan ajatuksen erityisperusteesta: jos voi osoittaa taistelleensa Ukrainan armeijassa tätä oikeutettua puolustustaistelua, se voitaisiin katsoa erityisperusteeksi. Hän merkitsee sen itse hihasta ravistetuksi: “voihan tämmöistä brainstormata.” Perheenyhdistämisen tuloraja on hänen mukaansa se kohta, jossa ongelma konkretisoituu.

Kansalaisuusperusteinen sosiaaliturva ja voimassa ollut laki

Jakson painavin faktaväite koskee sosiaaliturvaa. Huopaisen mukaan Marin nimesi avoimen rasismin esimerkiksi perussuomalaisten ehdotuksen muuttaa sosiaaliturva kansalaisuusperusteiseksi — kun nykyinen on asumisperusteinen.

Vastaväite on historiallinen: hänen mukaansa Suomessa oli vielä alkuvuonna 2019 voimassa lainsäädäntö, joka asetti EU:n ulkopuolelta töihin tuleville selkeät tulorajat ja karenssiajat — sosiaaliturvan piiriin ei kuulunut ennen kuin oli ollut töissä vuoden, ja työttömyysturvaan vaadittiin vielä pidempi työhistoria.

“Ei voi olla niin, että tällaisen järjestelmän peräänkuuluttaminen olisi jotenkin ihmeellistä rasismia, koska se on ollut demarihallitusten, keskustahallitusten ja kokoomushallitusten aikana voimassa olevaa lainsäädäntöä.”

Rostila lisää juridisen kärjen: se oli voimassa nykyisen perustuslain aikana, joten se ei ollut perustuslain vastaista eikä edellyttäisi nytkään perustuslain muutosta.

Huopainen liittää tähän myös kehotuksen, joka koskee jakson omaa lajityyppiä: “Toivoisin toimittajilta ja podcastaajilta tervettä kriittistä otetta päättäjien puheista.” Hän lisää oman arvionsa Marinista maltillisesti: “minä uskon vilpittömästi, että Sanna Marin uskoo kaiken, mitä hän sanoo.”

Miettinen vertaa kansalaisuutta amerikkalaiseen käytäntöön — Green Card esikammiona ja kansalaisuus juhlallisena statuksena — ja toteaa, ettei ole mitään ihmeellistä siinä, että kansallisvaltio on eräänlainen klubi.

EU:n 500 miljoonan työvoimareservi

Rostilan viimeinen argumentti on työvoimapoliittinen ja se kohdistuu työnantajajärjestöihin. Kun EK ja muut rummuttavat suuria maahanmuuttolukuja, faktana on, että EU-alueella on noin 500 miljoonaa ihmistä, jotka saavat tulla Suomeen töihin vapaamuotoisesti.

Ja siitä hän vetää johtopäätöksen: jos huippuosaajia ei saada houkuteltua siitä reservistä, vika on meidän työmarkkinoissamme ja talouden kyvyssä työllistää — ei siinä, ettei EU:n ulkopuolelta saada porukkaa, joka suostuu tekemään halvemmalla tai huonommilla ehdoilla. Lääkkeeksi hän nimeää ansiotuloveron kevennyksen, työnantajamaksujen alentamisen ja kannustinloukkujen purkamisen.

Miettinen esittää vastaväitteen, jonka Rostila hyväksyy osittain: EU:sta ei löydy sellaista dynaamista kansantaloutta, joka tuottaisi nuoria muuttajia — jolloin melkein pakko on rekrytoida Intiasta tai vastaavasta. Rostila myöntää aukon nuoren työperäisen porukan osalta, mutta muistuttaa kilpailuasetelmasta: samoista osaajista kilpailevat kaikki Länsi-Euroopan maat ja kehittyneet Itä-Aasian maat, joissa väestöpyramidit ovat vielä pahemmin vinossa — ja joissa palkkatasot ovat aivan eri sfääreissä.

Vaalipuheenvuoro

Lopuksi Rostila kertoo olevansa ehdolla Uudellamaalla, asuvansa Hyvinkäällä ja istuvansa kaupunginvaltuustossa, alun perin Tampereelta. Miettinen pyytää extempore-vaalipuheenvuoron, ja Rostilan vastaus on lyhyt: hän ajaa keskustaoikeistolaista korjauslinjaa sekä oman puolueen sisällä että toivon mukaan valtakunnan politiikassa — “tervehdytysliikettä”.

Huopainen ei ole ehdolla, ja hänen perustelunsa on eettinen: ryhmää palkkasuhteessa avustava ei voi samaan aikaan kilpailla asiakkaidensa kanssa paikoista.

Jakso päättyy leikkimieliseen ristiviittaukseen Ivan Puopolon kanssa tehtyyn viisasteluohjelmaan — ja Huopaisen varoitukseen, joka on jakson viimeinen terävä huomio: parodiointia kannattaa välttää, koska vastapuoli alkaa ihan oikeasti käyttää samoja ilmauksia.

Miettinen tiivistää jakson itse: “Me ollaan kai sätitty lähinnä hallitusta, mutta löydetty myös perussuomalaisten ohjelmista jotain järkeviä juttuja.”

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 171 (julkaistu 15.1.2023) Sami Miettinen keskustelee Juhani Huopaisen (perussuomalaisten palveluksessa) ja Onni Rostilan (puolueen eduskuntavaaliehdokas Uudellamaalla) kanssa kevään 2023 vaaliasetelmasta; kaikki arviot ovat vieraiden omia näkemyksiä, myös muita puolueita koskevat. Lähtökohtana on Sanna Marinin linjaus sulkea perussuomalaiset pois hallitusyhteistyöstä, jonka Rostila tulkitsee reaktioksi Ylen gallupiin, jossa perussuomalaiset nousivat demarien ohi — ja huomauttaa, ettei perusteluissa esitetty substanssia. Huopaisen pidemmän kaaren väite on, että SDP on siirtynyt kauas työväenpuoluejuuristaan ja että jäljellä ovat ay-korporatismi ja EU-myönteisyys. Gallup-aritmetiikassa kokoomus, perussuomalaiset, KD ja RKP muodostaisivat niukan enemmistön, ja Rostila viittaa Petteri Orpon haastatteluun, jossa tämä piti talouspolitiikkaa helpommin yhteensovitettavana perussuomalaisten kuin demarien kanssa. Elpymispaketista vieraat esittävät, että Suomen nettotappio on vähintään 4 miljardia (4 saadaan, 8 maksetaan) ja kasvaa korkojen nousun myötä, että eurokriisi on ratkaisematta ja epäsymmetriset sokit jäljellä, ja että paketti mursi EU:n perussopimusten periaatteen yhteislainanoton kiellosta — “kertaluontoisuus” toistuu heidän mukaansa seuraavassakin paketissa. Miettinen pitää Ukrainan aseavun hoitamista EU-tasolla poikkeuksena, joka voisi hyödyttää Suomea. Ennallistamisasetusta Rostila pitää huonosti valmisteltuna miljardiluokan sitoumuksena, jonka lopullinen kustannus on “anybody’s guess”. Jakson terävin yksittäinen analyysi on Huopaisen väite, että elinkeinoelämä vei vihervasemmistohallituksen läpi tki-tuen, joka vastaa mittaluokaltaan yhteisöverokannan leikkaamista 20:stä 15:een — ja jonka lakisääteinen kasvu on suojattu jopa suhdanteen heiketessä. Verotuksesta esitetään, että kokonaisveroaste nousi 43 prosenttiin ja ohitti Ruotsin 2021, että efektiivinen marginaaliveroaste on 70–80 prosenttia lähes tulotasosta riippumatta kannustinloukkujen takia, ja että korkeimpien tuloluokkien verotus haittaa kilpailua huippuosaajista; Riikka Purran ohjelmassa veronalennukset tulevat vasta sopeutuksen jälkeen. Leikkauskohteina nimetään Yle (perussuomalaiset ~150 miljoonaa, liberaalit ~400), Sitra ja ilmastorahasto, veikkauskratia ja järjestöavustukset (Rostilan mukaan rakenteellista korruptiota) sekä kehitysapu; Huopaisen periaate on, että valtio ei koskaan kuluta omaansa. Maahanmuutosta erotellaan humanitaarinen ja työperäinen väylä, esitetään yritysvastuuta tulijoista aiheutuvista kustannuksista, noin 3 000 euron tulokriteeri nettopositiivisuudelle, ja huomautetaan, että työlupa ja pysyvä oleskelulupa ovat eri asioita; ukrainalaisille Rostila pohtii erityisperustetta. Painavin faktaväite on, että Suomessa oli vielä alkuvuonna 2019 voimassa lainsäädäntö, jossa EU:n ulkopuolelta töihin tulevilla oli tulorajat ja karenssiajat ennen sosiaaliturvaa — mistä vieraat päättelevät, ettei vastaavan esittäminen ole perustuslain vastaista eikä rasismia. Lopuksi Rostila huomauttaa, että EU-alueella on noin 500 miljoonan ihmisen vapaan liikkuvuuden reservi, joten rekrytointivaikeudet kertovat pikemminkin Suomen työmarkkinoiden ongelmista.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English