EP220 · Talous · 2023-11-08

Kateuspäivä, rajaverot ja YEL-ansa | Ivan Puopolo | Neuvottelija 220

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Toimittaja ja podcast-isäntä Ivan Puopolo Sami Miettisen vieraana marraskuussa 2023, Suomen verotietojen julkistuspäivän jälkeen. Jakso on vahvasti mielipiteellinen ja se on merkitty; tässä artikkelissa rakenteelliset argumentit on erotettu kannanotoista ja kiistanalaiset väitteet on korjattu tai merkitty kiistanalaisiksi. Käyttökelpoisin osuus on loppupuolen YEL-erittely: miksi jakojärjestelmä sisältää demografisen riskin, ja mikä on se työtulon tarkistusmenettelyn yksityiskohta, jota jakso kutsuu ansaksi. Jakso sisältää kaupallisen yhteistyön, mikä on merkitty. Artikkeli on tarkistettu julkaisijan omasta tekstityksestä.

Sami Miettinen

Kateuspäivä, rajaverot ja YEL-ansa | Ivan Puopolo | Neuvottelija 220

Tiivistelmä: Toimittaja ja podcast-isäntä Ivan Puopolo Sami Miettisen vieraana marraskuussa 2023, Suomen verotietojen julkistuspäivän jälkeen. Jakso on vahvasti mielipiteellinen ja se on merkitty; tässä artikkelissa rakenteelliset argumentit on erotettu kannanotoista ja kiistanalaiset väitteet on korjattu tai merkitty kiistanalaisiksi. Käyttökelpoisin osuus on loppupuolen YEL-erittely: miksi jakojärjestelmä sisältää demografisen riskin, ja mikä on se työtulon tarkistusmenettelyn yksityiskohta, jota jakso kutsuu ansaksi. Jakso sisältää kaupallisen yhteistyön, mikä on merkitty. Artikkeli on tarkistettu julkaisijan omasta tekstityksestä.

Lukuohje ja varaukset

Ivan Puopolo on toimittaja, podcast-isäntä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja kanavan vakiovieraita. Nauhoitus on 8.11.2023, pian sen jälkeen kun Suomen verotiedot oli julkaistu.

Viisi varausta, jotka on parempi sanoa etukäteen:

• Jakso on vahvasti mielipiteellinen. Se on tyylilaji eikä vika. Tämä artikkeli erottaa rakenteelliset argumentit — sellaiset, jotka voi tarkistaa tai kiistää — kannanotoista, ja merkitsee kumpi on kyseessä.
• Jakso sisältää kaupallisen yhteistyön. Alussa suositellaan SAP Finlandin ERP Nyt! -podcastsarjaa, joka on tehty yhteistyössä Suomen Podcastmedian kanssa. Se on merkitty jakson kuvaukseen ja se on merkitty tähän.
• Yhtä kiistanalaista väitettä on tässä korjattu. Jakso esittää sukupuolten palkkaerosta väitteen, joka ei pidä paikkaansa siinä muodossa kuin se esitetään; korjaus on kohdassa 5.
• Yksi jakson kohta on jätetty pois. Vieras arvioi nimeltä mainitun asiantuntijan perehtyneisyyttä ja motiiveja tavalla, jota ei voi tässä varmentaa. Asiasisältöinen erimielisyys on säilytetty, henkilöarvio poistettu.
• Lähteenä on julkaisijan oma suomenkielinen tekstitys ja lukujako. Artikkeli kirjoitettiin alun perin YouTuben automaattitekstityksestä, ja se on tarkistettu uudelleen julkaisijan tekstitystä vasten. Lainaukset noudattavat tekstitystä; muu on referointia.

1. Verotietojen julkisuus — ja se, mitä siitä kannattaa erottaa

Suomi on kansainvälisesti poikkeuksellinen siinä, että yksittäisten ihmisten verotiedot julkaistaan tällä tarkkuudella. Jakso kutsuu päivää kateuspäiväksi, ja se on kannanotto, ei kuvaus.

Tästä on kuitenkin erotettavissa kaksi eri asiaa, ja erottelu on hyödyllinen riippumatta siitä, mitä käytännöstä ajattelee.

Ensimmäinen on rakenteellinen ja se on jakson paras huomio aiheesta: julkisuus on epäsymmetristä. Perusteluna julkisuudelle esitetään yhteiskunnallinen avoimuus. Mutta avoimuus koskee vain toista suuntaa:

• Näkyy: ansiotulot ja pääomatulot sekä niistä maksetut verot.
• Ei näy: toimeentulotuki, lapsilisät ja muut verottomat etuudet.

Jakso muotoilee tämän kysymyksenä siitä, voiko naapurin saamat tuet tarkistaa. Ei voi. Julkisuus koskee maksajaa, ei saajaa. Se on rakenteellinen havainto, ja se pätee riippumatta siitä, pitääkö sitä ongelmana.

Toinen on väite motiiveista, ja se on merkitty tässä kannanotoksi: jakson kanta on, että käytäntöä ylläpitää kateus eikä avoimuus. Motiiviväitettä ei voi tarkistaa, ja se on tässä kirjattu jakson kantana.

Tietosuojahuomio, joka on jakson konkreettisin. Vieras kertoo blogauksesta, jossa kuvattiin, miten verotiedoista voi kerätä oman listan. Jakso itse toteaa, että tietojen kokoaminen omaksi rekisteriksi ja erityisesti sen tulostaminen ja levittäminen olisi mitä todennäköisimmin lainvastaista, ja kehottaa kysymään juristilta. Tämä artikkeli toistaa sen samalla painolla: avoin tieto ei ole sama asia kuin oikeus koota siitä rekisteri. Yksittäistiedon julkisuus ja systemaattinen kerääminen ovat tietosuojassa eri asioita.

2. Vakuutuskuori ei ole tulo — erimielisyys, joka on todellinen

Tämä on jakson asiallisin erimielisyys, ja se on syytä esittää ilman henkilöitä, koska substanssi kestää sen.

Kiistan kohde: verotietojen julkistuksen yhteydessä esitettiin, että vakuutuskuoret piilottavat varallisuutta veropäivän tilastoista.

Jakson vastaus on käsitteellinen: veropäivänä katsotaan, paljonko ihmiset ovat maksaneet veroa edellisen vuoden ansio- ja pääomatuloista. Vakuutuskuori on varallisuutta, ei tuloa. Se ei voi näkyä tulotilastossa, koska se ei ole tulo — ei siksi että se olisi piilossa.

Ja analogia, joka tekee pointista vahvan: täsmälleen sama pätee sijoitusrahastoon. Rahaston sisällä on osakkeita, joita kukaan ei erikseen näe, arvo liikkuu ylös ja alas, ja voitto realisoituu vasta myynnissä. Kukaan ei kutsu rahastoa piilottamiseksi.

Tämä on rakenteellisesti oikein. Se, mitä se ei ratkaise, on alkuperäinen huoli: jos halutaan tietää varallisuuden jakautumisesta, tulotilasto on väärä työkalu — mutta siitä ei seuraa, ettei varallisuuden jakautumisesta saisi olla kiinnostunut. Jakso ei tee tätä erottelua; artikkeli tekee sen tässä.

Mittasuhteet. Jakso esittää kaksi lukua, jotka on merkitty vieraiden esittämiksi eikä tässä erikseen todennetuiksi:

• Ruotsissa noin 6 prosenttia väestöstä on miljonäärejä, Suomessa noin 2 prosenttia.
• Verotietojen kärkitulo oli tuona vuonna kymmeniä miljoonia euroja.

Ja tähän liittyy jakson kiinnostavin yksittäinen mekanismihavainto, joka jää usein huomaamatta: suuri veronalainen tulo voi syntyä juuri siitä, että omistuksesta on jouduttu myymään iso osa verojen kattamiseksi. Luku listalla ei siis välttämättä kerro vaurastumisesta vaan sen päinvastaisesta tapahtumasta.

Jakson esimerkki on Woltin DoorDash-kauppa. Kun kurssi romahti kaupan jälkeen, moni Wolt-miljonääri joutui jakson mukaan myymään ison osan omistuksestaan saadakseen edes verot maksettua. Loppupuolella jakso täydentää ajatusta: listan kärjessä olevat ovat lähes kaikki myyneet omaisuutta voitolla, ja yhteen vuoteen tiivistyy silloin vuosikymmenten työ ja alipalkkaus. Jaettuna vaikkapa 30 vuodelle summa ei enää näytä samalta. Huomio myyntivoiton luonteesta on rakenteellisesti oikea, vaikka “lähes kaikki” on jakson arvio eikä tarkistettu luku.

3. Verottaja neuvoo vähentämään — havainto, joka on totta

Lyhyt mutta hyvä kohta, ja se on tarkistettavissa kenen tahansa toimesta.

Verohallinto antaa itse verovelvollisille suoria vinkkejä siitä, miten verotaakkaa voi pienentää — kotitalousvähennys, työhuonevähennys, matkakulut ja niin edelleen.

Jakson johtopäätös on kahtalainen, ja molemmat puolet kannattaa lukea:

• Kukaan ei maksa veroa vapaaehtoisesti enempää kuin on pakko, ja kaikki vähennykset käytetään. Tämä koskee yhtä lailla suurituloisia kuin muita. Jakso huomauttaa, että ylimääräistä veroa voisi maksaa valtiolle vapaaehtoisesti, mutta kukaan ei tee niin.
• Verosuunnittelu ei siis ole poikkeama järjestelmästä vaan sen osa — järjestelmä kutsuu siihen itse.

Tämä on hyödyllinen havainto myös sille, joka on eri mieltä jakson politiikasta: vähennysten käyttö on lain tarkoittamaa käyttäytymistä, ja moraalinen keskustelu siitä on eri keskustelu kuin keskustelu verokannoista.

4. Rajaveroaste — se, mikä on tarkistettavissa, ja se, mikä ei

Tarkistettava osa: Suomen ylin marginaaliveroaste työn tulolle on noin 59 prosenttia, ja se on EU-vertailussa korkeimpia. Jaksossa huomautetaan, että eläkkeensaajalla ja kirkollisveron kanssa se voi ylittää 60 prosenttia. Jakson mukaan myös ylin pääomatuloveroprosentti, 34, on Euroopan kolmanneksi korkein; sitä ei ole tässä erikseen todennettu.

Käyttäytymisvaikutuksen argumentti on jaksossa henkilökohtainen: puhuja kertoo “ilmiantavansa itsensä”, sillä hän on monesti vähentänyt työntekoa verojen vuoksi. Mekanismi on esitettävissä ilman politiikkaa: kun rajaveroaste on 60 prosenttia, lisätyöstä jää käteen 40 prosenttia, joten vapaa-ajan hinta on vain 40 prosenttia bruttopalkasta. Jakso puhuu tässä kohdassa 60 prosentista; 40 prosenttia on tämän artikkelin laskelma samasta asiasta. Lisätyön tekemättä jättäminen maksaa vähemmän kuin nimellinen palkka antaa ymmärtää. Tämä on taloustieteen perusmekanismi eikä kiistanalainen; kiistanalaista on sen suuruus eri tuloluokissa.

Perustuslakivaliokunta. Jakso viittaa valiokunnan kannanottoon, jonka mukaan liian korkea verotus voi muodostua konfiskatoriseksi eli omaisuuden suojaa loukkaavaksi. Jakson tulkinta on, että tämä asettaisi käytännössä rajan jonnekin — ja vieraan oma, jaksossa toistuva ehdotus on, että raja käännettäisiin toisin päin: verojen ja veroluonteisten maksujen yhteismäärä saisi viedä enintään 30 prosenttia. Tämä on jakson poliittinen kannanotto, ei valiokunnan kanta, ja se on tässä merkitty sellaiseksi.

Yhdysvaltain osavaltiovertailu. Jakso mainitsee, että eräissä osavaltioissa palkan verottaminen on kielletty. Tämä on olennaisilta osin oikein: Texasin ja Floridan perustuslait kieltävät henkilökohtaisen tuloveron; New Hampshiressa palkkatuloa ei veroteta, mutta kyse on politiikasta eikä perustuslaillisesta kiellosta. Vertailu on kuitenkin epäsymmetrinen tavalla, jota jakso ei käsittele: näissä osavaltioissa verotus painottuu myynti- ja kiinteistöveroon, ja liittovaltion tulovero peritään yhtä kaikki.

Tanskalainen tutkimus. Jakso vetoaa tanskalaiseen taloustieteelliseen analyysiin. Sen mukaan palkkaveron alennuksen jälkeen työpaikkaa vaihtaneet nostivat bruttopalkkaansa selvästi, kun taas paikallaan pysyneet virkamiehet eivät voineet hyödyntää alennusta mitenkään. Väite on, että vaikutus näkyy kokonaistasolla hitaasti mutta yksilötasolla heti. Tutkimusta ei jaksossa nimetä, eikä sitä ole tässä tunnistettu, joten se on merkitty puhujan esittämäksi. Puhuja sanoo itse senkin, mikä on syytä kirjata: hän väittää tulosta absoluuttiseksi totuudeksi, koska haluaa uskoa siihen. Tunnustus on rehellinen, ja lukijalle se on hyödyllisempi kuin moni varmalta kuulostava väite.

Ja se kohta, jossa jakso sanoo asian rehellisimmin. Väittelyssä siitä, lisääkö ylimpien rajaveroasteiden keventäminen työllisyyttä, jakson kanta on, ettei sitä tarvitse perustella työllisyydellä ollenkaan. Kun oletetaan, ettei keventämisellä olisi dynaamista vaikutusta:

Leikitään, ettei olis. Niin se on ihan vaan oikein. Se on oikein ihmisiä kohtaan: heiltä otetaan vähemmän rahaa pois.

Tämä on arvoargumentti, ja sen esittäminen arvoargumenttina on rehellisempää kuin kiistanalaisen empiirisen väitteen taakse asettuminen. Se on tässä merkitty arvokannaksi, jonka voi hyväksyä tai hylätä.

5. Korjaus: sukupuolten palkkaero

Jakso esittää, että väite naisten pienemmistä ansioista on disinformaatiota, ja että työtunteihin suhteutettuna eroa ei ole. Väite on siinä muodossa virheellinen, ja tässä artikkelissa se korjataan, koska lukija voi muuten kantaa sen eteenpäin.

Mitä tiedetään:

• Korjaamaton ansioero Suomessa on ollut pitkään noin 16 prosentin luokkaa. Se ei ole väite palkkasyrjinnästä vaan kuvaus kokonaisansioiden erosta.
• Suuri osa erosta selittyy rakenteella: ala, ammattiasema, työaika ja perhevapaiden jakautuminen. Tämä on jakson argumentin oikea ydin.
• Selittämätön osuus ei kuitenkaan ole nolla. Kun rakennetekijät vakioidaan, tutkimuskirjallisuus päätyy Suomessa tyypillisesti muutaman prosentin selittämättömään eroon. Se on paljon pienempi kuin otsikkoluku ja selvästi suurempi kuin nolla.

Oikea muotoilu on siis: ansioerosta suurin osa selittyy muulla kuin samasta työstä maksetulla eri palkalla — mutta “ei eroa” ei pidä paikkaansa. Molemmat osapuolet yksinkertaistavat tätä keskustelua, ja jakso yksinkertaistaa sen toiseen suuntaan.

6. Nettosaajat ja nettomaksajat

Jakson yleisin rakenteellinen argumentti, ja se on merkitty tässä kehykseksi eikä mittaustulokseksi.

Väite: enemmistö väestöstä on julkisen sektorin rahavirroissa nettosaajia, ja siksi tyytyväisiä veronmaksajia. Maksajapuolelta ei kysytä, ja osa siitä ei julkisesti kehtaa sanoa muuta kuin että veroja maksetaan mielellään.

Mikä tässä on kestävää: on totta, että kun julkiset palvelut lasketaan mukaan, kotitalouksista selvä enemmistö saa elinkaarensa aikana enemmän kuin maksaa nettona tietyssä hetkessä, ja että tämä luo äänestäjäenemmistön, jonka kannuste poikkeaa nettomaksajien kannusteesta. Tämä on julkisen valinnan teorian perusmekanismi.

Mikä on kannanotto: se, että vaikeneminen johtuu häpeästä eikä eri mielipiteestä. Se on motiiviväite ja se on merkitty tässä sellaiseksi.

Ja se kohta, joka jää parhaiten mieleen, on kuvallinen eikä analyyttinen: valtiolta tuleva raha tuntuu kasvottomalta ja lähteettömältä, koska keräämisen puolta ei näe. Kuvana se on tehokas; argumenttina se on sama asia kuin sanoa, että etäisyys rahoituksen ja käytön välillä heikentää kustannustietoisuutta. Se on tunnettu julkistalouden ongelma ja pätee yhtä lailla jokaiseen isoon organisaatioon.

7. Eläkejärjestelmä: kaksi riskiä, ei yhtä

Tästä alkaa jakson paras osuus, koska se lakkaa olemasta mielipiteiden vaihtoa ja alkaa olla mekanismin kuvausta.

Jakojärjestelmä — nykyinen suomalainen malli — toimii niin, että maksut kerätään maksajilta ja jaetaan suoraan eläkkeensaajille. Rahastoiva järjestelmä — anglosaksinen malli — kerää rahat nimetylle tilille, jossa ne kasvavat korkoa korolle.

Jakson erittely riskeistä on täsmällinen ja se on syytä kirjata sellaisenaan:

Demografinen riski on jakson pointti: kun yläosassa olevia saajia alkaa olla liikaa suhteessa alaosan maksajiin, maksut eivät riitä. Se ei ole ennuste vaan järjestelmän rakenteellinen ominaisuus.

Vieraiden kannattama suunta on rahastoivampi järjestelmä, ja perustelut ovat kaksi: se lisäisi suomalaisten henkilökohtaista varallisuutta, ja raha olisi juridisesti oma. Tämä on kannanotto ja se on merkitty sellaiseksi — mutta sen mukana kulkee myös rehellinen myönnytys, joka on jakson paras kohta:

Ongelma on siirtymä. Nykyjärjestelmässä on kertyneitä eläkevastuita, ja ne on maksettava samaan aikaan, kun ihmiset alkaisivat säästää omille rahastotileilleen. Jakson mukaan “ainoa tapa siihen on pitkä siirtymäaika”, ja Mauri Kotamäen kanssa sen pituudeksi on arvioitu kenties sata vuotta. Siirtymä ei olisi käännös vaan hidas painopisteen muutos, jossa oman rahastoinnin osuus kasvaa koko ajan, ja mitä aikaisemmin se aloitetaan, sitä nopeammin ollaan perillä. Jakson mukaan samansuuntainen ehdotus, noin viiden prosentin rahastointiaste, esitettiin jo vuonna 2015 kirjassa siitä, miten Suomi voidaan pelastaa.

Vastuiden kokoluokasta jaksossa esitetään arvio, josta puhujat itse ovat epävarmoja. Sitä ei tässä toisteta lukuna, koska sitä ei jaksossa varmisteta.

8. YEL — jakson käyttökelpoisin osuus

Tämä on artikkelin syy olla olemassa. Se on konkreettista, se koskee satojatuhansia ihmisiä, ja se on esitetty jaksossa varoituksena.

Lähtötilanne. YEL on jakojärjestelmä, jonka alaosassa ovat maksavat yrittäjät ja yläosassa eläkkeensaajat. Maksajia on liian vähän kattamaan saatavat, joten valtio paikkaa erotuksen budjetistaan, jakson mukaan noin 400 miljoonalla eurolla. Samaan aikaan yrittäjien tiedetään laajasti alivakuuttaneen itsensä — ilmoitettu työtulo on ollut todellista toimeliaisuutta pienempi.

Alivakuuttamisen looginen seuraus, jonka jakso nimeää kuivasti: alivakuuttanut yrittäjä on halpa eläkeläinen. Pieni maksu tuottaa pienen eläkkeen; yrittäjien eläkkeet ovat siksi palkansaajien eläkkeitä pienempiä. Se ei ole yllätys vaan järjestelmän toimintaa.

Juuri tästä syystä maksuja on haluttu nostaa, ja siitä seurasi vuoden 2023 uudistus.

Mekanismi, jota jakso kutsuu ansaksi. Eläkeyhtiö tarkistaa yrittäjän työtulon ja esittää oman arvionsa oikeasta tasosta. Menettelyssä on siirtymäsäännös, joka rajaa korotusta yhdellä tarkistuskerralla — jaksossa mainittu suojaosa on 4 000 euroa. Jakson kuvauksen mukaan työtuloa voi tällöin nostaa 4 000 euroa kerrallaan kahdessa kolmen vuoden jaksossa, joten tavoitetasolle päästään vasta noin kuuden vuoden kuluttua. Suoja ei koske yrittäjää, joka on 1.1.2023 jälkeen itse muuttanut työtuloaan, ja yli 4 000 euron korotus vaatii yrittäjän suostumuksen.

Ja se, mistä jakso varoittaa, on tämän suojaosan ehdollisuus. Jakson kuvaamana tilanne menee näin:

1. Eläkeyhtiö ilmoittaa arvionsa, esimerkiksi että työtulosi on 150 000 euroa.
2. Sinä olet eri mieltä ja esität pienemmän luvun, esimerkiksi 100 000 euroa.
3. Jos esittämäsi luku osuu yhtiön käyttämän vaihteluvälin sisään, yhtiö voi hyväksyä sen — mutta samalla kyse on sinun omasta esityksestäsi työtulon muuttamisesta.
4. Tällöin porrastettu suojaosa ei enää suojaa sinua, koska se koskee yhtiön oma-aloitteista korotusta, ei yrittäjän itse hakemaa muutosta.

Lopputulos, josta jakso varoittaa: vastaan väittäminen voi johtaa suurempaan korotukseen kuin hiljaa oleminen. Se on vastoin intuitiota, ja siksi se on jakson arvokkain yksittäinen tieto. Jakson mukaan päätöksen voi vielä riitauttaa, jolloin yhtiön on ilmeisesti noudatettava porrastusta; jos ei riitauta, korotus jää voimaan.

Kaksi varausta, jotka kuuluvat tähän eivätkä jaksoon:

• Tämä on jakson kuvaus menettelystä vuonna 2023. Suojaosa oli siirtymäsäännös, ja siirtymäsäännökset vanhenevat. Kukaan ei saa tehdä omaa YEL-päätöstään tämän artikkelin perusteella.
• Oikea toimintatapa on tarkistaa nykytila omalta eläkeyhtiöltä ja tarvittaessa kirjallisesti, ennen kuin esittää mitään lukua.

Miksi järjestelmä ärsyttää yrittäjää, ja tämän jakso sanoo hyvin: työtulo on arvio, ei havainto. Toisin kuin palkansaajan eläkemaksu, joka lasketaan toteutuneesta palkasta, YEL-maksu lasketaan luvusta, jonka joku päättää. Se on rakenteellinen ero, ja se selittää suuren osan siihen kohdistuvasta tyytymättömyydestä riippumatta maksun tasosta.

Jakson oma ehdotus seuraa tästä suoraan: YEL-maksu voitaisiin määrätä jälkikäteen verotuspäätöksestä, josta yrittäjän todellinen tulo vuoden päätteeksi näkyy, samaan tapaan kuin palkansaajan maksu määräytyy toteutuneesta palkasta. Se on kannanotto, mutta looginen johtopäätös jakson omasta argumentista.

Ja se, mikä tästä on yleistettävissä: kun maksun peruste on neuvoteltava luku eikä mitattava suure, menettelystä tulee neuvottelu — ja neuvottelussa se osapuoli, joka tuntee säännöt, on paremmassa asemassa. Se on tämän kanavan aihe, ja se on tässä sattumalta eläkejärjestelmän muodossa.

9. Lopuksi: mikä jaksosta kestää

Mikä kestää:

• Verotietojen julkisuuden epäsymmetria. Maksut näkyvät, etuudet eivät. Rakenteellinen havainto, joka pätee kannasta riippumatta.
• Vakuutuskuori on varallisuutta eikä tuloa. Käsitteellisesti oikein, ja rahastoanalogia tekee siitä vahvan.
• Jakojärjestelmän demografinen riski ja rahastoivan markkinariski. Selkeä erittely, jossa kumpaakaan ei esitetä riskittömänä.
• YEL:n työtulon tarkistusmenettely. Konkreettinen, tarkistettava ja käytännössä hyödyllinen — kunhan nykytila varmistetaan erikseen.
• Siirtymän myöntäminen. Se, että jakso sanoo eläkejärjestelmän vaihtamisen ongelmaksi kertyneet vastuut eikä pelkkää tahtoa, on rehellisempää kuin aiheesta usein kuulee.

Mikä on kannanotto eikä havainto:

• Verotietojen julkisuuden motiivin nimeäminen kateudeksi.
• Ehdotus 30 prosentin ylärajasta veroille ja veroluonteisille maksuille.
• Väite, että nettomaksajien vaikeneminen johtuu häpeästä.
• Tanskalaisen tutkimuksen tulkinta absoluuttiseksi totuudeksi. Puhuja sanoo itse uskovansa siihen, koska haluaa.

Mikä on korjattu: väite, ettei sukupuolten välillä ole ansioeroa työtunteihin suhteutettuna (kohta 5).

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English