Neuvottelija · Artikkelit

EP106 · Yhteiskunta · 2021-11-07

Naisen ja miehen eurot | Mikael Vuorinen | Neuvottelija 106

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Aallon tuotantotalouden opiskelija ja YouTube-kanavaa pitävä Mikael Vuorinen purkaa julkisen keskustelun kiistakysymyksiä tilastojen kautta, ja jaksossa käydään läpi kolme niistä. Palkkaerosta hän sanoo, että naisten euro on kyllä 83–84 senttiä, kun kaikki tulot lasketaan yhteen, mutta saman alan, samojen työtuntien ja samojen viikonlopputöiden vertailussa ero on vain muutamia senttejä. Afrikan tähti -kohussa hänen kritiikkinsä kohdistuu Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaan, joka hänen mukaansa vahvisti vaihto-opiskelijan virheellistä tulkintaa sen sijaan, että olisi puolustanut omia jäseniään. Elokapinaa hän vastustaa kahdesta syystä: tavoite hiilineutraaliudesta jo vuonna 2025 on hänestä epärealistinen ja jopa vahingollinen, ja kansalaistottelemattomuus demokratiassa on epäluottamuslause demokraattisille keinoille. Sami Miettinen kertoo maksaneensa päästökompensaatiota 30 kuukautta ja kysyy, miksi kieltoja ja veroja käytetään niin paljon enemmän kuin markkinaehtoisia keinoja. Lopuksi puhutaan valtamediasta, käsitteiden vallasta ja kuplien välisestä dialogista. Julkaistu 7.11.2021.

Sami Miettinen

Naisen ja miehen eurot | Mikael Vuorinen

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 106 Sami Miettinen haastattelee Mikael Vuorista, Aalto-yliopiston tuotantotalouden opiskelijaa, joka tekee omalla YouTube-kanavallaan videoita julkisen keskustelun kiistakysymyksistä ja juontaa lisäksi Puhemedian yrittäjyyspodcastia. Jakso on kahden kanavanpitäjän yhteisjakso, ja se käy läpi kolme Vuorisen videoiden aihetta: naisen euron, Helsingin yliopiston Afrikan tähti -kohun ja Elokapinan. Matkan varrella Miettinen kysyy, miksi ilmastopolitiikassa kielletään ja verotetaan mieluummin kuin kannustetaan, ja nostaa esiin Acemoglun ja Robinsonin kapean käytävän. Loppu on keskustelua valtamediasta, itsesensuurista ja siitä, miksi eri tavalla ajattelevien pitäisi käydä yhdessä lounaalla. Julkaistu 7.11.2021.

Lukuohje. Vuorinen ja Miettinen ovat kumpikin oikealta katsovia kommentaattoreita, ja jakso käydään heidän lähtökohdistaan; kenenkään käsittelemänsä kiistan toista osapuolta ei ole paikalla. Näkemykset on tässä artikkelissa attribuoitu puhujittain. Tilastoväitteet ovat Vuorisen omia luentoja julkaistusta tutkimuksesta, eikä artikkeli tarkista niitä eikä ota kantaa itse kiistakysymyksiin.

Kaksi kanavaa, yksi pöytä

Jakso alkaa esittelyllä. Vuorisella on kaksi kanavaa: pääkanava omalla nimellä ja tuore yrittäjyyspodcast, jota hän juontaa Puhemedialle. Miettinen kertoo, että kanavat tekevät toisistaan haastatteluja ristiin, ja pitää formaattia toimivana.

Yrittäjyys on Vuorisen mukaan luonteva aihe, koska Aallon tuotantotalouden koulutusohjelma antaa hyvät valmiudet ymmärtää yritysten toimintaa. Miettinen, joka on päivätyössään Translink Corporate Financen partneri, kertoo tuotantotalouden ihmisistä hyviä kokemuksia.

Puhe kääntyy hetkeksi Aallon ylioppilaskunnan vaaleihin, jotka olivat olleet kaksi päivää aiemmin, 3. marraskuuta. Vihreät ja kokoomus kasvattivat Miettisen havainnon mukaan paikkamääriään. Vuorinen muistuttaa, ettei yliopistopolitiikka ole valtakunnan politiikkaa: kauppatieteilijöillä on oma kiintiönsä, ja esimerkiksi School of Sciencessa, johon tuotantotalous kuuluu, ehdokkaat kulkevat enimmäkseen ainejärjestöjen liitoissa, vaikka puolueillakin on jalansijansa. Miettinen muistelee omaa aikaansa kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan edustajistossa, kun Helsingin kauppakorkeakoulu oli vielä erillinen: se oli hänelle “tietynlainen politiikan koulu”. Vuorinen ei ollut tällä kertaa ehdolla, koska ensimmäinen opiskeluvuosi meni koronan takia etänä, mutta ei sulje ovea tulevaisuudessa.

Miettinen tiivistää Vuorisen kanavan formaatin näin: faktapohjaisia analyysejä yhteiskunnan kipukohdista, joissa tekijä pistää itsensä likoon.

Naisen euro: omenat ja appelsiinit

Jakson nauhoitusviikolla uutisoitiin jälleen, että naisen euro on 83 senttiä. Miettinen pyytää Vuorista toistamaan argumentin, jonka tämä esitti aiheesta tekemässään videossa.

Vuorinen aloittaa myöntämällä luvun:

Jos laskemme naisten tienaamat tulot yhteen ja miesten tienaamat tulot yhteen ja verrataan niitä keskenään, niin meillä on yhteiskunnassa naiset tienaa vähemmän kuin miehet.

Siitä tulee hänen mukaansa se 83 tai 84 senttiä. Hänen mielestään pitäisi kuitenkin verrata sitä, “paljonko nainen ja mies tienaa samalla alalla, samoilla työtunneilla, jos ne työskentelee vaikka molemmat viikonloppuisin” — ja tutkimusten mukaan ero on silloin hyvin pieni, “puhutaan muutamista senteistä vaan”.

Miettinen tarkentaa, että ainakin yksi lähde puhuu 97 prosentista. Hänen johtopäätöksensä on kaksiosainen: ongelmaa ei ole syytä vähätellä, koska se on olemassa noin kolmen prosentin tasolla, mutta “ei ole mitään syytä keinotekoisesti puhua omenoista ja appelsiineista”, mitä hänen mielestään pelkkä ansioiden suhde tekee.

Mitä naisten sitten pitäisi tehdä? Vuorinen kertoo videossaan siteeranneensa tutkijaa — nimeä hän ei jaksossa muista varmasti — jonka mukaan eron kaventamiseksi naisten kannattaisi hakeutua enemmän miesvaltaisille aloille. Miesten ansioita nostaa myös se, että he tekevät enemmän tunteja, ylitöitä ja viikonlopputöitä. Lisäksi Vuorinen viittaa Britanniassa tehtyyn tutkimukseen, jonka mukaan naiset eivät välttämättä halua tehdä ylitöitä ja viikonlopputöitä yhtä paljon kuin miehet, koska he painottavat työtä vähemmän. Näistä tekijöistä syntyvät hänen mukaansa keskimääräiset erot.

Tasa-arvon paradoksi

Toinen Vuorisen argumentti on niin sanottu sukupuolten tasa-arvon paradoksi. Pohjoismaissa mahdollisuuksien tasa-arvo on maailman parhaita, ja tyttöjen koulutustaso on jopa poikia parempi, joten periaatteessa kaikki voivat päästä minne haluavat. Silti tytöt eivät hakeudu kovapalkkaisille STEM-aloille samassa määrin. Vuorisen johtopäätös:

Tässä on joku preferenssi oltava mukana, että se ei ole vaan rakenteellinen vääryys, mikä selittää tätä eroa.

Litteraatiosta puuttuu tässä kohdassa noin puolen minuutin jakso. Sen jälkeen Vuorinen on selittämässä mekanismia: kun nuori valitsee alaa sen mukaan, mikä on hänelle itselleen paras ja menestyvin aine, tytöillä se ei useinkaan ole luonnontiede, pojilla taas on, ja se ohjaa eri aloille.

Tulkinnasta on syytä huomata, että paradoksin selityksistä on tutkimuskirjallisuudessa erimielisyyttä; jaksossa esitetään yksi luenta.

Mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvo

Miettinen pitää analyysia hyvänä juuri siksi, että siinä katsotaan tilastollisia tekijöitä “melko kliinisti” sen sijaan, että lähdettäisiin suoraan tasaamaan naisten ja miesten palkkapotteja miettimättä, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Keskustelussa vedetään tästä jyrkkä johtopäätös. Jos palkkapottien tasaus haluttaisiin hoitaa mekaanisesti, eli vaadittaisiin lopputulosten tasa-arvoa riippumatta ihmisten vapaista valinnoista, se johtaisi epäreiluuteen: naisille maksettaisiin pienemmästä työpanoksesta suurempi palkka suhteessa panokseen. Vaihtoehto olisi, että naiset tekisivät miesten ammatteja, pidempiä päiviä ja vähemmällä vapaa-ajalla.

Miettinen sanoo, että tällainen puhe on tervettä mutta ei kovin suosittua. Hänen mukaansa nuoremman opiskelijapolven joukossa on woke-liike, joka painottaa lopputulosten tasa-arvoa liikaa ja jonka toinen nimi on identiteettipolitiikka. Vuorinen pitää oletusta “jossakin määrin ihan aiheellisena”.

Afrikan tähti -kohu

Vuorisen suosituimpia videoita oli analyysi Helsingin yliopiston Afrikan tähti -kohusta. Hän kertaa tapahtumat:

Helsingin yliopiston maantieteen fukseja oli ohjeistettu pukeutumaan naamiaisiin Afrikan tähti -teemalla. Kuva tapahtumasta päätyi nettiin, ja saksalainen vaihto-opiskelija, joka ei itse ollut paikalla, näki sen ja sanoi, että kuvassa on orjia ja orjuuttajia — että kyse on rasismista ja kolonialismista. “Siitä sitten se kohu olikin valmis.”

Vuorisen kritiikki kohdistuu ylioppilaskuntaan eli HYY:hyn. Sen pitäisi hänen mukaansa puolustaa omia opiskelijoitaan. Fuksit, jotka oli ohjeistettu pukeutumaan näin, joutuivat someryöpyn kohteeksi, eikä ylioppilaskunnasta lähdetty oikaisemaan vaihtarin virheellisiä väitteitä siitä, että joku olisi pukeutunut orjaksi tai orjanomistajaksi. “Päinvastoin he lähtivät enemmänkin siihen mukaan.”

Lopputuloksena väitettiin Vuorisen mukaan, että tapaus osoittaa yhteiskunnan ja mahdollisesti opiskelijoiden rasismin kasvua ja Afrikan tähden rasistisuutta — molemmat hänestä “aika absurdeja väitteitä”. Samalla luotiin kuvaa, että porukkaa pitää kouluttaa uudelleen näkemään yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat:

Vähän tällainen tuntuu kulttuurivallankumoukselliselta ajatukselta, että tässä nyt joka kohu valjastetaan sitten tämmöisten omien ideologisten päämäärien keppihevoseksi.

Miettinen kehuu videota objektiiviseksi: faktat ensin, sitten pohdinta siitä, mihin ne johtavat.

Hallituksen peruutukset ja Kurvisen asema

Seuraavaksi Miettinen siirtyy Vuorisen videoihin hallituksen toiminnasta. Hän mainitsee ensin Sanna Marinin aterioihin liittyneen kohun, mutta Vuorinen korjaa: sitä hän ei ole käsitellyt kuin sivuten.

Sen sijaan hän on käsitellyt budjettiprosessia. Hallitus oli Vuorisen mukaan useamman kerran ensin päättänyt leikkauksesta — tieteestä, taiteelta Veikkaus-tuottojen alijäämän yhteydessä tai poliisilta — julkistanut päätöksen, saanut someryöpyn ja perunut sen. Tämä on hänestä lähtökohtaisesti ongelmallista, koska vaihtoehtoja on kaksi: joko päätös oli alun perin huono, mikä kertoo päättäjistä jotain, tai se oli kansalaisten kannalta hyvä, jolloin herää kysymys, miksi he alistuvat paineen edessä. Mistä pitäisi leikata, siihen hän ei maallikkona halua ottaa kantaa.

Miettinen lisää oman tulkintansa: joko tämä kuvaa heikkoa paineensietoa, tai sitten kyse oli etukäteen suunnitellusta näytelmästä, jossa menoja lisäämään halunnut hallitus “myöntyy paineen edessä” tekemään jo haluamaansa politiikkaa.

Vuorinen nostaa esiin myös sen, mitä tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen ympärillä tapahtui: asiasta oli hänen käsityksensä mukaan päätetty yhdessä, Kurviselta kysyttiin ja hän kertoi, ja sen jälkeen Kurvinen sai syytökset pääministeri Marinilta ja “muulta poppoolta”. Miettinen tiivistää, että vastuuministerin ja pääministerin työnjako ja kommunikaatio näyttävät kansalaisen näkökulmasta epäselviltä.

Kysymykseen kanavan suunnasta Vuorinen vastaa, että keskusteluformaatti kiinnostaa, mutta omista analyyseistä hän ei luovu. Koko tubettaminen lähti siitä, että moni sanoi hänelle, että hänen kannattaisi jakaa ajatuksiaan isommalle joukolle; keväällä 2021 hän päätyi tekemään niin.

Elokapina, ensimmäinen vastalause: tavoitteet

Miettinen kehystää Elokapinan: liike protestoi laillista hallitusta vastaan ja haluaa nopeuttaa hiilineutraaliustavoitetta vuodesta 2035 vuoteen 2025. Vuorinen pitää tätä epärealistisena ja nojaa Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professoriin Peter Lundiin, joka oli sanonut saman Helsingin Sanomien haastattelussa:

Me ei nyt yksinkertaisesti voida taloutta vaan jotenkin pysäyttää tai ottaa sieltä sektoreita pois. Jos me halutaan esimerkiksi yhtäkkiä lopettaa muutamissa vuosissa kivihiilestä, meidän on pakko korvata se energiantarve jollakin.

Hätiköidyt päätökset voivat Vuorisen mukaan jopa pahentaa tilannetta.

Hän jatkaa viittaamalla Eija-Riitta Korholan kirjaan politiikan ilkeistä ongelmista, jonka hänen mukaansa kuvaa samoja ilmiöitä. Vuorisen argumentit ovat kolme:

  1. Hiilivuoto. Jos Euroopassa hätiköidään, teollisuutta voi karata muualle, ja Aasian tilanteesta, josta päästöjä tulee, tiedetään täällä vähän.
  2. Hyvinvointi edellyttää ympäristötietoisuutta. Hyvinvoiva ihminen pystyy olemaan ympäristötietoinen. Jos elintasoa leikataan paljon, ihmisillä ei ole enää “aikaa ja rahkeita” olla ympäristötietoisia kansalaisia.
  3. Euroopan vaikutusvalta. Jos taloutta sörkitään liikaa, Euroopan vaikutusmahti globaalissa ympäristöpolitiikassa pienenee — ja Euroopan unioni on hänen mukaansa tehnyt alalla “tosi merkittävää politiikkaa”.

Johtopäätös on malttia, jotta pitkällä aikavälillä päästään parempiin lopputuloksiin.

Kiellot ja verot vai markkinaehtoiset kannustimet

Miettinen pitää tätä järkevänä ja nostaa esiin toisen kysymyksen: kuka tekee ja minkä mekanismin kautta. Hän kertoo maksaneensa Antero Vartian perustaman Compensaten kautta 30 kuukauden ajan rahalla kompensaatiota omista hiilipäästöistään ja luottavansa siihen, että auditoidut projektit todella vähentävät hiilidioksidia. Hänen mukaansa se oli laitonta ja on yhä, koska eduskunnan hyväksymä laki, joka tekee tällaisesta rahan vastaanottamisesta hyväksyttyä liiketoimintaa, odotti vielä presidentin allekirjoitusta. Järjestelyä hän pitää järkevänä, kunhan kompensoija ei “vedä välistä” vaan vie rahan lyhentämättömänä laatuprojekteihin.

Sitten hän esittää jakson periaatteellisimman kysymyksensä:

Nämä on aina ylemmän tason hommia, että joko pakotetaan ihmisiä tekemään jotain tai estetään niitä tekemästä jotakin, tai sitten verotetaan todella radikaalisti.

Maltillisempia markkinatalouden ratkaisuja, kuten markkinamekanismiin nojaavaa päästökompensaatiota tai yksilötason kompensoinnin mahdollistamista, on hänen mielestään “ihan liian vähän ja näitä kahta byrokraattiratkaisua ihan liian paljon”.

Vuorinen vastaa kannustimilla: yksilöitä voitaisiin ohjata enemmän esimerkiksi halventamalla kasvisruokaa. Opiskelijaravintolassa kasvisruoka on 40 senttiä halvempaa, ja hän valitsee sen usein — terveyssyistä, mutta myös siksi, että se on halvempaa. Miettinen kertoo vaihtaneensa bensa-Mersun hybridi-Volvoon (“toki status tippui siinä ehkä”) ja huomanneensa jälkikäteen ilokseen, että asukaspysäköintimaksu puolittui.

Elokapina, toinen vastalause: kansalaistottelemattomuus

Miettinen palaa Elokapinan toiseen ongelmaan, jota hän kutsuu ei-parlamentaarisuudeksi. Hänen oma kompensaatiomaksunsa oli hänestä rikos, “joka ei ollut keltään pois”, koska rahat olivat hänen omiaan. Elokapina sen sijaan rikkoo lakia suoraan.

Vuorinen muotoilee periaatteen:

Jos haluat vaikuttaa epädemokraattisesti, niin ainakin väistämättä silloin osoitat, että demokraattiset keinot eivät toimi ja demokraattinen järjestelmä ei toimi.

Elokapinan ratkaisuehdotus on kansalaisfoorumi. Miettisestä tällaiset ulkoparlamentaariset komiteat kuulostavat Neuvostoliiton neuvostoilta, joissa pahimmillaan “väärin valitut klikit pakkosyöttävät ratkaisuja, jotka ovat vahingollisia kaikille”: millä mekanismilla foorumiin valitut olisivat parempia kuin demokraattisesti valitut päättäjät? Vuorinen huomauttaa, että foorumin pitäisi edustaa koko yhteiskunnan läpileikkausta, mutta jää arvoitukseksi, miten sen jäsenet valittaisiin niin, että päästäisiin lähemmäs kansaa kuin vaaleilla.

Milloin lain rikkominen on toiminut

Miettinen kysyy suoraan, onko Vuorisen vastustuksessa mukana “peruskonservatiivista pois hipit kadulta -ajattelua”, kun protesti viedään Mannerheimintielle. Vuorinen tuomitsee kansalaistottelemattomuuden ja kiittää poliisia siitä, että se on hoitanut tilanteen lain mukaan.

Sitten hän tekee jakson kiinnostavimman myönnytyksen. Tehokkaampaa on ollut protestoida tiettyä lakia vastaan rikkomalla juuri sitä: esimerkkinä hän mainitsee ajan, jolloin homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli Suomessa rikos ja mielenosoittajat menivät eduskuntatalolle kylttien kanssa. Joissakin tapauksissa, kun on kavennettu isompia oikeuksia kuten perustuslaillisia, historiasta löytyy monia esimerkkejä, muun muassa naisten äänioikeuden historia Yhdysvalloissa ja Ranskassa. “Ei ole sinänsä niin mustavalkoinen asia, miltä se ehkä näyttää.” Kadun tukkimisen vaikutus jää hänestä kuitenkin pieneksi, kun ei ole tiettyä lakia, jota vastaan protestoidaan.

Taistolaisuus ja mitä siitä jäi

Vuorinen vertaa Elokapinaa taistolaisuuteen, jossa myös Björn Wahlroos oli nuorena mukana: siitä ei hänen mukaansa kukaan juuri muista mitään eikä sillä saavutettu mitään, vaikka hekin tukkivat katuja “nuorisoradikaalivasemmisto-meiningillä”.

Miettinen on osin eri mieltä. Liikkeestä jäi suomettumisen kulttuuri, jossa Neuvostoliitosta oli oikein puhua vain hyvää. Hän muistuttaa Wahlroosin kirjasta, jossa esiintyy tämän lapsuudenystävä Leif Salmén, josta tuli myöhemmin A-studion toimittaja ja joka agitoi “hyvin vasemmistolaisesti ihan valtamediassa”. Ruohonjuuren aktivisteista tuli siis henkilökohtaisella tasolla vaikuttajia. Tempauksista tuskin yksikään laki muuttui, “mutta asenteet muuttui”.

Miettistä ärsyttää Elokapinassa eniten epäsymmetria: muut mielenosoittajat menevät kiltisti Kansalaistorille, “miksi juuri tämä porukka sitten saa tehdä mitä niitä huvittaa”. Vuorinen on samaa mieltä: liike asettaa itsensä lain yläpuolelle muihin nähden, koska pitää omaa asiaansa niin tärkeänä, ja hakee agendalleen tukea ei-parlamentaarisin keinoin.

Kapea käytävä ja käsitteiden valta

Miettinen tuo keskusteluun Daron Acemoglun ja James Robinsonin kirjan Kapea käytävä (The Narrow Corridor). Sen perusteesi on hänen mukaansa, että hyvistä instituutioista koostuva toimiva yhteiskunta vaatii tasapainon: itsetarkoitukselliseksi kasvavaa valtiokoneistoa vastaan tarvitaan vahva kansalaisyhteiskunta, joka pitää sen kurissa, ettei se ajaudu totalitarismiin. Kansalaisyhteiskunnassa on hänestä toisaalta Elokapinan kaltaisia liikkeitä, toisaalta ihmisiä kuten hän ja Vuorinen, jotka sanovat, ettei asia ole niin kuin vallitseva tulkitsijajoukko sanoo.

Vuorinen myöntää, että hänellä on agenda:

Ylipäänsä kun miettii meidän valtamediaa, niin se on enemmän tai vähemmän vasemmistolaista tällä hetkellä valitettavasti.

Hän lisää heti, että joukkoon mahtuu monia toimittajia eikä media ole pelkästään vasemmistolainen, vaikka moni haluaa maalata sellaisen kuvan. Hänen näkökulmilleen on hänen kokemuksensa mukaan paljon kannatusta, mutta moni ei halua tuoda niitä esiin — ehkä itsesensuurin takia — ja siksi hän haluaa “olla mukana raivaamassa tietä”. Tämä on Vuorisen arvio, ei mitattu havainto.

Miettinen vie ajatuksen käsitteisiin. Itsesensuurin takia kapean käytävän vastavoimaa ei synny, ja keskustelua käydään hänen mukaansa vasemmiston käsitteillä: kasvavaa valtiota kutsutaan hyvinvointivaltion kehittämiseksi, vaikka sitä voisi yhtä hyvin kutsua kansalaisten resurssien vähentämiseksi tai vapauden pienentämiseksi. “Valtiohan on meille töissä, emmekä me valtiolle.” Hän esittää tilaajatoiveen: jakso, jossa Vuorinen ottaa muutaman käsitteen ja katsoo, onko niiden käytössä mitään järkeä. Vuorinen lupaa harkita.

Yhteisö ja kuplien väliset keskusteluyhteydet

Vuorisella ei ole kommenttikentän lisäksi omaa yhteisöä, mutta kommentit hän lukee lähes kaikki. Miettinen kutsuu hänet Neuvottelijan Facebook-ryhmään jakamaan jaksojaan ja toivoo, että tällaisia foorumeita syntyisi lisää.

Vuorinen vie ajatuksen pidemmälle, ja se on jakson rakentavin kohta:

Vielä toivottavampaa olisi se, että saataisiin näiden kuplien välisiä keskusteluyhteyksiä.

Hän kertoo käyvänsä mielellään lounaalla hyvin eri tavalla ajattelevien kanssa: kun keskustellaan asiallisesti ja vaihdetaan näkökulmia, oppii ymmärtämään toista paremmin. Tällainen kulttuuri ei hänen mukaansa ole nyt suosiossa, ja polarisaatiota hän haluaisi purkaa.

Miettinen ehdottaa, että kun Vuorinen siirtyy dialogiformaattiin, hän kutsuisi vieraita vasemmalta laidalta. Itse hän myöntää tekevänsä niitä liian vähän, vaikka parhaita jaksoja ovat olleet esimerkiksi keskustelu Li Anderssonin talouspoliittisen neuvonantajan Lauri Holapan kanssa modernista rahateoriasta: ne ovat älyllisesti hauskoja, molemmat saavat niistä jotain, ja kuulijat näkevät dialogia eikä pelkkää kuplaa.

Lopuksi Vuorinen kiittää: tämä oli hänen ensimmäinen tällainen haastattelunsa. Miettinen esittelee hänet vielä kerran menestyneen YouTube-kanavan pitäjänä ja yrittäjyyskanavan juontajana Puhemedian uusissa Pasilan tiloissa.

Huomio lähteestä: artikkeli on päivitetty 18.10.2026 jakson MacWhisper-litteraatiolla ja julkaisijan omalla lukujaolla. Litteraatiossa ei ole puhujamerkintöjä, joten puhujat on päätelty asiayhteydestä: Miettinen kysyy ja kertoo omat esimerkkinsä (Compensate, auto, kapea käytävä), Vuorinen vastaa omien videoidensa pohjalta. Kurvisen tapauksen nosti esiin Vuorinen, ei Miettinen, kuten artikkelin aiempi versio kertoi. Korholan kirjaan viittaava jakso on luettu Vuorisen puheenvuoron jatkoksi, koska Miettinen vastaa siihen. Kohdassa 7:36–8:06 litteraatiosta puuttuu noin puoli minuuttia. Vuorisen videossaan siteeraaman palkkaerotutkijan nimi jää äänitteessä epäselväksi, eikä sitä ole arvattu. Litteraation “Lefa Leif Salme” on Leif Salmén.

Jakson tiedot. Neuvottelija 106, julkaistu 7.11.2021, kesto 34 minuuttia 1 sekunti. Vieraana Mikael Vuorinen (vieraskortti ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 106 (julkaistu 7.11.2021) Sami Miettinen haastattelee Mikael Vuorista, Aallon tuotantotalouden opiskelijaa ja YouTube-kanavan pitäjää, joka analysoi julkisen keskustelun kiistakysymyksiä tilastojen kautta. Keskeiset havainnot: palkkaerossa on erotettava kokonaisansioiden suhde (83–84 senttiä) ja vertailu, jossa vakioidaan ala, työtunnit ja viikonlopputyöt — jälkimmäisessä ero on Vuorisen mukaan muutamia senttejä, ja Miettinen mainitsee lähteen, jonka mukaan se on noin 3 prosenttia; tasa-arvon paradoksi tarkoittaa, että Pohjoismaissa mahdollisuuksien tasa-arvo on maailman parhaita mutta tytöt eivät silti hakeudu STEM-aloille samassa määrin, mitä Vuorinen tulkitsee preferensseiksi (tutkimuskirjallisuudessa selityksistä on erimielisyyttä); lopputulosten mekaaninen tasaaminen olisi keskustelijoiden mukaan epäreilua; Helsingin yliopiston Afrikan tähti -kohussa Vuorisen kritiikki kohdistuu ylioppilaskuntaan HYY:hyn, joka vahvisti paikalla olemattoman vaihto-opiskelijan virheellistä orjuustulkintaa sen sijaan että olisi puolustanut jäseniään; hallituksen budjettileikkausten peruutukset somepaineen alla ovat Vuorisen mukaan ongelma kummin päin tahansa; Elokapinaa hän vastustaa kahdesta syystä — hiilineutraalius vuonna 2025 on epärealistinen (viitaten Aallon professoriin Peter Lundiin ja Eija-Riitta Korholan ilkeisiin ongelmiin: hiilivuoto, hyvinvoinnin ja ympäristötietoisuuden yhteys, Euroopan vaikutusvalta) ja kansalaistottelemattomuus demokratiassa on epäluottamuslause demokraattisille keinoille — joskin hän myöntää, että lain rikkominen on historiassa toiminut, kun on protestoitu tiettyä lakia tai perustuslaillisten oikeuksien kaventamista vastaan; Miettinen kertoo kompensoineensa hiilipäästönsä Antero Vartian perustaman Compensaten kautta 30 kuukautta ja kysyy, miksi kieltoja ja veroja käytetään niin paljon enemmän kuin markkinaehtoisia keinoja; taistolaisuudesta jäi Miettisen mukaan suomettumisen kulttuuri ja muuttuneet asenteet; Acemoglun ja Robinsonin kapea käytävä edellyttää vahvaa kansalaisyhteiskuntaa, ja Miettisen mukaan keskustelua käydään vasemmiston käsitteillä; lopuksi molemmat pitävät ongelmana kuplien välisten keskusteluyhteyksien puutetta. Aiheeseen liittyvät jaksot: Ilkeät ongelmat | Eija-Riitta Korhola, Päästökompensointi | Elina Kajosaari ja MMT eli moderni rahateoria | Lauri Holappa.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English