EP229 · Talous · 2024-01-02

Talouden madonluvut | Aki Kangasharju | Neuvottelija 229

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju purkaa kirjansa Talouden ilmestyskirja keskeisen väitteen: Suomen bruttokansantuote näyttää kauniimmalta kuin todellisuus. Kun kotitaloussektorin laskennallinen asuntotulo ja julkinen sektori, jonka arvonlisää ei osata mitata, otetaan pois, olemme henkeä kohti noin prosentin köyhempiä kuin vuonna 2008 — ja päälle on kertynyt kymmeniä tuhansia euroja velkaa kansalaista kohti. Jaksossa käydään läpi, miksi verotuksen kiristäminen ei sulje yhdentoista miljardin alijäämää, miksi korkein marginaalivero on Lafferin käyrän väärällä puolella ja miksi julkisen tuotannon tehokkuudesta ei ole tietoa. Lopussa erimielisyys eurosta ja modernin rahateorian loogisesta päätepisteestä. Julkaistu 2.1.2024.

Sami Miettinen

Talouden madonluvut | Aki Kangasharju

Tiivistelmä: Jaksossa 229 Sami Miettinen haastattelee Etlan toimitusjohtajaa Aki Kangasharjua hänen kirjastaan Talouden ilmestyskirja. Julkaistu 2.1.2024.

Väite on kirjanpidollinen, ei poliittinen

Kirjan nimi on kustannustoimittaja Matti Virtasen ideoima, ja Kangasharju myöntää heti kärkeen lukeneensa Ilmestyskirjaa vertailun vuoksi ja todenneensa sen olevan sotkuisempi kuin oma käsikirjoitus. Sen jälkeen jakso menee asiaan, ja asia on ensisijaisesti kansantalouden tilinpitoa.

Arvonlisää syntyy kolmessa paikassa: yrityksissä, julkisella sektorilla ja kotitalouksissa. Vain ensimmäistä mitataan tavalla, joka tarkoittaa sitä, miltä se näyttää.

Julkinen sektori: ovenkahvat mittarina

Tämä on jakson opettavaisin yksittäinen selitys.

Julkisen sektorin arvonlisää ei mitata lopputuloksesta vaan tuotosmittareista. Terveydenhuollossa mittarina on esimerkiksi lääkärikäyntien määrä — Kangasharjun omalla kielikuvalla “kuinka paljon ne saranat kuluu” — eikä se, mitä potilaan terveydelle tapahtuu. Oikea arvonlisän mitta olisi jälkimmäinen.

Tästä seuraa mekaaninen ja vastoin intuitiota kulkeva lopputulos: kun reaalipalkat ja kustannukset nousevat mutta käyntien määrä pysyy ennallaan, mitattu julkinen tuottavuus laskee trendinomaisesti — vaikka hoidon laatu olisi parantunut selvästi. Laadun paraneminen ei mene tilastoon sisään.

Miettisen oletus keskustelun alussa on se, jonka moni jakaa: että julkisen sektorin BKT- vaikutus olisi yksinkertaisesti kulutusmenot, jolloin järjestelmässä olisi sisäänrakennettu moraalikato — lisää menoja, lisää BKT:tä. Kangasharju oikaisee: näin laskettiin ennen, nykyään käytetään tuotosmittareita.

Historiallinen yksityiskohta on merkillepantava: julkisen sektorin tuottavuustilastoja julkaistiin erikseen laskentatavan muutoksen rinnalla, ja julkaiseminen lopetettiin 2010-luvulla. Laskenta jatkuu kansantalouden tilinpidossa, mutta erillistä tuottavuustilastoa ei enää löydy.

Johtopäätös on jakson kovin lause, ja se on esitetty toteamuksena eikä syytöksenä:

Emme tiedä, missä me olemme tehokkaita, missä tehottomia ja kuinka tehottomia.

Kotitaloussektori: asuntotulo, joka kasvoi koroista

Toinen mekanismi on vieläkin vähemmän tunnettu, ja se selittää suuren osan siitä, miksi Suomen BKT näyttää paremmalta kuin arki tuntuu.

Kotitaloussektorin arvonlisä tulee lähes kokonaan laskennallisesta asuntotulosta: siitä vuokrasta, jonka omistusasuja kirjataan maksavan itselleen. Mitään rahaa ei liiku. Luku on bruttovuokra, josta vähennetään asumiskustannukset ja asuntolainan korot.

Ja tässä on avain: kun korot painuivat 2010-luvulla lattiaan, korkoerä pieneni — jolloin bruttovuokrasta vähennettiin koko ajan vähemmän, ja laskennallinen asuntotulo kasvoi vuosi vuodelta.

Samaan aikaan sektorin työtunnit vähenivät. Kotitaloussektorille kirjautuvat työtunnit tulevat suurelta osin maataloudesta ja toiminimiyrittäjistä — ja maatalouden työtunnit ovat laskeneet tasaisesti. Arvonlisä ylös, työtunnit alas.

Lopputulos on absurdi tavalla, jonka Kangasharju sanoo ääneen: kotitaloussektorin tuottavuus on kasvanut vuodesta 2008 yhteensä 26 prosenttia. Miettisen kommentti on jakson paras yksittäinen tiivistys siitä, mitä luku tarkoittaa — hän kuvaa olleensa “helvetin tuottava” kansantaloudelle nukkuessaan omistusasunnossaan.

Mitä jää jäljelle

Kun nämä kaksi otetaan pois — kotitaloussektori ja julkinen sektori, jota ei osata mitata — jää kuva, joka on jakson ydinväite:

• Suomi on henkeä kohti noin prosentin köyhempi kuin vuonna 2008.
• Päälle on kertynyt kymmeniä tuhansia euroja yksityistä ja julkista velkaa kansalaista kohti.

Yrityssektorin kehitys jakautuu kahteen jaksoon: vuoteen 2015 mennessä noin kymmenen prosentin alamäki, ja siitä eteenpäin noin kymmenen prosentin nousu — eli takaisin suunnilleen nollatasolle.

Yksi toimiala erottuu: tietotekniikkapalvelut, joka on Kangasharjun mukaan tuonut eniten elintasoa eli BKT:tä asukasta kohti, ja jonka arvonlisästä suuri osa syntyy palveluviennistä. Miettinen huomauttaa, että merkantilistinen tavaravientikone on käytännössä kuollut ja palveluvienti on korvannut siitä vain osan — transformaatio on tapahtunut, mutta kilpailijamaita hitaammin.

Vaihtotaseesta paneelin havainto on yksiselitteinen: koko kansantalous, julkinen ja yksityinen sektori yhteenlaskettuna, on velkaantunut ulkomaille joka vuosi finanssikriisistä alkaen.

Miksi verotus ei ratkaise alijäämää

Tässä jakso siirtyy lukuihin, ja ne ovat tarkistettavissa.

Miettinen asettaa mittakaavan: nimellinen BKT on luokkaa 280 miljardia, ja valtion alijäämä oli tulossa noin 11,5 miljardiin. Hän kääntää sen organisaation kielelle — suhteessa valtion omaan menokertymään se on noin 14 prosentin alijäämä joka vuosi — ja kysyy, mikä organisaatio kestäisi sen.

Sitten hän asettaa vastakkain kaksi lukua vuodelta 2022: ansiotulot 151 miljardia (noin +5 %) ja pääomatulot 13 miljardia (noin −11 %). Johtopäätös seuraa suoraan: vaikka pääomatulot sosialisoitaisiin kokonaan, alijäämä ei sulkeutuisi.

Kangasharjun vastaus ei ole retorinen vaan mekaaninen. Maassa, jossa ei ole kasvua, on kireä verotus ja paljon velkaa, verotuksen kiristäminen jättää menot ennalleen — ja menoilla on oma dynamiikkansa, koska julkisen sektorin palkkoja on nostettava ja tulonsiirtoja kasvatettava, jottei tuloerot kasva. Siitä syntyy kehä, jossa veroja on kiristettävä yhä uudelleen. Ainoa pysyvästi velkatasoa laskeva ratkaisu on menojen leikkaus.

Kokonaisveroaste on väärä mittari

Tämä on kohta, jossa Kangasharju kiistää lukua, jota hänen omalla puolellaan usein käytetään — ja se kannattaa panna merkille.

Miettinen esittää kaksi lukua: kokonaisveroaste on maailman neljänneksi korkein (se kävi huipussaan 43,2 prosentissa ja laski hieman), ja työn korkein marginaaliveroaste on 59,4 prosenttia, EU:n korkein.

Kangasharjun vastaus: “se puhe pitäisi lopettaa kokonaan, koska kokonaisveroaste ei mittaa mitään.” Perustelu on kolmiosainen:

1. Järjestelmät ovat erilaisia. Osa maista maksaa verottomia tulonsiirtoja, osa verollisia. Jos Suomi nostaisi verottomia tulonsiirtoja ja laittaisi ne verolle niin, että nettomäärä pysyy samana, kokonaisveroaste nousisi ilman että kenenkään asema muuttuisi.
2. Velkaantuminen vääristää vertailua. Kangasharju huomauttaa, että velkavauhdilla korjattuna Suomen luku olisi korkeampi kuin raportoitu.
3. Oikea tapa on verrata verolaji kerrallaan — ja silloin esiin nousee työn verotuksen jyrkkä progressio.

Lafferin käyrä: missä se on ja missä ei

Kangasharjun kanta on suora: useat tutkimukset viittaavat siihen, että korkeimman marginaaliveron laskeminen voisi tuoda valtiolle enemmän rahaa, ja Pohjoismaat ovat olleet työn verotuksessa Lafferin käyrän väärällä puolella.

Todisteina hän käyttää kahta maata:

• Tanska laski korkeinta marginaaliveroaan kymmenellä prosenttiyksiköllä vuonna 2009 ja sai hänen mukaansa hyviä tuloksia.
• Ruotsi on laskenut noin viidellä prosenttiyksiköllä.

Molemmat ovat nyt Suomen alapuolella, mikä poistaa vaalikeskusteluissa käytetyn vasta-argumentin, jonka mukaan Tanska olisi yhä Suomen edellä.

Käyttäytymisvaikutuksesta Miettinen antaa oman esimerkkinsä ja “ilmiantaa itsensä”: hän laskee bruttopalkan ja marginaaliveron vaikutusta ennen kuin ottaa lisää työtä vastaan. Argumentti ei ole, että kukaan kieltäytyisi korotuksesta, vaan että työn ja vapaa-ajan sekä työpaikan vaihdon marginaalilla valinta muuttuu.

Ja tässä tulee jakson tärkein varaus, jonka Kangasharju tekee itse: Lafferin käyrä on eri kohdassa jokaisessa verossa. Työn verotuksessa Suomi on hänen mielestään selvästi väärällä puolella; kiinteistöverossa tuskin. Miettinen vahvistaa vertailun omasta kokemuksestaan Britanniasta, jossa kiinteistöjen myyntivoittoverotus on korkeampi.

Pääomatuloista Miettinen antaa luvun: ylin pääomatuloveroaste 34 prosenttia on Euroopan kolmanneksi korkein Tax Foundationin aineiston mukaan. Hänen argumenttinsa eroa vastaan on liikkuvuus: pääoma siirtyy rajan yli helpommin kuin ihminen, joten palkkatuloa voidaan verottaa enemmän kuin pääomatuloa — ei toisin päin.

Yksityinen hyödyke, joka tuotetaan julkisesti

Rakenteellinen osuus on selkein siltä osin, mihin taloustieteellä on sanottavaa.

Erottelu on perustavaa laatua: julkinen hyödyke on sellainen, jota markkina ei pysty tarjoamaan — esimerkkinä puolustus — ja siksi siinä on perusteltua olla valtion monopoli. Yksityinen hyödyke taas voidaan tuottaa markkinaehtoisesti. Paneelin havainto on, että Suomessa tuotetaan julkisesti poikkeuksellisen paljon yksityisiä hyödykkeitä.

Kolme konkreettista havaintoa:

• Kilpailutuksen kiertäminen. Kunnat perustavat yhteisyrityksiä, joissa kullakin kunnalla on hyvin pieni omistus, jolloin ne voivat ostaa omalta yhtiöltään ilman kilpailutusta.
• Tilaaja-tuottajamalli on unohtunut. Vaikka päätettäisiin tuottaa palvelu julkisesti, sen voisi ostaa alihankkijoilta sen sijaan, että palkataan pysyvä oma organisaatio. Miettinen huomauttaa itse mallin heikkoudesta: tilaaminen voi vinoutua, jos ostetaan suuria eriä epäolennaista.
• Miksi tehostaminen ei tapahdu. Kunnan tai hyvinvointialueen työntekijällä on virka, josta pääsee eroon vasta virkavirheellä; johdossa ovat poliitikot; eikä tehokkuutta mitata. Kangasharjun vertailu on rehellinen: myös pörssiyhtiöihin kertyy tehottomuutta, mutta siellä se poistetaan yt-neuvotteluilla — julkisella sitä ei poisteta, ei mitata eikä haluta tietää.

Kangasharju liittää tähän Bengt Holmströmin haastattelussa esittämän ajatuksen: kun julkinen sektori hoitaa kehdosta hautaan, absoluuttinen kurjuus poistuu — mikä näkyy onnellisuusmittareissa — mutta samalla ihminen voi alkaa voida pahoin, koska hän ei enää ratkaise omia ongelmiaan eikä tee omia valintojaan.

Työpanos: missä Suomi on hyvä ja missä huono

Tämä on jakson tasapainoisin osuus, koska se erottelee kaksi eri asiaa, jotka julkisessa keskustelussa menevät sekaisin.

Kokoaikatyö. Työikäisten kokoaikainen työllisyys on Suomessa ollut aina korkealla ja on nyt samalla tasolla kuin Ruotsissa. Tässä ei ole ongelmaa.

Osa-aikatyö. Tässä Suomi on ollut “absoluuttisen surkea”, ja vaikka kulmakerroin on ollut hyvä vuodesta 2015 alkaen — eläkeuudistusten ja työmarkkinauudistusten jäljiltä — ollaan yhä selvästi Ruotsin, muiden Pohjoismaiden ja Hollannin alapuolella.

Ja sitten tulee erottelu, joka on jakson analyyttisesti tarkin:

Se, että ikääntyneet, osatyökykyiset tai pitkään työttömänä olleet tekevät edes vähän töitä, on hyvää julkisen talouden politiikkaa — mutta se ei ole tuottavuutta. Elintason nostaminen vaatii rakenneuudistuksia, ei työtunteja sieltä, missä arvonlisä työtuntia kohti on pienin.

Kannustinloukuista Kangasharju antaa täsmällisen mekanismin: tulonsiirrot pienenevät nopeasti heti kun ansioita alkaa tulla, ja kun tähän lisätään veroprogressio, työn vastaanottamisen efektiivinen marginaalivero ylittää helposti 60 prosenttia ja voi yksinhuoltajaperheessä olla 100 prosenttia. Miettinen piirtää saman asian kassavirtakäyränä: matalassa päässä palkkaverotus on kilpailukykyinen, mutta siirtymä tuensaajasta työlliseksi on niin jyrkkä, ettei se kannata.

Tuloerot ja sosiaalinen liikkuvuus

Kangasharju esittää kaksi lukua, jotka kannattaa lukea yhdessä, koska ne kulkevat samaan suuntaan:

• Tuloerot verojen ja tulonsiirtojen jälkeen ovat maailman pienimpiä — muutama maa voi olla alapuolella.
• Vanhemman ja lapsen tulojen välinen korrelaatio on maailman pienin.

Jälkimmäinen on hänen pointtinsa: se on mittari sosiaaliselle liikkuvuudelle, ja sen mukaan “amerikkalainen unelma” on Suomessa todennäköisempi ja helpompi toteuttaa kuin missään muualla. Miettinen lisää varauksen, joka on rehellinen: liikkuvuus on suhteellista, koska verotus leikkaa absoluuttiset rikkaudet pois — kyse on asemasta muihin nähden.

Tähän liittyy jakson media-argumentti. Miettinen kuvaa, kuinka tuloerojen kasvua koskevassa keskustelussa vertailuvuodeksi otetaan toistuvasti 1993, ja Kangasharju vastaa institutionaalisella selityksellä: media asettuu lähtökohtaisesti pienemmän puolelle, jolloin kommentti haetaan useammin siltä puolelta, jonka oletetaan olevan altavastaaja — ja Suomessa oletus on, että yrityssektori voi hyvin ja kansalainen huonosti, vaikka juuri yrityssektori on se, joka on surkastunut.

Kangasharju huomauttaa myös, että kuluva vuosi oli Etlan medianäkyvyydessä paras koskaan.

Erimielisyys eurosta

Jakson viimeinen kolmannes on se, jonka vuoksi kannattaa jäädä, koska siinä haastattelija ja vieras eivät päädy samaan.

Miettisen väite. Euro on itsessään ultraradikaali, epäklassinen rahakokeilu: valtioton raha, joka on Mundellin optimaalisen valuutta-alueen teoriaa vastaan. Suvereenilla alueella, jolla on oma verotusoikeus, tulisi valtavirtakäsityksen mukaan olla oma markkinaperusteinen raha. Hän pitää loogisina päätepisteinä joko valtioliittoa tai rahaliiton purkautumista.

Kangasharjun vastaus. Kehys on kiinnostava ja järjestely ei ole optimaalinen — mutta kolme tarkennusta:

• Euro ei ole Euroopan ongelmien ydin. EU:n oma verotustaso on noin 1,5 prosenttia BKT:sta, mikä on mitätön suhteessa kansallisiin julkisiin menoihin, ja komissio sääntelisi yhtä innokkaasti ilman yhteisvaluuttaakin.
• Euron poistamisesta olisi hyötyjä — erityisesti sokkien paineilmaventtiilinä — mutta se ei ratkaisisi ongelmia.
• Rahaliitto on osoittautunut resilientiksi. Hän sanoo suoraan odottaneensa sen kaatuvan useaan kertaan, ja väittää kirjassaan, että se saattaa kestää.

Miettinen kertoo osallistuneensa aikanaan Wolfsonin talouspalkintokilpailuun mallilla, jossa euro säilyisi IMF:n SDR:n kaltaisena korivaluuttana ja alueelliset rahat palaisivat digitaalisen rahan myötä. Hän myöntää luopuneensa asian ajamisesta — “munakas on mennyt jo niin sekaisin” — ja toivoo enää, että digirahauudistuksessa huomioitaisiin alueellinen taso.

Modernin rahateorian looginen päätepiste

Rahapolitiikan lopussa on jakson terävin yksittäinen argumentti, ja se on Kangasharjun.

Miettinen tekee ensin myönnytyksen: jälkikeynesiläisessä kehikossa taseiden mallinnus on suunnilleen oikein — liikepankkien ja keskuspankin väliset tilisiirrot kuvataan hyvin. Hänen oma kritiikkinsä koskee siirtymää kuvauksesta suositukseen: se, että valtion velka ja keskuspankin saatava tasaavat toisensa, ei tarkoita, että velkaelementtiä voisi kasvattaa rajatta.

Kangasharju vie sen pidemmälle. Jos ajatellaan maailmaa, jossa pankit eivät saisi luoda luottoa vaan olisivat pelkkä keskuspankin jatke, seuraa kaksi asiaa:

1. Talouskasvua syntyy ainoastaan julkista velkaa ottamalla.
2. Yksityinen sektori pienenee koko ajan.

Johtopäätös, jonka hän tekee: “heidän ultimaattu tavoitteensa on kommunismi, jossa valtio omistaa kaiken.” Miettinen tunnistaa rakenteen historiallisena — Neuvostoliiton Gosbank hoiti käytännössä myös yksityissektorin lainatarpeet — ja pitää argumenttia tuoreena tapana esittää asia.

Molemmat ovat samaa mieltä yhdestä tarkennuksesta: toteutettu määrällinen keventäminen ei ollut modernia rahateoriaa, koska se tehtiin maailmassa, jossa pankeilla säilyi rahanluontioikeus.

Lakkopäivä ja yksi myönnytys

Jakso on nauhoitettu lakkopäivänä, ja loppu koskee palkanmuodostusta.

Kangasharjun kritiikki on rakenteellinen: lakoissa vastustetaan uudistuksia, jotka on muualla tehty kauan sitten, ja kyse on pitkälti saavutettujen etujen puolustamisesta.

Mutta hän tekee yhden selvän myönnytyksen, ja se on jakson rehellisin kohta:

Yhdessä kohdassa hän on mielenosoittajien kanssa samaa mieltä. Sosiaaliturvan leikkaukset, jotka kohdistuvat työkyvyttömiin, menevät väärään suuntaan, koska heillä ei ole keinoa kompensoida leikkausta työllä. Ansiosidonnaisen leikkaaminen on hänen mielestään perusteltua juuri siksi, että sillä olevat ovat työkykyisiä. Hallitus olisi voinut leikata muualta.

Palkanmuodostuksesta hän esittää teesin, jonka hän sanoo olevan yhteinen Etlan Antti Kauhasen kanssa: 1990-luvulla Ruotsi, Saksa ja Tanska siirtyivät hajautetumpaan malliin ja valtio poistui palkkapöydästä, kun Suomessa kolmikanta jatkui ja valtiovarainministeriön edustaja istui neuvotteluissa käytännössä joka kierroksella. Seuraus: työmarkkinaosapuolet eivät koskaan oppineet neuvottelemaan keskenään, koska välissä oli aina kolmas osapuoli, joka tuki ratkaisua veropäätöksellä. Nyt kun valtio on vetäytynyt, keskusteluyhteyttä ei ole.

Mitä jaksosta jää käteen

Kolme asiaa.

Kaksi mittausvirhettä, jotka eivät ole poliittisia. Julkisen sektorin tuotosmittarit ja kotitaloussektorin laskennallinen asuntotulo ovat kirjanpidollisia ratkaisuja, joiden vaikutus on sama riippumatta siitä, mitä mieltä niistä on. Ne selittävät, miksi BKT-luku ja arjen kokemus eivät vastaa toisiaan.

Yksi luku, joka rajaa keskustelun. Ansiotulot 151 miljardia, pääomatulot 13 miljardia. Niin kauan kuin alijäämä on yli yksitoista miljardia, kysymys siitä, voidaanko se sulkea verottamalla pääomatuloja, on ratkaistu aritmetiikalla eikä ideologialla.

Erimielisyys, jota ei siloteltu. Haastattelijan käsitys eurosta radikaalina kokeiluna ja vieraan käsitys siitä resilienttinä järjestelynä jäävät molemmat voimaan, ja lukija saa punnita ne itse.

Osastot: Tekoäly ja talous + AI-tutkimus · Markdown: index.md · In English