Neuvottelija · Artikkelit

EP107 · Talous · 2021-11-14

Meritokratia ja inhimillinen pääoma | Elias Rantapuska | Neuvottelija 107

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Aalto-yliopiston rahoituksen laitoksen johtaja Elias Rantapuska määrittelee meritokratian järjestykseksi, jossa ylöspäin pääsee sisäsyntyisillä lahjakkuuksilla, kovalla työllä tai näiden yhdistelmällä, ja lahjakkuuden paljon laajemmaksi kuin laskentanopeudeksi. Jakson kirkkain argumentti on hänen: miljoonan euron salkun kanssa pärjää kymmenen tunnin neuvonnalla, jos kuuntelee ja pysyy ohjeissa, mutta motorisesti äärimmäisen lahjakkaan nuoren kääntäminen huipuksi vaatii ne kymmenentuhatta tuntia. Piketyn kirjassa on hänestä oikeita argumentteja, ja kapitalismia tarvitaan kohtauttamaan innovaatio- ja johtamiskyky ja pääoma. Sami Miettinen kysyy, onko Suomen suhteellinen köyhyys heikkous; Rantapuskan vastaus on pieni kotimarkkina ja neuvo valita iso hiekkalaatikko. Keskustelu kulkee näkymättömien meritokratioiden kautta metatyöhön, jota organisaatiossa kutsutaan johtamiseksi, ja päättyy siihen, miksi tuottoa on yhä vaikeampi hakea ja missä yksityissijoittajan kapea nisi vielä on. Julkaistu 14.11.2021.

Sami Miettinen

Meritokratia ja inhimillinen pääoma | Elias Rantapuska

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 107 Sami Miettinen haastattelee Elias Rantapuskaa, Aalto-yliopiston rahoituksen laitoksen johtajaa. Jakso alkaa meritokratian määritelmästä ja päätyy kysymykseen siitä, missä yksityissijoittajan nisi enää on. Väliin mahtuu jakson vahvin argumentti: finanssipääoma ja inhimillinen pääoma eivät käyttäydy samalla tavalla. Miljoona euroa on helppoa pääomaa, lahjakkuus ei. Siitä edetään Pikettyyn, kapitalismiin pääoman ja osaamisen kohtauttajana, Suomen pieneen hiekkalaatikkoon, pihan pesisjengin ja klaanipelin näkymättömiin hierarkioihin ja lopulta kotitalouden metatyöhön. Julkaistu 14.11.2021.

Kaksi älyllistä renkiä

Miettinen ja Rantapuska tutustuivat Aallon rahoituksen opiskelijoiden Momentum-podcastissa, jossa esitellään uria, joille rahoituksen opiskelijat voivat päätyä. Rantapuskan ura kulki kauppakorkeakoulusta: maisteriksi 2000-luvun alkupuolella, suoraan tutkijalinjalle ja väitöskirjaan, neljä vuotta yksityisellä sektorilla liikkeenjohdon konsulttina, takaisin Aalto-yliopistoon 2010 ja professoriksi syksyllä 2018. Miettinen kuittaa oman taustansa “ilkeänä investointipankkiirina” — mutta molemmat ovat hänen mukaansa “tietynlaisia älyllisiä renkejä”.

Mikä meritokratia on

Rantapuska antaa oman määritelmänsä, joka ei ole virallinen:

Meritokratia on sellainen yhteiskuntajärjestys tai se voi olla myös organisaation järjestys, jossa sisäsyntyisillä lahjakkuuksilla, kovalla työllä tai näiden kahden yhdistelmällä pääsee ylöspäin.

Hierarkiat syntyvät siis lahjakkuudesta, työnteosta tai niiden yhdistelmästä. Miettinen kertoo lukeneensa aiheesta kolme amerikkalaista kirjaa, joista yksi käytti juuri tätä määritelmää. Hän kytkee aiheen myös oman kirjansa Neuvotteluvallan ulottuvuuteen, sosiaalisuuteen: pärjääminen ei ole vain älykkyyden tai resurssien varassa, vaan iso osa siitä on sosiaalisia taitoja.

Keskustelussa muistutetaan, että meritokratia on historiallisesti nuori ilmiö, jonka oikeastaan valistus toi. Sitä ennen hierarkia perustui syntyperään: “Jos olit aristokraatin poika, niin hyvin meni, mutta jos olit maaorja, niin ei ehkä niin kivaa.” Siinä mielessä järjestelmä on lähtökohtaisesti hyvä — mutta voi kysyä, onko se silti epäreilu tai sattumanvarainen.

Lahjakkuutta on paljon muutakin kuin laskentanopeutta

Rantapuskan mukaan lahjakkuus määritellään usein kauhean kapeasti, raakana älykkyytenä ja laskentavoimana: koulussa katsotaan ekaluokkalaista, joka laskee nopeasti, ja todetaan hänet lahjakkaaksi. Hänen listansa on paljon pidempi:

Listakaan ei hänen mukaansa ole kattava.

Kymmenentuhatta tuntia

Miettinen tuo mukaan inhimillisen pääoman käsitteen: kun sisäsyntyiseen kykyyn yhdistetään vaivannäkö, syntyy inhimillistä pääomaa. Malcolm Gladwellin Outliers-kirjassa Bill Gates ja Beatles saattoivat olla hyvin lahjakkaita, mutta takana oli myös noin 10 000 tunnin harjoittelu, joka yhdessä kykyjen ja ympäristön mahdollisuuksien kanssa tuotti inhimillistä pääomaa — ja lopulta myös finanssipääomaa.

Sitten hän nostaa vastaan Thomas Piketyn, jonka mukaan finanssipääoman merkitystä aliarvioidaan ja ollaan palaamassa kohti feodaaliyhteiskuntaa, jossa pääoma antaa ylisuuren edun pienelle osalle ihmiskuntaa. Miten Rantapuska näkee vastakkainasettelun?

Miljoona euroa on helppoa pääomaa

Rantapuskan vastaus on jakson keskeisin argumentti. Piketyn kirjassa on hänestä “tiettyjä ihan oikeita argumentteja, jotka on helppo allekirjoittaa”, ja finanssipääoma on tietyllä tavalla “kauhean helppoa pääomaa”:

Jos mä antaisin jollekin ihmiselle miljoonan ja sanoisin, että käydään tässä vaikka kymmenen tuntia läpi, että miten tätä sijoittamista kannattaa lähestyä, niin jos se henkilö kuuntelee hyvin ja pysyy sitten niissä ohjeissa, niin sitten on aika hankala tössiä ihan totaalisesti sitä yhden miljoonan kapitaalia.

Ohjeet ovat yksinkertaiset: pitkä sijoitushorisontti, alhaiset kulut, hyvä hajautus ja ei sijoituksia asioihin, joita ei ymmärrä. Inhimillisen pääoman puolella sama ei onnistu:

Oletetaan, että meillä on joku skarppi kaveri, joka on vaikka motorisesti aivan äärimmäisen lahjakas — tulevaisuuden huippujalkapalloilija tai keihäänheittäjä tai painija. Niin se ei ihan kymmenellä tunnilla mene se neuvominen, että tee näin, niin et voi mokata.

Siihen tarvitaan “ennemminkin juuri se 10 000 tuntia”.

Miettinen vie ajatuksen yrittäjyyteen. Hän viittaa amerikkalaiseen kirjaan, jonka mukaan molempien pääomien yhdistelmä alkaa voittaa: hänen tulkintansa mukaan “Piketty on vain osittain oikeassa ja human capitalin glorifikaatio on osittain oikeassa”. Suomessa hallitseva omistamisen muoto on hänen mukaansa yrittäjäomistaja, usein yksinyrittäjä, jolla pieni pääoma ja oma työpanos ovat samassa potissa. Kun yhtiö kasvaa, sen pääomaa ja kasvuinvestointeja pitää yhä annostella, eikä sekään tapahdu kymmenessä tunnissa.

Kapitalismi kohtauttajana

Rantapuska täydentää kansantaloustieteen malleilla. Niissä lähdetään yksinkertaisesta maailmasta: on palkkajohtaja tai yrittäjä, jolla on lahjakkuutta tehdä innovaatio, tuotteistaa se ja myydä se, mutta ei välttämättä finanssipääomaa. Yhdistelmä, jossa samalla ihmisellä on sekä pääomaa että oikeanlaista inhimillistä pääomaa, on harvinainen:

Tämän takia meillä on kapitalismi, että me pystytään matchaamaan näitä, joilla on innovaatio- ja johtamistalenttia, ja sitten ne, joilla on finanssipääomaa. Onneksi meillä on markkina siihen, niin muuten jäisi aika paljon innovaatioita tekemättä.

Miettinen huomauttaa, että “kymmenen tunnin kapitalistin” maailma toimii, koska on olemassa kustannustehokkaat ETF:t. Hän viittaa Hendrik Bessembinderin tutkimukseen: osakemarkkinan keskimääräinen tuotto tulee hyvin pienestä joukosta osakkeita, joten äärimmäisen laaja salkku pystyy kaappaamaan sen, kun taas hajauttamaton salkku ampuu lähes varmasti ohi.

Rantapuska muistuttaa, miltä tilanne näytti satoja vuosia sitten. Jokaisen sijoituksen kohdalla piti miettiä, voiko instituutioon tai ihmiseen luottaa: jos joku sanoo vievänsä rahat Etelämeren maustekauppaan, onko hänellä edes laivaa, ja mistä tietää, ettei hän jää lämpimälle rannikolle rahojen kanssa. “Ollaanhan me nyt täysin eri tilanteessa.”

Suomen suhteellinen köyhyys

Miettinen esittää luvut. Suomalaisten yksityisvarallisuus on hänen mukaansa noin 700 miljardia euroa kaikkine perillisineen ja eläkeläisineen, mikä on vain noin kolme kertaa BKT. Piketyn analyyseissä normaali taso on noin viisi kertaa BKT, ja Yhdysvalloissa se ylittyy; siellä on yksittäisiä Elon Muskin tai Jeff Bezosin kaltaisia henkilöitä, joiden varallisuus on suunnilleen puolet kaikkien suomalaisten yksityishenkilöiden varallisuudesta.

Hänestä “yltiöteoreettisessa analyysissä” unohdetaan, ettei ulkomaisen pääoman tulo korvaa kotimaisia varakkaita. Esimerkkinä hän mainitsee Supercellin Mikko Kodisojan, joka pystytti Hollywood-tason green screen -studion: sitä tuskin kukaan muu Suomessa olisi tehnyt, eikä siihen olisi välttämättä saatu pääomaakaan. Hänen kysymyksensä: onko Suomen suhteellinen köyhyys jossain vaiheessa heikkous, kun pienistä pääomista ei kerätä tarpeeksi?

Pieni kotimarkkina ja iso hiekkalaatikko

Rantapuska kääntää kysymyksen kotimarkkinaan. Poikkeuksellisen lahjakas ihminen, joka syntyy Yhdysvaltoihin tai Japaniin, saa ison kotimarkkinan, jossa voi tehdä isompaa innovaatiota. Pienessä reunavaltiossa rajat tulevat vastaan paljon helpommin, jos ei heti tajua, että kannattaa lähteä valtameren taakse. Supercell taas on firma, joka on aidosti globaali ja jolle raja ei tule heti vastaan.

Hän kysyy Miettiseltä, olisivatko seinät tulleet vastaan nopeammin, jos tämä olisi tehnyt investointipankkiuransa vain Suomessa eikä Lontoossa. Miettinen uskoo niin ja arvelee, että Rantapuskankin ulkomaiset tutkijavierailut ovat tuoneet saman: “Jos se hiekkalaatikko on suurempi, niin kyllä siinä on pienellä lapsella mahdollista kasvaa isommaksi.”

Miettinen kysyy konkreettista strategiaa ihmiselle, jolla on hyvä potentiaali ja kyky panostaa johonkin yksisilmäisesti. Rantapuskan vastaus:

Pitää huolen siitä, että se hiekkalaatikko, mihin jää — puhutaan sitten yksittäisestä yrityksestä tai valtiosta tai työtehtävistä — niin niissä on mahdollisuutta kasvaa just niin paljon kuin vaan löytyy kykyä ja halua.

Kulttuuri, joka työntää alaspäin

Rantapuskan mukaan monet eivät tajua tätä, ja Suomessa on joskus jopa kulttuuri, jossa ei ajatella isosti. Meillä on yhä “vähän sellaista alaskin työntävää ajattelua”, jossa rento, vakaa elämä ja pysyvä työpaikka on se, mitä kannattaa tavoitella. Silloin heitetään hukkaan “ihan hirveästi inhimillistä pääomaa”.

Miettinen vahvistaa havainnon: Momentum-podcastin juontajat kertoivat hänelle, että rahoituksen opiskelijoilla on yhä tyypillinen riskin karttaminen — he haluavat konsultti-, investointipankki- tai yritysduunin, yrittäjyys ei tule monelle mieleenkään, ja riskiä otetaan lähinnä sijoitussalkussa. Rantapuska näkee kuitenkin muutoksen: varhaiskeski-ikäisillä tuttavilla, joiden asuntolaina on suurin piirtein maksettu, alkaa löytyä halua ja kykyä lähteä yrittämään, joko johdon avainhenkilönä tai omalla pääomalla omaan yritykseen.

Entä jos arpaonni on huonompi

Miettinen kääntää kysymyksen: entä jos elämän lotto tarjoaa huonomman perustan ja isoja talentteja ei ole tullut, mikä on hänestä pitkälti geneettistä arpapeliä? Rantapuskan neuvot kuulostavat hänen omien sanojensa mukaan lifestyle-bloggaajan neuvoilta, mutta hän pitää niitä tärkeinä:

  1. Itsetuntemus. On ymmärrettävä omat suhteelliset vahvuutensa. Jos ei ole Messin näppäryyttä tai Kimi Räikkösen reaktioita, kannattaa katsoa, missä on kuitenkin muita vahvempi.
  2. Intohimo. Vain sillä, mistä oikeasti tykkää, voi valjastaa draivin, jolla pääsee eteenpäin.

Miettinen lisää tuottavuuserot: hirmutehokkaan kannattaa intuitiivisesti olla skaalautuvissa asioissa, kuten globaalissa SaaS-yhtiössä; muille voi sopia inhimillinen palvelutehtävä. Rantapuska jatkaa: jotkut nauttivat toisten ihmisten seurasta ja uusien tapaamisesta, toisille se on kauhistus. Ensimmäisillä on hänestä paremmat mahdollisuudet löytää merkityksellistä työtä tehtävistä, joissa tavataan koko ajan uusia ihmisiä.

Näkyvät ja näkymättömät meritokratiat

Rantapuska luettelee ensin näkyvät meritokratiat: yritys, jossa noustaan organisaatiossa, armeija, jossa arvoaseman voi lukea kauluslaatasta tai hihasta, ja urheilu, jossa olympialaisten tulokset kertovat, kuka on paras.

Sitten tulevat näkymättömät:

Miettinen lisää esimerkin, joka kytkee sosiaaliset taidot hierarkiaan:

Klaanissa pelattavassa videopelissä on usein ne näppärimmät pelaajat ja resurssivahvimmat yksilöt siellä ylhäällä, mutta kyllä siinä usein sen päällikön natsan ottaa se, joka myös viitsii koordinoida ryhmän sisäistä dynamiikkaa.

Rantapuska huomauttaa, että koordinoija joutuu tyypillisesti näkemään enemmän vaivaa: hän hoitaa joko pelkän koordinoinnin tai oman tehtävänsä ja johtamisen päälle.

Metatyö — ja miksi organisaatiossa sitä kutsutaan johtamiseksi

Miettinen nostaa esiin “ilkeän näkymättömän hierarkian”, metatyön. Se on työ, josta ei ole playbookia mutta joka jonkun on tehtävä: kuka vie lapsen synttäreille, kuka koordinoi ensi viikonlopun ruokaostokset, seuraavan viikonlopun synttärilahjat ja ensi vuoden lomamatkat. Omassa kotitaloudessaan hän sanoo olevansa tämän hierarkian alalauteilla.

Rantapuska kysyy, kuka sitten päättää, missä ollaan sunnuntaina kello 13. Miettisen vastaus on, että metatyötä voi harjoitella: hän sopi aikanaan nuorimman tyttärensä parhaan kaverin isän kanssa, että tyttärien tapaamiset hoidetaan heidän kesken WhatsAppissa. “Se oli tapa ottaa tästä metatyöstä pieni koppi.” Hän huomauttaa myös, että perheen sisäinen metatyöhierarkia limittyy toisten perheiden hierarkioihin.

Rantapuska sulkee ympyrän:

Jos tätä analogiaa vie perheiden sisäisestä ja perheiden välisestä koordinointi-, suunnittelu- ja miettimistyöstä organisaatioihin, niin kyllähän tämän tyyppinen työ on sitä, mitä kutsutaan johtamiseksi.

Kaveri, joka on hyvä järjestelemään asioita ja näkemään niiden välisiä yhteyksiä, nousee monissa organisaatioissa ylöspäin. Perheessä raja tulee vastaan: yksikkö harvoin kasvaa yli kymmenen hengen, “siinä ei koskaan pääse pientä heimoa suurempaan rooliin, vaikka olisi kuinka hyvä metatyöntekijä”. Miettinen jatkaa leikillisesti: ylisukupolvisesti päädytään vanhanaikaiseen klaaniyhteisöön, jossa joku kummisetä vetelee lankoja.

Miettinen uskoo, että tukiäly kehittyy: Facebook oli juuri muuttanut nimensä Metaksi ja Microsoft lähtenyt samaan virtuaalimaailmaan. Hän odottaa aikaa, jolloin botti hoitaa laskut ja siivoamiset ja hän voi keskittyä transaktioiden hienouksiin; tällainen kehitys voisi hänestä jopa tasata pelikenttää.

Keskittymiskyky vahvuutena

Rantapuskan mukaan eri ihmisten vahvuuksille löytyy käyttöä. Yksi niistä on kyky keskittyä tuntikausia, tehdä asia alusta loppuun, tarkastaa jälki ja olla huolellinen — vaikka työ ei olisi monimutkaista, “ei sitä kaikilla ole”. Miettisestä kyky tuntuu heikkenevän informaatiotulvan ja taskussa olevien laitteiden takia. Rantapuska muistuttaa, että toistaiseksi on vielä paljon kognitiivisia tehtäviä, joissa ihmisaivot prosessorina ovat lyömättömät — “mutta se saa nähdä kuinka kauan”.

Onko aktiivisille strategioille enää tilaa

Rantapuska kuvaa itseään “niin mikrotaloustieteilijäksi kuin voi olla”: hänen havaintoaineistonsa ovat yksittäisten ihmisten yksittäisiä päätöksiä, ja hänen tiimillään on pääsy suomalaisten osaketransaktiodataan.

Kannattaako siis vetää kaikki ETF:iin? Rahoituksen journaalit ovat hänen mukaansa pullollaan tutkimuksia uusista toimivista strategioista, joten “ei se toivo ole mennyt”, mutta se vaikeutuu koko ajan. 1980-luvulla osakkeita pystyi poimimaan yksinkertaisilla markkina-arvo–kirja-arvo-laskelmilla; nykyään P/E-luvuilla tai kassavirran ja liikevaihdon suhteella ei saisi “ainakaan ihan valtavaa riskikorjattua tuottoa”. Kilpailu on kansainvälistä, ja rahaa voi tehdä vain paremmalla tiedolla tai paremmalla analyysillä kuin muut:

Jos ajattelee, että meillä on vipurahastoja, jotka ostaa itselleen satelliittikuvia ennen muita, jotka skannaa markettien parkkipaikkoja ja sen perusteella ennustaa, millä vähittäiskaupoilla on tulossa myyntiennätys ennen seuraavaa kvartaaliraportointia, niin kyllä siellä se yksityissijoittajan nisi on aika kapea.

Missä yksityissijoittajan nisi vielä on

Mahdollisuuksia on Rantapuskan mukaan yhä yrityksissä, joita kukaan ei seuraa tai joita seurataan tosi vähän ja jotka eivät kiinnosta kansainvälisiä vipurahastoja tai isoja salkkuja. Kun yksikään analyytikko tai suursijoittaja ei tee niistä analyysiä, kilpailu käydään muita yksityissijoittajia vastaan.

Miettinen kertoo toisesta päästä. Hän kävi puolentoista tunnin keskustelun menestyneen alfa-strategiasalkunhoitajan Ernst “Pavel” Grönblomin kanssa. Grönblomin mukaan isoissa kasvuvaiheen blue chip -yhtiöissä on niin paljon skaalautumisvaikutuksia, että niiden pitkän aikavälin arvonmääritys on vaikeaa — toisin kuin arvo-osakkeissa, joista voi katsoa osinkotuottoa, P/B-lukua tai lyhyen ajan kertoimia. Siksi niistä voi yhä löytää ylituottoa; esimerkkeinä Nvidia, Facebook ja Google. Miettinen vakuuttui sen verran, että siirsi osan säästötilistään tällaisiin osakkeisiin. Ne ovat nousseet, “mutta ehkä se oli vain sattumaa”. Rantapuska kuittaa: “No kaikki on noussut viime aikoina.”

IPO-buumi ja voittajan kirous

Miettinen muistelee armeijakaveria, joka kesällä 2000 kehui olevansa kova sijoittaja, koska sijoitti listautumisanteihin ja rahaa tuli: sinä keväänä jokainen IPO oli noussut ensimmäisenä kaupankäyntipäivänä ainakin 50 prosenttia. Hän mainitsee Timo Löyttyniemen, joka oli tehnyt väitöskirjansa listautumisanneista ja jonka yksi havainto oli voittajan kirous (winner’s curse).

Rantapuskan omassa tutkimuksessa kiinnostavat ääripäät: toisaalta se, kenelle maksuhäiriöt kasautuvat, toisaalta se, miten yksittäiset sijoittajat ja perheenjäsenet vaikuttavat toistensa sijoituspäätöksiin. Siis yhtä aikaa ne, joilla on hyvin vähän finanssipääomaa, ja ne, joilla sitä on paljon.

Miettinen kytkee perheen teeman haastattelemaansa ekonomisti Heikki Pursiaiseen, joka oli väitellyt kansanedustaja Anna Kontulan kanssa tämän väitteestä, että perhe on kommunistinen yksikkö. Pursiaisen mukaan se ei ole: perheessä on “aika tiukka sinun ja minun lompakko”, ja perheen sisäiset transaktiot muistuttavat pikemminkin hierarkiaa. Rantapuska lisää, että perheissä on mikrokosmos erilaisia yhteiskuntajärjestyksiä — on perheitäkin, jotka toimivat anarkiassa.

Rahoitus tieteenä ja taiteena

Lopuksi Miettinen kertoo, että Rantapuska opettaa myös Aallon osa-aikaisessa MBA-ohjelmassa ja että he ovat tehneet vuosia yhteistyötä: Miettinen käy kurssilla kertomassa, miten rahoitusta tehdään oikeassa maailmassa. Rantapuskan mukaan vierailija on saanut paljon kiitosta käytännön kulmasta oppikirja-asioihin.

Rahoitus on Miettisen mukaan tiedettä ja taidetta. Rantapuska tarkentaa, että suhde vaihtelee: kun lasketaan, mitkä tekijät tilastollisesti selittävät osakkeiden tuottoja ja miten riskiä mitataan, ollaan tarkan mittauksen puolella, vaikka ilmiöt itse ovat epätarkkoja. Arvonmäärityksessä taas voi spekuloida teorialla loputtomiin, mutta virhemarginaali on niin iso, että ymmärryksen kasvattaminen bisnespuolella voi olla parempi investointi kuin teoreettisen mallin hiominen.

Huomio lähteestä: artikkeli on päivitetty 18.10.2026 jakson MacWhisper-litteraatiolla ja julkaisijan omalla lukujaolla (julkaisijan Driveen tallentama kuvaus; YouTuben kuvauksessa on vielä vain kaksi aikaleimaa). Litteraatiossa ei ole puhujamerkintöjä, joten puhujat on päätelty asiayhteydestä. Kaksi kohtaa on korjattu aiemmasta versiosta: lause, jonka mukaan Piketty on vain osittain oikeassa, on Miettisen tulkinta hänen mainitsemastaan amerikkalaisesta kirjasta, ei Rantapuskan — Rantapuska sanoo Piketyn kirjassa olevan oikeita, helposti allekirjoitettavia argumentteja. Samoin klaanipelin päällikön natsa, Supercell-esimerkki ja metatyö ovat Miettisen avauksia, joihin Rantapuska vastaa. Jakson Etelämeren esimerkki on Rantapuskan kuvitteellinen maustekauppa, ei historiallinen Etelämeren kupla. Litteraation “Pavel Grönblom” on Ernst “Pavel” Grönblom. Litteraatiossa jäävät epäselviksi Rantapuskan aiemman tutkimuksen aihe sekä Miettisen mainitseman suomalaisen ennätysurheilijan tiedot; niitä ei ole arvattu.

Jakson tiedot. Neuvottelija 107, julkaistu 14.11.2021, kesto 36 minuuttia 8 sekuntia. Vieraana Elias Rantapuska (vieraskortti ja muut jaksot), haastattelijana Sami Miettinen.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 107 (julkaistu 14.11.2021) Sami Miettinen haastattelee Aalto-yliopiston rahoituksen laitoksen johtajaa Elias Rantapuskaa meritokratiasta ja inhimillisestä pääomasta. Keskeiset havainnot: meritokratia on järjestys, jossa ylöspäin pääsee sisäsyntyisillä lahjakkuuksilla, kovalla työllä tai näiden yhdistelmällä, ja se on historiallisesti nuori sekä syntyperään perustuvaa hierarkiaa parempi järjestelmä; lahjakkuutta on paljon muutakin kuin laskentanopeutta (kielellinen, musikaalinen, liikunnallinen, sosiaalinen, käytännöllinen); jakson keskeisin argumentti on finanssipääoman ja inhimillisen pääoman epäsymmetria — miljoonan euron salkun kanssa pärjää kymmenen tunnin neuvonnalla, jos pysyy ohjeissa (pitkä horisontti, alhaiset kulut, hajautus), mutta lahjakkuuden kääntäminen huipuksi vaatii 10 000 tuntia; Rantapuskan mukaan Piketyn kirjassa on oikeita argumentteja, ja Miettinen esittää amerikkalaiseen kirjaan viitaten, että Piketty ja inhimillisen pääoman puolustajat ovat kumpikin osittain oikeassa; kapitalismia tarvitaan kohtauttamaan innovaatio- ja johtamiskyky ja pääoma; Miettisen mukaan suomalaisten yksityisvarallisuus on noin 700 miljardia euroa eli noin kolme kertaa BKT; pieni kotimarkkina rajoittaa lahjakkuuden kasvua, ja huippulahjakkuuden strategia on valita iso hiekkalaatikko; Suomessa on yhä alaspäin työntävää kulttuuria; huonommalla arpaonnella tärkeintä on itsetuntemus ja intohimo; näkymättömissä meritokratioissa (autoharrastajat, pesisjengi, kellaribändi, klaanipeli) päällikön natsan ottaa usein se, joka viitsii koordinoida, ja kotitalouden metatyö on organisaatiossa nimeltään johtaminen; aktiivisen sijoittamisen tila kapenee, kun vipurahastot ostavat satelliittikuvia parkkipaikoista, mutta yksityissijoittajan nisi on vähän seuratuissa yhtiöissä; Bessembinderin tutkimuksen mukaan laaja indeksisalkku kaappaa markkinan tuoton; rahoitus on tiedettä ja taidetta. Aiheeseen liittyvä jakso: Rahoituksen urat #Momentum | Liimatainen, Hiltunen.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English