EP163 · Yhteiskunta · 2022-11-24
Suomen alennustila | Tuomas Malinen | Neuvottelija 163
Taloustieteilijä Tuomas Malinen kertoo, miksi hän on valmistelemassa lähtöä Suomesta ja mikä hänen mielestään on mennyt pahasti pieleen. Keskustelu kulkee perustuslakivaliokunnan ongelmista 1990-luvun pankkikriisin selvittämättömiin kysymyksiin ja edelleen euroalueen rakenteisiin. Malinen esittää oman tulkintansa keskuspankkirahasta, EKP:n osto-ohjelmista ja Britannian eläkerahastojen syksyn kriisistä sekä siitä, miksi hän pitää paikallisia valuuttoja varautumisena. Lopussa käsitellään koronavuosien julkista keskustelua ja sitä, miksi tietyistä aiheista puhuminen johtaa leimautumiseen. Näkemykset ovat vieraan omia ja monin paikoin kiistanalaisia. Julkaistu 24.11.2022.
Suomen alennustila | Tuomas Malinen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 163 Sami Miettinen haastattelee taloustieteilijä Tuomas Malista, joka kertoo valmistelevansa muuttoa pois Suomesta. Julkaistu 24.11.2022.
Lukuohje. Jakso on poikkeuksellisen kantaaottava. Näkemykset ovat Malisen omia ja monin paikoin kiistanalaisia; osa niistä koskee aiheita, joista tieteellinen ja poliittinen näkemys on hyvin toisenlainen kuin hänen. Tämä artikkeli referoi hänen argumenttinsa ja erottaa, mikä on rakenteellinen argumentti, mikä ennuste ja mikä tulkinta — se ei vahvista eikä kumoa niitä. Nimettyihin henkilöihin kohdistuvat vihjailut on jätetty pois, koska ne eivät lisää analyyttistä sisältöä.
Lähtökohta: miksi pois
Jakso alkaa siitä, mikä on ollut näkyvissä jo puoli vuotta. Malinen kertoo, että maastalähdön valmistelu on edennyt lupa-asioihin asti ja lähtö häämöttää.
Hänen oma perustelunsa on kaksijakoinen. Osin se on väsymystä: “Tämä Suomi-projekti — kaikki on sanottu, tässä nurkalla maailmaa kaikki on tehty mitä on halunnut.” Osin se on periaate, ja se on jakson kantava teema.
Kysymys, joka jaksossa toistuu — millaisia itsehallintoalueita maailmasta löytyy, Kööpenhaminan Christiania esimerkkinä — kertoo suunnasta: hänen mielestään ihmisten pitäisi alkaa perustaa omia alueitaan.
Perustuslakiargumentti
Malisen painavin rakenteellinen väite ei koske koronaa vaan instituutioita, ja hän erottaa nämä itse: “Se on aivan sama, mitä on mieltä koronasta ja rokotuksesta. Se on täysin irrelevanttia.”
Väite on, että perusoikeuksista luovuttiin liian helposti rajoitustoimien aikana. Vertauskohta on historiallinen ja tarkoituksellisen kärkevä: samat perusvapaudet säilyivät kolmen sodan yli.
Rakenteellinen selitys on perustuslakituomioistuimen puuttuminen. Miettinen jakaa tämän ja perustelee sen vertailulla: hän ei pidä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden viimeaikaisista päätöksistä, mutta pitää hyvänä sitä, että on tuomioistuin, joka pystyy itsenäisiin päätöksiin. Suomessa on sen sijaan perustuslakivaliokunta, joka on kamari kansanedustajista.
Malisen muotoilu tästä on jakson kärkiväite: “Se on naurettava ajatus, että perustuslakivaliokunta olisi riippumaton puolueista, kun siellä istuu vain poliittisia puolueita.” Hän kuvaa myös omaa kokemustaan valiokunnassa elpymisrahastoasiassa, jossa hänen mukaansa kolmen ekonomistin lausunnot pyrittiin vesittämään oikeusoppineen lausunnolla.
Miettinen esittää oman arvionsa historiasta varauksella: hän ei tunne riittävästi sitä, miksi perustuslakivaliokunta syntyi tuomioistuimen sijaan, mutta arvelee taustalla olleen aikansa käsityksen yhtenäisyyden tärkeydestä.
Tämä on jakson se osa, joka kannattaa erottaa muusta: kysymys perustuslakivalvonnan rakenteesta on aidosti institutionaalinen ja siitä käydään Suomessa myös valtavirtaista oikeustieteellistä keskustelua — toisin kuin monista muista jakson väitteistä.
1990-luvun pankkikriisi selvittämättömänä kysymyksenä
Malisen mielestä yksi asia paljastaisi järjestelmän parhaiten: 1990-luvun pankkikriisin täysin avoin tutkiminen.
Miettisen oma muistikuva talouden alkeista on säästöpankkien mainos, jossa rahaa tuodaan kottikärryillä 1980-luvun lopulla. Hän kertoo kysyneensä eläköityneeltä johtavalta virkamieheltä, miksi velallisia ja takaajia ei vapautettu 1990-luvun lopulla, kun Suomella meni jo hyvin.
Vastaus, jonka Miettinen referoi, on jakson konkreettisin väite ja se on toisen käden tieto: jos velalliset olisi vapautettu, ihmiset olisivat alkaneet katsoa, miten 500 000 markan omakotitalo päätyi 50 000 markalla eteenpäin — ja järjestelmän korruptio olisi revennyt kaikkien eteen, mukana aktiivipoliitikkoja. Siksi sitä ei haluttu tehdä.
“Mieluummin ne ihmiset sitten jätettiin kymmenet tuhannet siihen roikkumaan.”
Toisena esimerkkinä hän mainitsee kuulleensa, että italialaiset pankit tiedustelivat Suomesta 1990-luvun kriisin defaultattuja lainoja — ja että pari kuukautta myöhemmin tuli julkisuuteen EU-tason järjestely, jossa kriisipankkien tappiolliset lainat voidaan paketoida ja myydä sijoittajille. Tämäkin on hänen kertomansa, ei dokumentoitu ketju.
Mitä raha on: liikepankkiraha vastaan keskuspankkiraha
Jakson teoreettinen ydin on Malisen jaottelu, ja hän kertoo kirjoittavansa siitä kirjaa noin kolmenkymmenen vuoden harrastuksen pohjalta.
Erottelu menee näin. Liikepankkien luoma raha syntyy bisnestransaktiosta: pankki antaa lainan ja tekee vastakirjauksen, ja siihen liittyy pankille riski. Koska rahan historiallinen alkuperä on vaihdannan väline, tämä on hänen mielestään “todellista rahaa”.
Keskuspankkien luoma raha taas syntyy ilman vastaavaa riskiä, ja siksi se hänen mukaansa korruptoi hintoja ja järjestelmän toimintaa. Tämä on hänen keskeinen väitteensä, ja se on nimenomaan tulkinta eikä yleisesti jaettu taloustieteellinen kanta:
“Jos tässä rahajärjestelmässä pitäisi sanoa, mikä on suurin ongelma, niin se on nimenomaan keskuspankit ja niiden valta.”
Rahan alkuperästä hän on sen sijaan samoilla linjoilla kuin valtavirta, ja Miettinen tuo siihen kauniin lisän: Juhana Torkki, latinisti ja klassisten kielten lukija, oli pelkistänyt rahan ydinkielelle muotoon luottamus, jonka minä annan sinulle ja jonka sinä palautat minulle.
Malinen vahvistaa saman esimerkillä, joka on historiallisesti todennettu: Irlannin pankkilakko, jonka aikana pankit olivat kiinni noin puoli vuotta. Kaupat alkoivat laskea liikkeeseen omia velkakirjoja, ja selvitysyhteisöiksi muodostuivat pubit — siellä tiedettiin, kenen sadan punnan vekseli oli katteellinen ja kenen ei. Luottamusjärjestelmä syntyi ilman keskusinstituutiota.
Britannian eläkerahastot: kolmen tunnin ikkuna
Jakson tarkin ajankohtainen kuvaus koskee Britannian eläkerahastojen kriisiä syyskuussa 2022, ja se on hyvin dokumentoitu tapaus.
Malisen mukaan Englannin keskuspankin lyhyt tiedote paljasti, kuinka lähellä oltiin: kun se alkoi ostaa gilttejä takaisin, marginvaatimukset olisivat kaataneet eläkerahastot selvitystilaan saman päivän iltapäivällä, jos se ei olisi puuttunut. Ikkuna oli kolmen–neljän tunnin luokkaa.
Mekanismi, jonka hän kuvaa, on velkavipu: kun osto-ohjelmilla painetut velkakirjahinnat eivät vastaa markkinamääräistä hintaa ja niitä vastaan on otettu velkaa, alla olevan omaisuuserän arvon lasku kasvattaa velan suhteellista painoa jyrkästi. Miettinen tiivistää saman: ostaminen on helppoa, lopettaminen vaikeaa ja taperointi kaikkein vaikeinta.
Miettinen tekee tähän myös vertailun, joka on jakson tasapainoisin kohta: Yhdysvaltain järjestelmä on osoittanut laatua — 0,75 prosenttiyksikön koronnostoja on tehty useita, inflaatio näyttää taittuvan ja taseen supistaminen on aloitettu. Britannia joutui ostamaan samalla kun korkoja nostettiin, ja euroalueella ostojen purkaminen näyttää vaikealta.
Osto-ohjelmat ja artikla 123
Juridisesti kiinnostavin kohta koskee EKP:n uudelleensijoituksia, joita jaksossa kutsutaan Operation Twistiksi: Saksan ja Hollannin velkakirjoja myydään ja saatavilla varoilla ostetaan Italian velkakirjoja korkotason pitämiseksi kurissa.
Malisen kysymys on suora: EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen artikla 123 kieltää keskuspankilta fiskaalitoimet — miten tämä ei ole sitä?
Miettinen täydentää sen oikeushistorialla: EU-tuomioistuimen QE-ratkaisussa yksi hyväksymisen kriteeri oli, että ostot ovat yhdenmukaisia ja kohdistuvat deflaation torjuntaan. Jos ostoja nyt eriytetään maittain, kriteeri on hänen mukaansa rikottu.
Tähän liittyy Malisen laajempi vastaehdotus, joka on hänen ennusteensa eikä havainto: euron olisi pitänyt antaa alkaa hajota 2011–2012, Kreikan lähteä, pankkikriisi kokea ja järjestelmät rakentaa uudelleen. Syy siihen ettei näin tehty on hänen mukaansa poliittinen arvovalta, joka on sidottu järjestelyihin.
Kreikan osalta hän esittää tulkinnan, joka on tutkimuskirjallisuudessa yleinen mutta yhä kiistelty: saksalaiset ja ranskalaiset pankit olivat lainanneet Kreikalle odottaen pelastuspakettia, ja vastuu siirrettiin veronmaksajille ERVV:n ja EVM:n kautta. Hän viittaa myös IMF:n omaan sisäiseen arviointiraporttiin, jonka mukaan järjestelyä ei olisi pitänyt tehdä esitetyllä tavalla — ja lähteenään ystäväänsä, Texasin Austinin yliopiston professoriin James Galbraithiin, joka on Janis Varoufakiksen läheinen.
Rakenteellinen havainto, jonka molemmat jakavat ja joka on tarkistettavissa: keskuspankki ei tee tappiota, tai ainakaan sen ei anneta tehdä. Kreikan velkaleikkauksessa EKP:n hallussa olleet velkakirjat poimittiin erikseen pois. Ja Miettinen huomauttaa Sveitsin keskuspankin tappioista, jotka syntyivät kun se osti osakkeita.
Digiraha, taksonomia ja rahoituksen politisoituminen
Malisen huoli keskuspankkien digirahasta on periaatteellinen: hän sanoo lukeneensa akateemisia tutkimuksia, joiden mukaan siihen siirtyminen johtaisi rahajärjestelmän politisoitumiseen ja käytännössä siihen, että keskuspankki imisi rahoitusjärjestelmän itseensä.
Konkreettisempi ja tarkistettavampi esimerkki on EU-taksonomia, ja tässä keskustelu on tarkimmillaan. Miettisen muotoilu on selkeä: taksonomian idea on, että jokin taho tietää parhaan tieteen ja rahoitus ohjautuu sen mukaan. Se toimisi, jos paras tiede olisi muuttumaton.
Mutta: maakaasu ja ydinvoima päätyivät molemmat vihreiksi poliittisen kompromissin kautta, ei tieteellisen arvion perusteella. Ja jos poliittinen linja vaihtuu, rahavirrat vaihtavat suuntaa. Molemmat pitävät tätä havainnollisimpana esimerkkinä siitä, miten poliittinen päätös ohjaa pääoman allokaatiota. Lähteenä mainitaan pitkäaikaisen kokoomusmepin Eija-Riitta Korholan kirja aiheesta.
Malinen liittää tähän myös sen, että pankit ovat julkisesti varoittaneet vakavaraisuussäännösten estävän tiettyjen hankkeiden rahoittamisen.
Omistusoikeus ja Great Reset
Jakson filosofisin osuus koskee omistusoikeutta, ja se on hänen argumenttinsa loogisesti tiukin kohta.
Historiallinen havainto on kiinnostava: hän viittaa finanssihistorian tutkimukseen, jonka mukaan Mesopotamiassa 5000 vuotta sitten omistusoikeudet olivat laajemmat kuin meillä — jopa siinä määrin, että ihminen saattoi sitoutua määräajaksi orjaksi. Malinen ei esitä tätä ihanteena vaan mittapuuna.
Johtopäätös on tiivis: jos otat pois sekä omistusoikeuden että rahan, ihminen on täydellisesti alistettu — orja ilman että olisi itse siihen suostunut.
Tästä hän jatkaa Great Reset -tulkintaansa, ja tämä on selvästi tulkinta eikä havainto: hänen mukaansa julkisista lähteistä on johdettavissa pyrkimys suuryritysten, valtioiden ja ylikansallisten toimijoiden vallan kasvattamiseen — “katon muodostamiseen talouden ylle”. Hän liittää tähän keskuspankkien digirahan, ilmastotoimet ja perustuslain kysymykset yhdeksi kokonaisuudeksi.
Miettinen ei niele tätä sellaisenaan vaan esittää vastaväitteen, joka on jakson paras vastapaino: paikallisrahat eivät ratkaise ongelmaa, koska kaupan edut ovat suuria ja selvitysjärjestelmä on aina haavoittuva. Hän havainnollistaa sen kryptolla: vaikka bitcoinia pitäisi vahvana rahana, sen heikkous on clearing — aina kun annat hallinnointioikeuden vaihtopisteelle, syntyy korruptiomahdollisuus. “Sitä ongelmaa ei pääse pakoon.”
Malisen vastaus on periaatteellinen eikä tekninen: markkinoiden ja ihmisten väliset järjestelmät ovat itseään korjaavia, poliittiset järjestelmät eivät.
Koronavuosien keskustelu
Loppuosa käsittelee sitä, mistä Suomessa ei hänen mielestään voi puhua, ja tässä artikkelin on syytä olla tarkin.
Miettinen kertoo oman kokemuksensa rehellisesti ja se on jakson inhimillisin hetki: hän oli välttänyt aihetta ja jopa kieltänyt Malista puhumasta siitä yhdessä jaksossa, koska leima tarttui muuhunkin. Hän myös kertaa, mikä osui: Malinen oli mallintanut pandemian Espanjantaudin kolmen aallon mukaisesti ja arvioinut sen päätyvän kausi-influenssaksi.
Malisen kritiikki kohdistuu rajoitustoimiin ja rokottamattomien kohteluun: hän kuvaa omakohtaisesti pääsyn estymistä paikkoihin. Hän pitää lockdowneja pahana virheenä ja mainitsee seurauksena mielenterveyspalvelujen ylikuormituksen. Miettinen on tästä samaa mieltä siltä osin, ettei talous kestä täydellisiä sulkuja — hän huomauttaa myös, että Kiina oli nauhoitushetkellä siinä kulmassa, missä Suomi oli vuotta aiemmin.
Yhden dokumentoidun tapauksen he käyvät läpi tarkasti: sikainfluenssarokote ja sitä seuranneet narkolepsiatapaukset. Malinen kertoo kuulleensa aikanaan neuropsykologikontakteilta, että tapaukset olivat poikkeuksellisen vakavia.
Tästä eteenpäin Malinen esittää väitteitä, jotka ovat kiistanalaisia ja joita tämä artikkeli ei toista väitteinä. Hän puhuu ylikuolleisuudesta ja rokotteiden haittavaikutuksista ja katsoo, ettei niistä haluta puhua. Nämä ovat hänen tulkintojaan; niistä on tieteellistä keskustelua, jossa johtopäätökset vaihtelevat merkittävästi, eikä jakso esitä niistä lähdeaineistoa.
Analyyttisesti kiinnostavin osuus on sen sijaan poliittinen ja se on tarkistettava havainto: nauhoitushetkellä Suomessa ei otettu neljättä rokoteannosta, vaikka monet maat ottivat. Malinen ei väitä tietävänsä syytä ja tarjoaa kaksi vaihtoehtoa — että vastarinta on muodostunut niin voimakkaaksi, tai että kyse on yksinkertaisesti poliittisesta järkevyydestä lähellä vaaleja. Hän erottaa itse tämän salaliittotulkinnasta.
Jakson metodologinen opetus on Miettisen, ja se on jakson käyttökelpoisin:
“Tämä on hyvä mentaaliharjoitus epämukavuusalueelle: katso both ways.”
Hänen huomionsa on, että sama leima tarttuu myös silloin kun kysymys kääntyy 180 astetta toisin päin — nyt on epämukavaa kysyä, miksi neljättä annosta ei oteta, aivan kuten kaksi vuotta sitten oli epämukavaa kysyä toista. Ja hänen varoituksensa on yleinen: jos jokin aihe on tabu ja siitä puhuva heitetään hylkiöksi, se on itsessään signaali — laumasieluisuus on vaarallista riippumatta siitä, kumpaan suuntaan se osoittaa.
Yhteisöllisyys, joka kääntyi
Jakson päätösajatus on Malisen omakohtaisin ja se on myös sen kirkkain.
Hänen havaintonsa on, että suomalaisen järjestelmän vahvuus — kyky puhaltaa yhteen hiileen — kääntyi kriitikoita vastaan. Sama yhteisöllisyys, joka on ollut hyve, tuotti pilkkaa ja hyökkäystulvaa niitä kohtaan, jotka esittivät eri näkemyksen.
Hän kuvaa hinnan suoraan: kaksi ja puoli vuotta, merkittäviä henkilökohtaisia uhrauksia, jaksoja joissa tuki oli olematonta. Ja hän tekee siitä kysymyksen, joka jää jakson lopuksi ilmaan:
“Tässä on nyt suomalaisilla tosi vakava peilin katsomisen paikka, että mihin me oikeasti enää luotetaan.”
Hänen oma kehotuksensa on jyrkkä ja se on hänen näkemyksensä, ei tämän artikkelin: älkää luottako päämediaan. Miettinen ei yhdy siihen vaan päättää jakson pyytämällä kuulijoilta ehdotuksia siitä, mistä muusta Suomessa ei saa puhua.
Loppuun jää myös inhimillinen yksityiskohta, joka kertoo jakson sävystä enemmän kuin sisällysluettelo: Malinen paljastaa ostaneensa uuden pikkutakin jokaista Neuvottelija-haastattelua varten, ja tällä kertaa hän oli pukenut päälleen sen alkuperäisen, ensimmäisen haastattelun takin.
Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 163 (julkaistu 24.11.2022) Sami Miettinen haastattelee taloustieteilijä Tuomas Malista, joka kertoo valmistelevansa muuttoa pois Suomesta. Näkemykset ovat Malisen omia ja monin paikoin kiistanalaisia. Keskeiset teemat: hänen painavin rakenteellinen argumenttinsa koskee perustuslakivalvonnan rakennetta — Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta, vaan perustuslakivaliokunta, jossa istuvat poliittiset puolueet, mitä hän pitää sisäänrakennettuna ongelmana; hän katsoo perusoikeuksista luovutun liian helposti rajoitustoimien aikana ja erottaa tämän kysymyksen itse siitä, mitä koronasta on mieltä; 1990-luvun pankkikriisin avointa tutkimista hän pitää testinä järjestelmän avoimuudelle, ja esittää toisen käden tietona, ettei velallisia vapautettu koska se olisi paljastanut liikaa; rahateoriassa hän erottaa liikepankkirahan (syntyy bisnestransaktiosta, sisältää riskin) keskuspankkirahasta (hänen mukaansa korruptoi hintoja) — tämä on hänen tulkintansa eikä yleisesti jaettu kanta, kun taas rahan alkuperä luottamuksena ja vaihdannan välineenä on valtavirtaa, ja Irlannin pankkilakko, jossa pubit toimivat selvitysyhteisöinä, on tarkistettava esimerkki; Britannian eläkerahastojen kriisi syyskuussa 2022 kuvataan tarkasti — kolmen–neljän tunnin ikkuna ennen pakkorealisointeja, mekanismina osto-ohjelmilla painettujen velkakirjahintojen ja velkavivun yhdistelmä; EKP:n maakohtaisesti eriytyneet uudelleensijoitukset herättävät kysymyksen artikla 123:n fiskaalitoimien kiellosta ja EU-tuomioistuimen QE-ratkaisun yhdenmukaisuuskriteeristä; hän katsoo että euron olisi pitänyt antaa hajota 2011–2012 ja että vastuu Kreikan järjestelystä siirrettiin veronmaksajille ERVV:n ja EVM:n kautta, lähteinä IMF:n sisäinen arviointiraportti ja professori James Galbraith; rakenteellinen havainto on että keskuspankin ei anneta tehdä tappiota; EU-taksonomiasta molemmat huomauttavat, että maakaasun ja ydinvoiman vihreys ratkesi poliittisella kompromissilla eikä tieteellä, ja että rahavirrat seuraavat poliittista päätöstä; omistusoikeudesta hän vetää päätelmän että omistusoikeuden ja rahan poistaminen yhdessä tekee ihmisestä alistetun, ja liittää tähän oman Great Reset -tulkintansa, jota Miettinen ei niele — hänen vastaväitteensä on että paikallisrahat eivät ratkaise ongelmaa, koska clearing on aina haavoittuva, mikä pätee myös bitcoiniin; koronaosuudessa Miettinen kertoo itse vältelleensä aihetta leimautumisen pelossa ja toteaa Malisen Espanjantaudin kolmen aallon mallin osuneen, kun taas Malisen väitteet ylikuolleisuudesta ja rokotehaitoista jäävät hänen tulkinnoikseen; tarkistettava havainto on, että Suomessa ei nauhoitushetkellä otettu neljättä rokoteannosta toisin kuin monissa maissa, mihin Malinen tarjoaa selitykseksi joko vastarinnan voimakkuutta tai vaalien läheisyyttä. Jakson metodologinen opetus on Miettisen: katso both ways — sama leima tarttuu myös silloin kun kysymys kääntyy toisin päin, ja tabuaihe on itsessään signaali. Päätösajatus on Malisen havainto siitä, että suomalainen yhteen hiileen puhaltaminen kääntyi kriitikoita vastaan.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English