Neuvottelija · Artikkelit

EP108 · Talous · 2021-11-19

Työmarkkinoiden järki ja tunteet | Minna Helle | Neuvottelija 108

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Teknologiateollisuuden varatoimitusjohtaja Minna Helle on käynyt työmarkkinat läpi kolmelta puolelta: Tehyn neuvottelujohtajana, valtakunnansovittelijana ja nyt työnantajapuolella. Jakso alkaa siitä, mistä hän on oppinut eniten — vuoden 2007 neuvottelukierroksesta, jota hän kutsuu kollektiiviseksi harhaksi: pöydissä tehtiin hyvin korkeita palkkaratkaisuja, seuraavana vuonna alkoi finanssikriisi ja Suomen talous rämpi kymmenisen vuotta. Työmarkkinaratkaisut ovat hänen mukaansa harvoja asioita, jotka ovat kokonaan omissa käsissämme. Keskustelu käy läpi työsopimuksen ja työehtosopimuksen eron, yleissitovuuden ja sen valuvian — järjestäytymätön joutuu noudattamaan sopimusta mutta ei pääse käyttämään sen paikallisen sopimisen mahdollisuuksia — sekä teknologiateollisuuden syksyn 2021 ratkaisun, jossa jäsenyritys voi valita valtakunnallisen ja yrityskohtaisen työehtosopimuksen välillä. Liittojen rooli muuttuu sopijasta konsultiksi, ja vallasta luopuminen voi olla vaikeaa. Lopuksi Helle sanoo, että ammattineuvottelijan on valittava järki mutta omissa asioissaan siihen ei pysty kukaan, että ihmiset riitelevät eivätkä asiat ja että juridiikka on väline eikä päämäärä. Julkaistu 19.11.2021.

Sami Miettinen

Työmarkkinoiden järki ja tunteet | Minna Helle

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 108 Sami Miettinen haastattelee Minna Helleä, Teknologiateollisuuden varatoimitusjohtajaa ja Järki ja tunteet -kirjan kirjoittajaa. Helle on poikkeuksellinen vieras siksi, että hän on nähnyt työmarkkinat kolmelta eri puolelta: Tehyn neuvottelujohtajana työntekijäpuolella, valtakunnansovittelijana puolueettomana ja nyt työnantajapuolella. Jakson ensimmäinen puolisko on käytännön oppitunti suomalaisesta työehtosopimusjärjestelmästä ja siitä, mitä teknologiateollisuus syksyllä 2021 muutti; toinen puolisko on kahden neuvottelukirjailijan keskustelu järjestä, tunteista ja juridiikan rajoista. Julkaistu 19.11.2021.

Lukuohje. Helle puhuu jaksossa työnantajajärjestön edustajana, ja työmarkkinaosuus esitetään teknologiateollisuuden näkökulmasta; ammattiliittojen edustajia ei ole paikalla. Näkemykset on attribuoitu puhujittain. Jakson kuvaama sopimusmalli on syksyn 2021 tilanne.

Kaksi neuvottelukirjaa ja yksi suositusteksti

Miettinen esittelee Hellen neuvottelukirjailijana: Hellen Järki ja tunteet on hänestä hyvä kirja, ja siinä on yhtäläisyyksiä hänen ja Juhana Torkin Neuvotteluvaltaan. Hän nostaa esiin yksityiskohdan omasta kirjastaan: sen ensimmäisen painoksen suositustekstin kirjoitti Tehyn silloinen puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola, jonka mukaan kirja konkretisoi, mitä neuvottelu on — vaikuttamista ja oikeiden ratkaisujen löytämistä oikealla hetkellä, usein kovan paineen alla. Helle oli Laitinen-Pesolan tärkeä työpari vuonna 2007.

Vuoden 2007 kollektiivinen harha

Helle kertoo roolistaan suoraan:

Mä olin Tehyn neuvottelujohtaja tällä surullisen kuuluisalla neuvottelukierroksella 2007. Silloinhan tapahtui tämmöinen kollektiivinen harha neuvottelupöydissä, eli tehtiin hyvin korkeita palkkaratkaisuja, ja sitten seuraavana vuonna, niin kuin muistamme, alkoi finanssikriisi.

Sen jälkeen Suomen talous rämpi hänen mukaansa kymmenisen vuotta todella huonossa tilanteessa. Hän sanoo oppineensa kierroksesta kaksi asiaa: että hän kestää todella kovaa painetta, ja “aika karulla tavalla” sen, mitä kollektiiviset ylilyönnit neuvottelupöydissä tarkoittavat Suomen taloudelle ja työllisyydelle.

Syyllistä hän ei osoita yhteen suuntaan: “Ei siitä Tehyä pidä yksin syyttää.” Ratkaisuja oli tekemässä useita neuvotteluosapuolia, ja poliitikotkin sekoittivat tilannetta omalta osaltaan.

Miettinen kuvaa kierrosta kilpalauluksi siitä, kuka saa parhaan prosentin. Investointipankkiirina hän tunnistaa asetelman: hän on “tietyllä tavalla neuvottelurenki”, jonka ei kuulu kyseenalaistaa päämiehen tavoitteita vaan maksimoida tulos — ja neuvottelutulosprosentin mielessä 2007 oli häikäisevä voitto. Tuntuiko se silloin hienolta? Hellen mukaan prosessi liiton sisällä oli hieno, koska yhteishenki oli todella vahva.

Johtopäätös on kuitenkin selvä. Jokaisen työmarkkinaneuvottelijan pitäisi ymmärtää taloutta ja sitä, miten työmarkkinaratkaisut vaikuttavat työllisyyteen ja tuottavuuteen:

Maailmassahan on paljon sellaisia juttuja, jotka tulee vaikka globaalilta markkinoilta — esimerkiksi finanssikriisi tai koronapandemia. Mutta se, että minkälaisia työmarkkinaratkaisuja tehdään, niin se on ihan meidän omissa käsissä. Ja sen takia ne asiat pitäisi hoitaa hemmetin hyvin.

Miettinen kertoo kirjoittaneensa tapauksesta aikanaan jälkisanan, kun vuonna 2008 negatiiviset vaikutukset eivät vielä näkyneet ja näytti, että massiivinen korotuspotti ehkä kestetään. Uuteen kirjaansa hän kirjoitti, että ratkaisu melkein tuhosi Suomen kilpailukyvyn vuosikymmeneksi.

Kolme tuolia, yksi missio

Välissä Helle toimi valtakunnansovittelijana. Hän myöntää taustansa erikoiseksi, mutta sanoo tehneensä koko ajan työtä saman asian eteen: että suomalaisilla yrityksillä ja työntekijöillä olisi parempi tilanne ja Suomi menisi eteenpäin. Ajatuksia ei ole tarvinnut kääntää, vaan ne ovat monipuolistuneet:

Joskus ihmiset sanoo, että minä nyt olen semmoinen kuin minä olen. Minä en usko siihen ollenkaan, vaan minä uskon siihen, että ihminen voi jatkuvasti kehittyä.

Tuposta luopuminen on ainoa iso muutos

Miettinen muistuttaa, että hänen haastattelemansa Esko Aho oli kertonut kirjasta, jonka mukaan 91 työmarkkinajärjestöä tarjosi itseään hallitukseen — ajalta, jolloin järjestöjä vielä tuotiin toimeenpanevaan valtaan. Vuonna 2007 kolmikanta ja keskitetyt tupot olivat vielä vahvoja; nyt EK on vetäytynyt työmarkkinaroolista. Onko kolmikanta kuollut?

Helle aloittaa termeistä — “juristithan rakastaa termejä”. Palkoista ja työehdoista sovitaan nyt toimialoilla ja yrityksissä, eikä EK:lla ole siinä roolia. Työ- ja sosiaalivakuutuslainsäädännön valmistelussa kolmikantainen periaate on yhä voimissaan, vaikka “se rekordi ei ole kovin hyvä”.

Hänen pääväitteensä on, että järjestelmä on muuttunut hämmästyttävän vähän:

Se, että tupoja ei enää tehdä, niin sehän on oikeastaan ainoa iso muutos, mitä meillä on tapahtunut kymmeniin vuosiin.

Samassa ajassa Suomeen on tullut yhteisvaluutta, globaali kilpailu on kiristynyt ja yrityksiltä vaaditaan jatkuvaa uudistumista. Miettinen lisää oman huolensa: euro ei jousta kriiseissä samalla tavalla kuin Ruotsin kruunu.

Työsopimus, työehtosopimus ja sopimusyhteiskunta

Miettinen arvelee, ettei moni suomalainen ymmärrä työsopimuksen ja työehtosopimuksen eroa. Helle määrittelee: työsopimus on se, minkä yksittäinen ihminen tekee oman työnantajansa kanssa; työehtosopimus on kollektiivisopimus, jonka työnantajaliitto ja ammattiliitto — tai yritys ja ammattiliitto — solmivat.

Olennaista on hänestä, että sopiminen on pohjalla. Kun metsäteollisuus ja teknologiateollisuus ovat lähteneet viemään sopimista paikallisemmaksi, työntekijäpuoli syyttää työnantajia sopimusjärjestelmän romuttamisesta. Sitä Helle “ei ollenkaan niele eikä allekirjoita”:

Se, että me puolustetaan sopimusyhteiskuntaa, niin ei se mun mielestä tarkoita sitä, että me puolustetaan sitä, että pitää ne samat vanhat sopimisen tavat voimassa.

Yleissitovuus ja sen valuvika

Miettinen ottaa liberaalina esiin oman kipupisteensä. Yleissitovuus on hänestä pakottavan lainsäädännön “hyvin vahva pamppu”, jota ei juuri löydy muualta maailmasta: sillä kahdenvälisen sopimuksen ehdot pakotetaan sopimuksen ulkopuolisille työntekijöille ja työnantajille, vieläpä ehdoilla, jotka ovat huonompia kuin sopijapuolten keskenään neuvottelemat.

Helle kuvaa konstruktion: työehtosopimus velvoittaa myös liittoihin kuulumattomia, jos alalla riittävän moni työntekijä on töissä työnantajaliiton jäsenyrityksissä. Keskustelu siitä, onko yleissitovuus hyvä vai paha, ei ole hänestä hedelmällistä, koska asia ei ole niin yksinkertainen. Mutta valuvika on:

Meillä on järjestäytymisvapaus, niin silti käytännössä ne työehtosopimuksen mahdollisuudet sopia paikallisesti, niin ne ovat vain niiden käytössä, jotka ovat liittojen jäseniä. Ja tämä on mun mielestä se valuvika tässä systeemissä.

Hänen ehdotuksensa on kohtuullinen vähimmäisvaatimus: jos työnantaja tai työntekijät ovat valinneet olla liittymättä mutta joutuvat silti noudattamaan yleissitovaa sopimusta, heidän pitäisi voida käyttää myös sen toisin sopimisen mahdollisuuksia. Paikallisessa sopimisessa henkilöstöllä on oltava edustus, joko luottamusmies tai luottamusvaltuutettu, jonka henkilöstö voi lain mukaan valita, jos luottamusmiestä ei ole. “Tämä ei ole kestävä tapa. Tämä täytyy ratkaista jollakin aikavälillä.”

Yleissitovuus vai lakisääteinen minimipalkka

Miettinen kokeilee puolustusta: maissa, joissa yleissitovuutta ei ole, on minimipalkat, jotka voivat nousta ja jäykistää — yleissitovuus taas sallii toimialakohtaista vaihtelua. Helle tarttuu ajatukseen. Suomessa minimipalkat ovat käytännössä työehtosopimuksissa, ja laissa on vain yleinen kohtuullisen palkan säännös. Jos minimipalkkoja ei olisi sopimuksissa, ne olisivat todennäköisesti laissa ja siten alttiina politiikalle:

Tämähän nähtiin esimerkiksi Ranskassa, kun oli tämä keltaliivien tilanne joitakin vuosia sitten, niin siellähän minimipalkkoja sitten sen seurauksena korotettiin.

Ei ole toivottavaa, että minimipalkat ovat vaalikeskustelun täkynä. Miettinen huomauttaa, että sopijaosapuoletkin voivat tehdä huonoja sopimuksia, jos ajattelu lähtee laukalle.

Yleissitovuuslautakunta

Miettinen kysyy “mystisestä” yleissitovuuslautakunnasta, jonka jäsenet eivät ole tuomareita eivätkä poliitikkoja. Helle selittää: sopijaosapuolet eivät itse päätä sopimuksensa yleissitovuudesta, vaan sen ratkaisee lautakunta, ja sen päätöksestä voi valittaa työtuomioistuimeen.

Teknologiateollisuuden lähtökohta

Sitten päästään Hellen nykyiseen työhön. Miettinen muistuttaa haastatelleensa keväällä Teknologiateollisuuden puheenjohtajaa Marjo Miettistä, joka ennakoi mielenkiintoista syksyä.

Helle aloittaa perusteesta: teknologiateollisuus on puhunut vuosikymmeniä paikallisuuden ja yrityslähtöisyyden tarpeesta, koska kaikki alan yritykset ovat kansainvälisessä kilpailussa. Se tarkoittaa jatkuvaa nahanluontia, kilpailukyvystä huolehtimista, nopeaa reagointia asiakastarpeisiin ja suhdanteisiin. Alalla on startupeja ja vakiintuneita yhtiöitä, pieniä ja isoja, ja niiden tilanteet vaihtelevat “ihan älyttömän paljon”.

Työehdot taas on määritelty toimialoilla hyvin keskitetysti:

Palkkaratkaisut määritellään keskitetysti ja työehdot on hyvinkin tarkkaan napitettu. Siellä on satoja sivuja työehtosopimustekstejä, millä tavalla pitää toimia.

Kilpailussa pärjääminen edellyttää, että työnantaja ja henkilöstö yhdessä tunnistavat menestystekijänsä ja miettivät, miten palkkausjärjestelmä tukisi tuottavuutta ja osaamista ja miten työajat vastaisivat asiakkaiden, tuotannon ja yksittäisten työntekijöiden tarpeita. Vaikka teknologiateollisuuden sopimuksissa on ollut paljon paikallisen sopimisen mahdollisuuksia ja ne ovat monia aloja joustavampia, uudistumisen tahti on ollut liian hidas.

Miksi ei metsäteollisuuden linjaa

Miettinen huomauttaa, ettei teknologiateollisuus mennyt metsäteollisuuden linjalle, jossa kaikki heitettiin roskiin. Helle vahvistaa: metsäteollisuus lopetti valtakunnalliset työehtosopimukset kokonaan ja siirtyi neuvottelemaan työehdoista yrityksissä. Teknologiateollisuus ei tehnyt yhtä radikaalia ratkaisua, koska valtakunnallisen sopimuksen mahdollisuutta ei haluttu hylätä.

Sen sijaan rakennettiin malli, jossa jäsenyritys valitsee, haluaako se jäädä työnantajaliiton valtakunnallisten työehtosopimuspalvelujen piiriin vai rakentaa kokonaan yrityskohtaisen työehtosopimuksen. Suuri osa jäsenyrityksistä oli syksyn aikana jo valintansa tehnyt. Tavoitteena on pilotoida uusia malleja ja kääntää ajattelu toisin päin:

Ei niin päin, että joku jossain päättää, että tämä on kaikille hyvä, tehkää näin ja sitten voitte sopia toisin. Vaan lähdetäänkin niin päin, että työnantaja ja henkilöstö lähtee miettimään, että mitäs me tarvitaan täällä, jotta me pärjätään.

Valtakunnallista sopimusta voi käyttää pohjana, “ei tarvitse pyörää keksiä uudelleen”. Kenenkään työntekijän tilannetta ei hänen mukaansa haluta heikentää; tarkoitus on, että työmarkkinat tukevat vientiteollisuuden kasvua, esimerkiksi vihreän teknologian ratkaisujen viemistä maailmalle, “eikä niin, että se elää tuolla jossain omassa kuplassaan”.

Yrityskohtainen tes ja jatkuva sopimus

Miettistä epäilyttää “versionhallinta”: kutsutaanko vaikkapa ohjelmistoyhtiön omaa sopimusta yhä työehtosopimukseksi? Helle vastaa, että kyllä, ne ovat työehtosopimuksia. Ne voivat olla sisällöltään lähes samoja kuin valtakunnalliset ja räätälöidä vain esimerkiksi palkkausjärjestelmän tai työaika-asiat, tai ne voivat olla rakennettu kokonaan eri pohjalle. Päätös on työnantajan, henkilöstön ja yritystason sopimuksessakin osapuolena olevan ammattiliiton.

Kestonkaan ei tarvitse seurata valtakunnallista rytmiä. Sopimukset voivat olla lyhyempiä tai pidempiä, ja Helle on kuullut yrityksestä, joka on miettinyt jatkuvaa työehtosopimusta ilman katkokohtaa — tietysti irtisanomismekanismilla varustettuna. “Tässä on nyt tilaa uusille innovaatioille.”

Liitosta tulee konsultti

Pysyvätkö työntekijäliitot vauhdissa, Miettinen kysyy. Helle vastaa, että muutos vaatii resursointia ja uudelleenajattelua molemmissa liitoissa. Perinteisesti liitot ovat ammattilaisina sopineet työehdot, joita työpaikoilla noudatetaan:

Tässä mallissa tämä homma kääntyy enemmän siihen, että liitot on konsultteja, jotka auttaa yrityksiä ja työntekijöitä pääsemään hyviin lopputuloksiin.

Mindsetin muutos on iso eikä helppo, koska se edellyttää vallasta luopumista:

Me ollaan teknologiateollisuudessa nyt tehty se päätös, että me annetaan pois meidän valtaa. Mutta onko kaikki tähän valmiita? Se voi olla aika koukuttavaa, kun olet siellä liittotason pöydissä tekemässä isoja päätöksiä ja käytännössä sun peukalon alla on se, mitä työpaikoilla tehdään.

Suunta ei käänny

Eri toimialat tekevät todennäköisesti eri ratkaisuja, mutta Hellen mukaan suunta on selvä: “Työmarkkinoiden suunta on kohti yrityskohtaisuutta. Missä aikataulussa se tapahtuu milläkin toimialalla, se on toinen kysymys, mutta ei tämä käänny takaisinpäin enää.”

Miettinen näkee mallissa hyötyä myös työntekijälle: korkean tuottavuuden ihminen voi neuvotella hyvän palkan, ja toisaalta valmis sopimuspohja säästää siltä, että jokaisen pitäisi erikoistua palkkajuristiksi. Helle muistuttaa vähimmäisvaatimuksesta: työehtosopimuksen pitäisi olla ymmärrettävä sille, joka sen lukee. Valtakunnalliset sopimukset ovat kasvaneet “satasivuisiksi himmeleiksi, joista asiantuntijakaan ei välttämättä ota selvää”. Miettinen kuittaa, että ainakin palkanlaskentaohjelmistojen tekijät ovat tyytyväisiä.

Järki vai tunteet

Toinen puolisko on neuvottelusta. Miettinen asettaa Hellen kirjan rinnalle omansa vaikutusvivut, analyyttisyyden ja sosiaalisuuden, ja kysyy: jos pitäisi valita vain järki tai vain tunteet, kumpi? “Ei, toi on liian paha”, Helle aloittaa, ja vastaa sitten kahdessa osassa.

Ammattineuvottelijana hänen olisi valittava järki. Kokenut ammattilainen tunnistaa, kun alkaa “vähän keittämään”, ja pystyy siivoamaan tunteen pois, ettei tee mitään älytöntä, jota ei voi perua. Mutta:

Kun ollaan jossain vaikka kotona tilanteessa aviopuolison kanssa riita tai lasten kanssa, niin kyllähän mullekin käy ihan samalla lailla kuin muillekin ihmisille, että sitten ne tunteet helposti ottaa komennon, koska ne asiat on niin paljon lähempänä itseäsi.

Kukaan ei siis ole niin huippuneuvottelija, että pystyisi kaikissa tilanteissa neuvottelemaan omista asioistaan järjellä. “Ei varmasti pysty.”

Miettinen muistuttaa Hellen haastattelusta, jossa tämä käänsi tutun sanonnan ympäri. Helle vahvistaa:

Se on vähän vastuun ulkoistusta, kun sanoo, että ihmiset eivät riitele, asiat riitelee. Mun mielestä se on juuri päinvastoin.

Juridiikka on väline

Miettinen tuo esiin aiemman vieraansa, Dittmar & Indreniuksen juristin Jan Ollilan, ajatuksen: juristin tosimaailmassa sopimuspaperi määrittelee pakottamisen muodot, eli sen, millä toisen voi pakottaa tekemään jotain vastoin tahtoaan. Onko juristin silmä Hellellä yhä mukana?

Hellen mukaan se, kuinka pakottavia kirjauksia tehdään, on juristin ydinosaamista, ja työmarkkinaneuvottelijan on osattava sanamuodot. “Mutta minulle juridiikka on vain väline.” Valtakunnansovittelijan työ oli hänelle älyttömän hyvä oppikoulu: sovittelijan tehtävä ei ole kertoa, miten asia ratkaistaan, vaan auttaa osapuolia löytämään toisensa, ja se on pitkälti ihmisten käyttäytymistä. Puolueettomana hän näki, mihin ammattineuvottelijat sortuvat — “ja vähän mihin itsekin olen sortunut, ja varmasti vieläkin sorrun”.

Enemmän kuin osien summa

Neuvottelu on Hellen mukaan “hyvin paljon ihmistiedettä” ja itsetuntemusta, ei kilpailu siitä, kumpi argumentti voittaa:

Hyvässä neuvottelussa ei ole kysymys siitä, että kumpi voittaa, vaan kysymys on siitä, että miten voidaan intressejä yhdistää niin, että siitä syntyy jotakin, joka on enemmän kuin niiden osatekijöiden summa.

Tätä hän kritisoi juridisessa ajattelussa, joka on paljolti sitä, kumpi argumentti voittaa.

Miettinen nostaa Hellen kirjasta esimerkin taidosta parkkeerata vaikea asia tulevaisuuteen sanamuodolla, joka juristin silmin ei sido — se mahdollistaa sopimisen. Mutta jos sanamuotoa ajattelee liian juristimaisesti, kunnian voi menettää, vaikka juridinen muotoilu päästäisi veräjästä. Yrityskauppaneuvotteluissa hän näkee koko ajan, kuinka joku sanoo, ettei tietty sanamuoto “meinaa yhtään mitään, nimi alle vaan”.

Kun juridiikan tarkkuus ratkaisee — ja kun se lukitsee

Juridiikka on Hellen mukaan tarkka paikka silloin, kun diili on saavutettu ja se pitää kirjoittaa paperille; silloin juristin osaaminen on kullanarvoista. Itse neuvotteluvaiheessa asioita harvoin ratkaistaan juridiikalla. Neuvottelu on sitä, miten kertoo omista tarpeistaan niin, että toinen ymmärtää, ymmärtää toisen tarpeet ja löytää uusia kulmia.

Siitä seuraa jakson tarkin varoitus:

Juridiikka on helposti semmoista, että jos on joku asia ja se puetaan juridiseksi vaatimukseksi, niin eräänlailla se helposti lukittuu, kun se menee juridiseen muottiin.

Toinen osapuoli ei enää tunnista taustalla olevaa tarvetta. Rahallisen vahingonkorvausvaatimuksen takana voi olla paha mieli, ja jos se tunnistetaan, asia voi ratketa käsittelemällä se ja vaikka pyytämällä anteeksi.

Välimiesmenettely ja tuomioistuimen rajat

Miettisen mukaan sovittelu ja välimiesmenettely ovat siksi usein huikean tehokkaita verrattuna oikeudenkäyntiin. Yrityskaupoissa nojataan paljon Keskuskauppakamarin välimiesmenettelyyn, mistä voi hänestä päätellä, ettei tuomioistuimiin luoteta kaupallisten sopimusten käsittelijöinä. Entä työmarkkinoilla? Helle selittää: valtakunnansovittelija sovittelee kollektiivisia työriitoja, kun on lakkouhkia; työsuhderiidat menevät käräjäoikeuteen ja työehtosopimusten tulkintaa koskevat riidat työtuomioistuimeen. Suurin osa työelämän riidoista kuitenkin neuvotellaan ja sovitaan.

Tuomioistuinratkaisun ongelma on, ettei se ole omassa kontrollissa. Ellei kyse ole yksinkertaisesta velkomusasiasta, lopputulosta ei voi tietää. Neuvotteluratkaisu on siksi hänestä lähtökohtaisesti aina parempi: se voi ottaa huomioon asioita, jotka eivät oikeudessa paina mitään — miltä sinusta tuntuu, miten korjaat välit puolisoon tai liikekumppaniin. Ennakkopäätöstä tarvitsevissa periaatteellisissa asioissa tuomioistuin on paikallaan, mutta useimmissa ei.

Viisikymmentä konfliktia

Helle päättää kokemukseensa:

Kun mä oon neuvotellut noin 50 työmarkkinakonfliktia, joissa näkemykset on usein ollut aivan päinvastaiset ja tilanne on tulehtunut ja tuntuu, että eihän nää nyt voi mitenkään ratketa, niin silti ne aina ratkeaa. Kaikki riidat ratkeaa neuvottelemalla, jos vaan tahtoa riittää.

“Näin se on, tai ainakin näin halutaan uskoa”, Miettinen kuittaa.

Huomio lähteestä: artikkeli on päivitetty 18.10.2026 jakson MacWhisper-litteraatiolla ja julkaisijan omalla lukujaolla. Litteraatiossa ei ole puhujamerkintöjä, joten puhujat on päätelty asiayhteydestä: Miettinen kysyy, esittää yleissitovuuskritiikin, euroa koskevan huomion ja välimiesmenettelyä koskevan havainnon, Helle vastaa. Jaksossa sana “neuvottelija” viittaa usein Hellen ammattiin, ei kanavaan. Litteraation virheellinen “Johanna Torkki” on korjattu Miettisen kirjoittajakumppaniksi Juhana Torkiksi ja “arvikauppakamari” Keskuskauppakamariksi. Yksi Miettisen mainitsema tilaisuus (yhteinen esiintyminen, joka peruttiin koronakeväänä) ja yksi hänen kirjansa vaikutusvivun nimi jäävät litteraatiossa epäselviksi, eikä niitä ole arvattu.

Jakson tiedot. Neuvottelija 108, julkaistu 19.11.2021, kesto 44 minuuttia 57 sekuntia. Vieraana Minna Helle (vieraskortti ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 108 (julkaistu 19.11.2021) Sami Miettinen haastattelee Minna Helleä, Teknologiateollisuuden varatoimitusjohtajaa, entistä valtakunnansovittelijaa ja Tehyn entistä neuvottelujohtajaa, joka on kirjoittanut kirjan Järki ja tunteet. Keskeiset havainnot: vuoden 2007 neuvottelukierros oli Hellen mukaan kollektiivinen harha, jossa tehtiin hyvin korkeita palkkaratkaisuja juuri ennen finanssikriisiä, minkä jälkeen Suomen talous rämpi kymmenisen vuotta — vastuu ei ole yksin Tehyn, ja työmarkkinaratkaisut ovat harvoja asioita, jotka ovat kokonaan omissa käsissämme; tupoista luopuminen on ainoa iso muutos työmarkkinajärjestelmässä vuosikymmeniin, vaikka maailma on muuttunut paljon; työsopimus on yksilön ja työnantajan välinen, työehtosopimus kollektiivinen; yleissitovuuden valuvika on, että järjestäytymätön joutuu noudattamaan sopimusta mutta ei pääse hyödyntämään sen paikallisen sopimisen mahdollisuuksia; ilman yleissitovuutta minimipalkat olisivat todennäköisesti laissa ja alttiina vaalipolitiikalle, kuten Ranskassa keltaliivien aikaan; yleissitovuudesta päättää lautakunta, jonka päätöksestä voi valittaa työtuomioistuimeen; teknologiateollisuuden syksyn 2021 malli antaa jäsenyrityksen valita valtakunnallisen ja yrityskohtaisen työehtosopimuksen välillä, toisin kuin metsäteollisuus, joka luopui valtakunnallisista sopimuksista kokonaan; yrityskohtaisen sopimuksen kesto voi poiketa valtakunnallisesta, jopa jatkuva sopimus on mahdollinen; liittojen rooli muuttuu sopijasta konsultiksi, ja vallasta luopuminen voi olla koukuttavan vallan takia vaikeaa; suunta on yrityskohtaisuuteen eikä se käänny; ammattineuvottelijan on valittava järki, mutta omissa asioissaan kukaan ei pysty neuvottelemaan pelkällä järjellä; ihmiset riitelevät, eivät asiat; juridiikka on väline, ja vaatimuksen pukeminen juridiseen muotoon lukitsee sen niin, ettei taustalla oleva tarve näy; hyvässä neuvottelussa syntyy enemmän kuin osien summa; neuvotteluratkaisu on yleensä tuomioistuinratkaisua parempi, koska se on osapuolten omassa kontrollissa; noin 50 työmarkkinakonfliktin kokemuksella Hellen mukaan kaikki riidat ratkeavat neuvottelemalla, jos tahtoa riittää. Aiheeseen liittyvät jaksot: Omistajan kolmikanta | Marjo Miettinen ja Neuvottelut lakimiehen silmin | Jan Ollila.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English